Planetaario

Lopetus

2010-05-24T09:46:00.004+03:00

Lienee aika panna tälle blogille virallisestikin piste. Tämä blogi toi mukanaan ihmissuhteen, joka vei kirjoittamistarpeen. Suhde päättyi, bloggauksen mielekkyys tässä muodossa ei sekään jatku, toisessa muodossa ehkä.

Nimen "Dyrokeirdon" tarkoitusta on joskus kyselty. Ei se tarkoita yhtään mitään, keksaisin sen joskus jonkin auton takapenkillä ollessani, kun odotimme punaisissa valoissa. Ihan vastikään huomasin, että neontetran latinankielinen nimi on Paracheirodon innesi. En ole akvaarioharrastaja, mutta olen varmaan tiedostamatta altistunut tuolle neontetran lajinimelle hetkeä aikaisemmin.

Se siis siitä, tämä on loppu. Ei tämä ole loppu, tämä on alku.

Maatunti

2009-03-29T11:03:00.003+03:00

Earth Hour tuli ja meni. Kävin ulkona, ja ihmettelin miten hiljaista siellä oli. En tiedä, oliko hiljaisuus todellista vai kuviteltua. Näkö- ja kuulohavainnot ovat ainakin minun päässäni jonkin verran linkittyneet siten, että kun yhtäkkiä on hämärämpää tai muuten toisen näköistä kuin pitäisi, ei kuulokaan toimi vähään aikaan niin hyvin kuin normaalisti. Earth Hour on ideana mukava muustakin kuin ilmastonmuutossyistä. Valot ovat usein valosaastetta, joka peittää tähtitaivaan näkyvistä, ja jos jonakin vuonna Earth Hourin ajaksi sattuu kirkas kevättalvinen yö, voi moni yllättyä iloisesti.

Olen löytänyt täältä Porin lähistöltä muutaman hyvän ja pimeän tähtienkatselupaikan. Tässä laakeassa maisemassa on hyvätkin puolensa, vaikka siihen tottuminen kestikin jonkin aikaa. Ei laaksoa, eikä juuri kukkulaakaan, mutta toisaalta esteetön näkymä horisonttiin niin, että tähtikuviot näkyvät ympäri ämpäri. Tyttäreni on ollut usein mukana, sillä hän on niin ikään innostunut tähtien tiirailusta, ja tuntuu Stellariumin ansiosta tunnistavan tähtikuviot pienimpiä tähdistöjä myöten, myös eteläiseltä tähtitaivaalta. Paremmin kuin minä siis. Puhelimessa hän muistaa aina mainita mitä kuvioita on viime aikoina sattunut silmään, ja harmitella, ettei se ja se tähdistö näy Suomessa.Täytyy varmaan reissata joskus oikein kauas etelään, päiväntasaajan tuolle puolen, jotta nähtäisiin jotain uutta.

Olen myös alkanut vähitellen tottua television olemassaoloon. Elin puolisentoista vuotta ilman telkkaria, ja oli yllättävää, miten siitä vieraantuu, ja miten vastenmieliseltä erityisesti mainokset aluksi tuntuivat. Tunnistin niissä tunnemanipulaatiomekanismeja, ja olin ärsyyntynyt siitä, että mainoksissa kehdataan edes yrittää vedota tunteisiini. Mainoksiin tottumisen jälkeen erilaiset sarjat ynnä muut tv-ohjelmistotuotteet ärsyttivät usein nekin, ja aivan samasta syystä. Nyt sitten olen paatunut niihinkin. Erikoista on kuiten se, että olen alkanut pitää urheilun katsomisesta, mikä on aivan tavatonta. Tiedän syynkin: urheilussa ei ole ennalta käsikirjoitettua juonta, eikä sitä korostavaa musiikkia, henkilöhahmoja tai leikkauksia. Urheilutapahtuma pelkästään tapahtuu, eikä yritä olla mitään muuta. Asiat tapahtuvat, ja niitä voi sitten seurata keskittyneesti ja samalla rentouttavan etäisesti. Ei se tunteisiinkaan vetoa, sillä en ole innokas penkkiurheilija (oireita kyllä alkaa olla, eilinen Suomi-Wales-peli sai jo aikaan tuulettelua). Mukavinta urheilua on jokin täysin anonyymi ja yhdentekevä Euroopan hallikisa tai Urheilukanavan amatöörivoimin toteutettu harrastajaluokan ralliohjelma, jossa ei kerta kaikkiaan hehkuteta yhtään mitään, koska resurssit eivät taida siihen riittää, eikä tapahtumakaan ole muuta kuin pipopäämiesten puuhakerhoilua kyläteillä. Ehkä tämä on jonkinlaista lo-fi-asennetta vastapainona kaikenlaiselle hypetykselle ja kieppuville kolmiulotteisille ohjelmatunnuksille, joissa on räjähdyksiä ja liekkejä, mene ja tiedä

Empiiristä ruuanlaittoa

2009-01-18T16:54:00.004+02:00

Planetaario on tämän merkinnän ajan ruokablogi, koska ruoka on hyvää, varsinkin hyvä ruoka, ja ruokaa pitää syödä.

Oma ruuanlaittoni on yleensä ollut lähinnä muistiin painuneiden ohjeiden suoraviivaista noudattamista tai improvisaatiota, jonka periaate on ollut lyhyt ja ytimekäs: ota raaka-aineita, sekoita ja kuumenna, ja ateria on valmis. Näin saadaan syömäkelpoista ja useimmiten maukastakin ruokaa. Rakastettuni on tosin hiljalleen saanut minut oivaltamaan, että aivan yksinkertaistenkin asioiden, kuten kananmunien paistamisen tai porkkanan kuutioimisen, onnistumisen takana piilee suuri määrä havainnointia, käsittelytekniikkaa ja yleistä (usein kemiaan ja fysiikkaan pohjautuvaa) viisautta, joka on syytä ottaa huomioon. Tällöin muna paistuu juuri oikein, ja porkkanat kuutioituvat parahultaisen tasalaatuisiksi tahokkaiksi.

Yksinkertaistenkin ohjeiden noudattaminen edellyttää näiden viisauksien ja tekniikoiden soveltamista. Pelkkä mekaaninen seuraaminen ei riitä, sillä lopulta yksityiskohdat ratkaisevat.

Kirjoitankin nyt tosielämään perustuvan selostuksen siitä, mitä tapahtui kun laitoin tyttären toivomuksesta wan taneja eli wuntuneja. Ohje ei kerro kaikkea, mikä hyvin huomataan.

Wan tanit Kiinasta

250 g vehnäjauhoja
1 kananmuna
suolaa
1,6 dl vettä
100g soijapavun versoja
200g porkkanoita
200g sokeriherneitä
125g salaattisipulia
2 rkl soijakastiketta
vastajauhettua pippuria
8dl kasvislientä

Laita jauhot kulhoon ja tee keskelle kuoppa. Riko kananmuna kuoppaan ja lisää suola ja vesi. Vaivaa tasaiseksi taikinaksi. Tee taikinasta pallo, kääri se kosteaan liinaan ja laita viileään 30 minuutiksi.

Huuhtele ja kuivaa soijapavun versot. Huuhtele, kuori ja leikkaa porkkanat pieniksi kuutioiksi Huuhtele ja leikkaa sokeriherneet viistosti ohuiksi suikaleiksi. Puhdista, huuhtele ja leikkaa salaattisipulit ohuiksi renkaiksi. Sekoita vihannekset soijakastikkeen kanssa ja mausta suolalla ja pippurilla.

Ripottele keittiön työtasolle jauhoja. Kauli taikina levyiksi ja leikkaa neliskulmaisiksi 6 x 6 cm paloiksi. Laita yksi teelusikallinen vihannessekoitusta jokaiselle neliölle ja taittele pieniksi nyyteiksi.

Kuumenna kasvisliemi kattilassa, lisää wan tanit ja anna kiehua hiljalleen noin 10 min. Laita wan tanit kulhoon ja lisää kasvislientä. Tarjoa vihreän teen kera.

(Lähde: joku lapsille tarkoitettu keittokirja, en nyt muista mikä)

Jauhojen määrä on liian vähäinen, ja niitä tarvitaan lisää, koska muuten taikina ei irtoa käsistä. Kun jauhoja on sopivasti, taikinasta tulee mukavan kumisen oloista ja sitkeää, mikä johtuu ilmeisesti kananmunan ja sitkoaineiden yhteispelistä. Taikinaa ei kannata kääriä aivan märkään pyyhkeeseen, sillä se alkaa jääkaapissa viiletessään valua muiden ruokien päälle.

Soijapavun versoja ei ainakaan S-Marketista saa, joten ne korvattiin pavuniduilla. Reseptissä ei kehoteta pilkkomaan niitä pienemmiksi, mutta se kyllä kannattaisi, koska muuten idut jäävät helposti törröttämään ulkopuolelle taikinanyyttiä rypistettäessä. Sokeriherneellä tarkoitetaan ilmeisesti litteää ja makeaa herneenpalkoa, mutta tätä en tiennyt, vaan korvasin ne 200 gramman pussillisella pakasteherneitä. Liekö sokerihernettäkään S-Marketin hyllyssä tähän vuodenaikaan. Salaattisipulia sentään on, ja porkkana on helppo nakki, vaikka onkin vihannes. Salaattisipulia ei kannata jättää rengasasteelle, sillä muuten sitäkin jää nyytin ulkopuolelle törröttämään. Tämän onneksi hoksasin aivan itse etukäteen. Kaikki vihannekset kannattaa pilkkoa hyvin pieniksi. Herneiden pilkkomisessa voi mennä hermot, jos pilkkoo niitä yksitellen ja yrittää noudattaa ohjetta orjallisesti ja leikata viistoon. Siksi kannattaa pilkkoa puoli pussia kerrallaan käyttäen hakkaa ja sivalla -menetelmää. Sokeriherneenpalkoja käytettäessä tilanne voi tietysti olla toinen, eikä viistoon leikkaaminen tunnu 10 vuoden sushikokin kokemusta vaativalta toimenpiteeltä.

Ohjeen mukaisilla määrillä täytettä tulee aivan tolkuttomasti liikaa. Yli jää noin kaksi kolmasosaa, mikä voi kyllä johtua siitä, että toimin arviomenetelmällä, enkä keittiövaa'alla.

Taikina kannattaa kaulia ohuen ohuksi levyksi, sillä wan tanit maistuvat sitä paremmalta, mitä ohuempi taikinakuori niissä on. 6x6 sentin palasen mittaamiseen voi käyttää viivotinta tai tulitikkurasiaa, mutta sen sivun pituus on 5 cm.

Kauliessa ei kannata käyttää paljoa jauhoja, koska nyytit sulkeutuvat paremmin, jos taikina ei ole aivan jauhoista. Taikinan kuminen koostumus auttaa sulkemaan nyytit hyvin, ja onpa taikina kestävääkin, vihannespalaset voivat kuultaa siitä läpi, eikä se mene rikki. Nyyttejä syntyy noin kuusitoista, tai ehkä pari enemmän, en laskenut.

Keittämisessä ei sentään ole mitään ihmeellistä. Knöödelit kattilaan porisemaan vain.

Sitten syödään ja havaitaan, että wan tanit onnistuivat erinomaisesti.

(Kuvituksena aikavalotusta ja tähtisadetikkuja uudelta vuodelta ihan muuten vaan)

Telekineettinen visio

2009-01-13T17:26:00.003+02:00

Näin unta, että kykenin liikuttelemaan esineitä ajatuksen voimalla. Se on usein toistuva teema unissani - keskityn jonkin esineen liikuttamiseen, takaraivossa alkaa kutittaa ja yhtäkkiä esine liikkuu enemmän tai vähemmän holtittomasti sinne minne haluan sen liikkuvan. Yleensä herään riamastuneen jännityksen ja hienoisen kauhun sekaiseen tärinään.

Viime yönä en herännyt, vaikka usein unen aikana pohdinkin, mahtaako tämä nyt olla oikeasti totta vai unta, kun esineitä on niin helppo liikutella. Lisäksi homma helpottui koko ajan. Aluksi piti keskittyä kunnolla, mutta harjoituksen myötä esineitä (puista pudonneita lehtiä, kyniä, huonekaluja, viivottimia, hedelmiä, mitä ikinä) olikin helpompi ja helpompi saada leijumaan ilman halki ja kieputella menemään. Lopulta jo pelkkä idea jostakin teosta sai aikaan telekineettisiä tapahtumia, esimerkiksi ohiajavan auton sivupeilit alkoivat heilua kuin mikkihiiren korvat. Aloin jo pelätä, että kykyni karkaa hallinnastani kokonaan ja alkaa elää omaa elämäänsä, kun jollakin tavalla heräsin ja nukahdin uudestaan.

Seuraavassa unessa näin tietokonegrafiikalla havainnollistetun, suurkaupungin alle louhitun tilan, jossa säilytettiin sikareita tyhjiökaapeissa.

Neliö seinälle

2009-01-07T16:32:00.004+02:00

Tuossa kadun toisella puolella asuu grafiikan vedoksia tekevä kuvataiteilija, jonka töissä esiintyy lintuja, lehmiä, musiikkia ja hienovaraista huumoria, sellaista, joka ei vesity ajan kuluessa ollenkaan (ja ilmenee yksityiskohdissa, joita kamera ei oikein tallenna).

Taiteilija pitää toisen taiteilijan kanssa näyttelyn kotonaan, menemme tiirailemaan teoksia ostoaikeissa. Seinällä on pieni vedos jalkapallomaalista, jonka päällä istuu huuhkaja. Työssä on vuosiluku 1992. Mieshän on visionääri. Katselemme tauluja, meille tarjotaan viiniä ja tyttärelle mehua. Lintutaiteilija itse on lähtenyt valokuvaamaan Israeliin, koska meneillään on jokin lintujen lopputalven muutto tai muu tapahtuma.

Rupatellaan siinä tämän nesteitä (ja keksejä) tarjoilevan toisen taiteilijan kanssa, ja yritetään kohteliaisuudesta olla kiinnostuneita hänenkin töistään, vaikka lintu & lehmäosasto kiinnostaa. Bongaan teoksen nimeltä Arktikaa Hurpussa, ja siitä havainnoin tutun näköisen pallograniittilohkareen, joka palauttaa mieleeni sen, että sellaista kiveähän itäisellä Suomenlahdella ja synnyinseudullani Kymenlaaksossa tosiaan on kaikkialla, ja Hurppukin on muistaakseni saari Virolahdella. Asiasta päätetään olla soittamatta taiteilijalle Israeliin. Ulkomaille soitettaessa artisti maksaa. Bongaan

Ei osata valita työtä, vaan tullaan seuraavana päivänä uudelleen. Sohvalla nukkuu eräänlaisen yövuoron tehnyt mies. Toinen taiteilija tarjoilee edelleen juomia ja keksejä. Valitaan teos ja leukaillaan sohvalla levyttävästä miehestä. Tulee lisää kävijöitä, ja meteli ja naureskelu yltyy. Mies yhtyy meteliin alkamalla kuorsata. Tilanteen hyväntuulinen hölmöys tarttuu kaikkiin, eikä hörötyksestä meinaa tulla loppua. Sitten loppuvat suolakeksit, ja huomaan, että on aika lähteä taulu kainalossa kotiin. Mennään, eikä ripusteta taulua aivan vielä, odotetaan että se löytäisi paikkansa itse.

Forismia

2009-01-03T22:46:00.003+02:00

Kehittelin aikani kuluksi näennäisviisaan sanonnan, jonka voi tokaista, murjaista tai muuten vain valuttaa suustaan silloin, kun ei muuta keksi, tai kun ei halua jäädä sanattomaksi. Se kuuluu näin:

Kun lettu on kypsä, se on käännettävä.

Vapaaseen käyttöön.

Niinhän se on, että kun lettu on kypsä...ja niin edelleen.

Sähkönsaanin turvaaminen

2008-12-31T12:14:00.004+02:00

Laitetaan kännykkä lataukseen, laitetaan heräteostoksena ostettu digikamera lataukseen, laitetaan tyttären Nintendo DS lataukseen, laitetaan amatööriradio lataukseen, kulutetaan sitä tuuli- tai ydinsähköä, hälläväliä, kunhan virta kulkee ja akku latautuu.

Pistokkeita seinään tökkiessäni mietin, mikä mahtoi olla ensimmäinen omistamani elektroniikkalaite, jossa oli ladattava akku, ja milloin sen omistin? Se saattoi hyvinkin olla työkännykäksi saamani ikäloppu Nokia 2110 vuonna 1998 tai 1999. Siitä lienee siis vain vuosikymmenen verran. Tuntuu siltä, että sen jälkeen akulliset laitteet ovat pikku hiljaa vallanneet alaa niin, että niitä on joka paikassa.

Sillä välin kun Nintendo latautuu, soitetaan nokkahuilua. Ei akkua, ei lataamista, ja kaksin soitto on mukavaa.

Päätöksenteollisuuden suuntaviivoja

2008-12-13T18:36:00.006+02:00

On ilmennyt mämmikouruutta: vilkutin rakastetulleni portaiden yläpäästä, jolloin vilkutuskädessä ollut puhelimeni lipesi otteestani ja lensi korkeassa kaaressa ylöspäin ja sitten painovoiman imemänä alaspäin osuen ensin yhteen portaaseen, ja kimmoten siitä toistamiseen paraabeliradalle ja päätyen lopulta alakerran lattialle. Tämän kineettisen energian temmellyksen seurauksena puhelimesta tuli sekä kaksiosainen – kansi ja näppäimistö – että korjauskelvoton. Vakuutus korvasi muutaman kympin.

Onneksi oli varapuhelin, vanha ja uskollinen, jonka näppäinten numerotkin olivat jo kokonaan kuluneet pois ja osa ei toiminut kunnolla. Eipä siinä mitään, kyllä silläkin pärjäsi, mutta uutta puhelinta piti joka tapauksessa alkaa valita. Tällä kertaa vain ei olisi yhtään huvittanut alkaa koko hommaan. Omat päätöksentekoprosessini lähes asiassa kuin asiassa ovat aina pitkiä: on vatuloitava, eikuteltava, kerättävä tietoa, kyseltävä, testattava, pohdittava, laskeskeltava, jätettävä jäljelle pari kandidaattia ja valittava niistä toinen. Yleensä olen lopulta äkisti valinnut jonkin kolmannen vaihtoehdon täysin mustana hevosena ja intuition voimalla, ja hyvin on onnistunut. Olen ollut valintoihini tyytyväinen. Intuition saaminen toimimaan tuntuu edellyttävän suurta ja vaivalloista tiedonkäsittelyä etukäteen, mitään äkillistä fiilispohjalta valitsemista intuition käyttö ei ole.

Tällä kertaa meni vähän pieleen: koska en jaksanut paneutua asiaan, päätin puhelinmallista lähinnä hinnan ja käyttöjärjestelmän perusteella, ja lähdin suoraan (=2 viikon päästä) kauppaan. Aavistin kyllä, että minun voisi olla vaikeuksia kiintyä puhelimeen, jota en ole valinnut pitkän ja uuvuttavan prosessin jälkeen. Heti seuraavana päivänä alkoi eikuttelu, ärtymys ja vatulointi – puhelin on kyllä tarpeisiini aivan mainio, mutta toivottoman asiallinen ja business-like, eikä siinä ole edes pelejä. On aivan kuin saisin rangaistuksen siitä, että en antanut päätöksentekoprosessini kulkea omaa luonnollista kulkuaan ja intuitiosynapsian vetreytyä, vaan yritin oikoa. Teen edelleen päätöksiä puoleen ja toiseen, vaikka puhelin on jo kourassa. Tai pöydällähän se nyt tuossa on.

Niin. En halua mitään vähääkään bisnespuhelimeen viittaavaa, vaan kosketusnäytöllisen Nokia 5800:n. Tällainen uutuusvermeiden perässä juokseminen minulle aika uutta, ja on tietysti vika ihmisessä. Yleensä otan uudet tekniset völpöttimet käyttöön vain silloin, jos niistä on oikeasti minulle iloa tai edes hyötyä, eikä "uutuus" sinänsä kuulu kumpaankaan kategoriaan. On kuitenkin niin, että suuri näyttö ja kosketuksellisuus on välittömästi ilahduttava asia. iPhonekin on olemassa, mutta törkeän hintainen, joten se diskattakoon tästä pelistä. Applen lättyä hipelöidessä tuli lisäksi tunne, ettei sen konepellin alle pääse riittävän helposti. Haluan kuitenkin aina tunteen julkisivun takaisen kontrollin mahdollisuudesta, vaikken sitä sitten koskaan käyttäisikään.

Oli miten oli, päätöksenteon on annettava kulkea omaa kulkuaan, jotta päätöksen tehtyään ei tarvitsisi enää arpoa mihinkään suuntaan.

Riisit ja männynkävyt

2008-12-12T12:55:00.002+02:00

Silmät harittavat - luin sanan "roskapostisuodatin" muodossa roskapostisuudelma.

Swiit.

Jos vaikka kuin ennen kuin

2008-12-05T16:12:00.005+02:00

Toisinaan kissat jättävät jälkiä käännettävänä olevaan tekstiin:

"...alapuolelle ja ÄYHUUUUUUuuu-ö,mtrf 0po, and more..."

Edellisessä jaksossa tapahtunutta

2008-11-19T20:42:00.006+02:00

Tämän vuoden heinäkuussa irtisanouduin silloisesta työpaikastani, koeajalla pidin kesäloman, muutin pääkaupunkiseudulta tänne länsirannikolle ja aloin yrittäjäksi.

Nyt asun puutalossa keskellä kaupunkia, kauniilla suojellulla alueella. Takana on kolmisen kuukautta yrittäjänä oloa. Ei tämä ole ollut lainkaan niin stressaavaa tai hankalaa kuin luulin, töitä riittää (kop kop), ja elämä on tietyllä tavalla rennompaa kuin ennen, vaikka näenkin korkeintaan parin viikon työtilanteen kerrallaan. Joskus en sitäkään.

Osasyynä helppouteen voi toki olla se, että minun ei ole tarvinnut muodostaa yrittämisen tukirakenteita itse, eli ei ole tarvinnut hankkia kirjanpitäjää, tilintarkastajaa, tai työterveyshuoltoa, eikä tutkailla miten arvonlisäverot maksetaan ja niin edelleen. Liityin nimittäin paikalliseen osuuskuntaan, ja osuuskunta hoitaa nuo asiat minun puolestani. Se tosin perii siitä hyvästä hallintopalkkiona 10 % laskutuksestani. Prosenttimäärä kuulostaa suurelta, mutta jos ja kun hallintopalkkioita jää vuoden päätyttyä yli, ne jaetaan kaikkien osuuskunnan jäsenten kesken tehdyn työn suhteessa. Reilu peli. Osuuskuntayrittäminen voi tuoda mieleen vain meijerit ja maanviljelyksen, mutta se sopii hyvin myös allekirjoittaneen edustamalle tietointensiiviselle alalle, sekä kaikenlaiselle taideteolliselle toiminnalle, ja osuuskuntamme onkin yhdistelmä näitä molempia. Osuuskunta on kuin työntekijöidensä omistama osakeyhtiö ilman voitontuottovelvoitetta, mistä seuraa kaikenlaista hyvää (toki voittoa saa ja kannattaakin tuottaa). Bloggaan ehkä myöhemmin asiasta lisää.

Teen työtä yksin kotona työhuoneessani. Yksi pieni investointi piti tehdä, mutta muut työvälineet minulla olikin jo valmiina: tietokone ja pää. Edellinen elämä kokouksineen, päivittäisine työmatkoineen, kiireineen, byrokratioineen ja hälinöineen on jäänyt taakse. Työpäivät ovat rauhallisia - naputtelen tietokonettani, joskus jompi kumpi kissoista tulee lepäilemään läppärin tuulettimen lämpöön, toisinaan katselen ohimennen lintuja laudalla: sinitiainen, talitiainen, käpytikka (kyllä), joku kellertävä kapoinen lintu, ja niin edelleen. Ehkä pitäisi aloittaa blogi nimeltä Linnut-Fåglar, jonne kirjaisin tunnistetut ja tuntemattomat siivekkäät. (Linnut ovat myös kissoille ehtymätön viihdykkeen lähde.)

Paljon ärsytystä ja rasitusta aiheuttavaa virastotyöelämästä siis on jäänyt taakse, mutta toisaalta taakse on jäänyt myös lounastunnit työkavereiden kanssa ja yleinen työkavereiden kanssa harrastettu häröily. Yksin työskenteleminen sopii minulle kyllä hyvin, mutta toisinaan kaipaan hiukan lounastunteja, jolloin paransimme maailmaa kollegojen kanssa. Muutoin elo on aika rauhaisaa, aivan toisenlaista kuin kuvittelin yrittäjänä olon olevan. Hassua sinänsä. Toimeentulokin on pysynyt samana.

Ihmismaailman ihmeet

2008-07-23T19:47:00.003+03:00

Harvoin löytää blogin, jonka innostuu lukemaan kerralla kokonaan, mutta Solutoveri on sellainen.

Lastuava työstö

2008-07-14T20:21:00.003+03:00

Luen koneista. Jos halutaan rakentaa kone, tarvitaan toinen kone, jolla ensimmäisen osat valmistetaan.

Jos rakennetava kone on koneenosia valmistava kone, kuten metallisorvi, jyrsin, rouhin, avarrin ja niin edelleen, on sen osat valmistettava toisilla koneenosia valmistavilla koneilla.

Tästä voisi syntyä päättymätön ketju: on koneenosia valmistava kone joka valmistettiin koneilla, jotka valmistettiin koneilla, jotka valmistettiin koneilla. Onneksi kuitenkin koneenosia voi valmistaa käsityönä, joten ensimmäisen (yksinkertaisen) metallityöstökoneen voi valmistaa käsin, ja sen avulla sitten edetä yhä monimutkaisempiin koneisiin. Näin ainakin luulen.

Toinen mieltäni askarruttava seikka on, kykeneekö tiettyyn mittatarkkuuteen pystyvä kone valmistamaan omat osansa, eli onko mittatarkkuuteen x pystyvän koneen osien mittatarkkuuden oltava parempi kuin x, vai riittääkö pelkkä x.

hö öh hh öö

2008-07-11T14:22:00.004+03:00

Minulla on säästötili S-pankissa, ja pankki päätti muuttaa verkkopankin sisäänkirjautumiskäytäntöä siten, että tunnusluvun asemesta käytetäänkin käyttäjän itsensä määrittämää salasanaa. Loin uuden salasanan ja homma toimi.

Asiaa mutkistaa se, että tarkistan tilin saldon harvoin. Niinpä eilen illalla verkkopankissa vieraillessani huomasin, että olin unohtanut salasanan kokonaan. Muisti naksui tyhjää. Sanoin itselleni, että salasana palaa mieleeni, kunhan vain odotan. Eipä palannut.

Tänä aamuna sitten soitin asiakaspalveluun ja pyysin lähettämään kotiin postitse uuden salasanan. Homma hoitui hyvin, lupasivat lähettää.

Pari minuuttia sitten, kesken aivan tuikitavallisen työtehtävän tekemisen, vanha salasanani pulpahti mieleeni tuosta noin vain. Plop.

Toimisikohan se vielä? En uskalla kokeilla.

Shozu where to look among the garbage and the flowers

2008-07-08T21:31:00.006+03:00

Melkein vuosi sitten yritin asentaa puhelimeeni Jaikua, mutta en saanut sitä toimimaan. Ilmeisesti Nokian 6290 ei ole tuettujen mallien joukossa, ja eilinen kahden minuutin tutkailu Jaikun sivustossa tukee tätä olettamaa. En jaksa paneutua asiaan sen enempää, kiinnostuksen reunamilla olevat asiat joko toimivat heittämällä tai sitten eivät ollenkaan, ja mikään säätäminen ei niissä jaksa motivoida. Vaikka olisi miten simplexit ja kuulit sivut.

Eilen päätin hetken mielijohteesta asentaa puhelimeeni ShoZun ja kas, sehän toimi heti. Joskus olen Flickrissä nähnyt kuvien alla mainintoja "Mobile phone upload by ShoZu", ja päätin kokeilla asiaa joskus - tuumasta toimeen kesti tällä kertaa noin vuoden verran, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Latasin Flickr-albumiini yhden epäselvän ja vihertävän otoksen isäni pihalla kukkivasta erittäin alieninomaisesta mehitähdestä. Kameran ottamiin kuviin tulee hassu vihertävä perussävy ellei valoa ole todella runsaasti, mutta kasveja kuvatessa se ei haittaa. Nyt odotan tielleni tulevan mielenkiintoisia näkymiä, tapahtumia ja kohtaamisia, jotka voin syytää Flickriin katkeamattomana kuvavirtana. Odottavan aika on pitkä, läheisessä puussa ei liikahda lehtikään. Varikset eivät tappele eivätkä oravat porhalla pitkin puunrunkoa.

Luonnon staattisuuteen kyllästyneenä päätin aktivoitua itse ja siivota, ja sen tein. Kerran kuukaudessa on sopiva siivoustaajuus, sillä silloin tietää ja näkee saaneensa aikaan jonkin suuremman muutoksen elinympäristönsä viihtyisyydessä.

--

Joskus hyvän biisin tunnistaa hyväksi hitaasti. Näin tapahtui parisen viikkoa sitten, kun tutkailin mitä uutta folkrock-musiikin tienoilta voisi löytää, ja vastaan tuli brittiläisen Oysterbandin versio Pete Seegerin biisistä Bells of Rhymney. Biisi oli minulle uusi (vaikka onkin ilmeisen tunnettu), mutta aluksi ohitin koko kipaleen pelkkänä junnaavana kaikurokkina. Runoilija Idris Daviesin runosta peräisin oleva sanoitus kuitenkin pyydysti mielenkiintoni, se mukailee vanhaa brittiläistä lastenlorua, mutta kertoo walesilaisten hiilikaivoskaupunkien ahdingosta vuoden 1926 yleislakon aikana. Bells of Rhymneyssä on jotain erityisen kiehtovaa, jota en osaa selittää sen tarkemmin, mutta on harvinaista että edes bloggaan jostakin kappaleesta.

Kappaletta ovat versioineet monet esittäjät, Pete Seegerin alkuperäisen kulmikkaan esityksen jälkeen The Byrds levytti omalaisensa helinäballadin, kun taas Oysterbandin versio laukkaa vimmaisesti eteenpäin ja vetää muutamat melodiset mutkat suoriksi. Kaikissa niissä lausutaan nimi Rhymney väärin. Youtubesta löysin The Alarmin jannujen version, jossa nimi lausutaan oikein, mikä minua pedanttina kovasti miellyttää, ja kasarilook hymyilyttää tietenkin myös.

Origo siirtyy

2008-06-30T21:34:00.006+03:00

Niin siinä sitten kävi, että lopulta en enää nukahtanut ajoissa, vaan lojuin unen ja valveen rajamailla pikkutunneille. Siispä työterveyslääkäriin. Lääkäri määräsi nukahtamisvaikeuksiin melatoniinia ja amitriptyliiniä, molempia oli määrä kokeilla ja katsoa kumpi sopii paremmin. Näitä nimenomaisia kemikaaleja määrättiin siksi, että tiesin kertoa etteivät minulle nukahtamislääkkeet sovi, koska ne masentavat, ja että ylipäätään kaikenlaiset psykoaktiiviset aineet tuntuvat olevan aika yllättäviä vaikutuksiltaan kun ne päätyvät aivoni synapsistoa soittelemaan. Mikä lie aineenvaihdunnan oikku.

Melatoniini nukutti, mutta väsytti päivälläkin. Amitriptyliini (vanha masennuslääke muuten), nukutti myös, mutta kohotti mielialaani yhtäkkiä niinkuin olisin pessyt vanhan pölyisen ikkunan ja näkisin ulos taas. Sepä olikin erikoista ja tervetullutta. Amitriptyliinin ei pitäisi näin pieninä annoksina vaikuttaa mielialaan millään lailla, mutta minä olen minä, ja minulla on oikkuni.

Tätä ennen olivat töissä hommat kriisiytyneet, koska sain uutena ja kokonaan toiselta alalta tulleena tottakai vedettäväkseni Pohjoismaiden mittakaavassa ennennäkemättömän massiivisen ja teknisesti uudenlaisen projektin, jossa on mukana vastapelureita ja kilpailijoitakin. En tajunnut mistään mitään. Kun Mr. Murphy jakaa kortteja, niin tällainen myhäilevä jokeri sieltä pakasta sitten plätkähtää. "Ei mitään pehmeitä laskuja perkele!" ajattelin itse, kun kerran kuulun siihen 3,3 %:n joukkoon joka 150 hakijasta taloon otettiin, en voi valita eikä valittaa. Työnantaja itse kyllä olisi tarjonnut tukea miten paljon tahansa, jos olisin tajunnut itse sitä pyytää. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta aika lailla yksin olen yrittänyt selvitä. Nyt olen saanut työn juonesta kiinni, mutta ehdin jo irtisanoutua. Sen jälkeen työ on alkanut sujua kuin siivillä ja homma on melko lailla hanskassa. On tämäkin sinkoilua.

No, lääkärin kautta työpsykologin juttusille, joka toisella kerralla tuumi, että minulla saattaa olla
hoitamattomaksi jäänyt masennus, ja ohjasi psykiatrille. Voipa hyvinkin olla, nyt hoidatan pääni, kehoni ja elämäni kuntoon. Itse olen pitänyt itseäni ehkä vähän bipo päässä pakkasella -ihmisenä lievine mielialanvaihteluineni, mutta ehkä ne eivät mahdukaan normaalin, tavallisen ja suotavan rajojen sisään.

Mutta jos on niin, että minulla onkin masennuksen asemesta lievä mielialan aaltoiluhäiriö, miten voin koskaan luottaa siihen, että kulloinenkin oloni on aito ja sillä on syynsä todellisuudessa, eikä aivojeni omalaatuisessa syklisessä sykkeessä? Jos olotiloihinsa ei voi luottaa, mihin sitten?

Mikrosta makroon

2008-06-24T18:15:00.003+03:00

Juhannuksen vietin entisessä kotikaupungissani Kotkassa, joka yrittää tehdä meren läheisyydestä itselleen brändiä, ja onnistuukin siinä jotenkuten. Kaikkialla läsnäolevan seiloriromanttisen meririhkaman ja hölmöjen meri-kala-lokki-vaan-ei-sinilevä-henkisten yritysnimien vastapainona on uusi pian avattava merikeskus, joka näyttää satamaan laskeutuneelta avaruusalukselta. Eli hienolta.

Jossakin vaiheessa oivalsin, että meri ei kuitenkaan ole ollut minulle tärkein asia Kotkassa. Meri on kaunis katsella, se tuo ja vie, mutta ennen kaikkea estää liikkumisen ilman apuvälineitä kuten venettä. (Jäätyyhän meri toki talvisin, mutta jää ei ole sama asia kuin maa). Meri on näyttävä este, upottava vaakatasoinen muuri, ei haltuunotettavissa ja ihmistä voimakkaampi.

Meri ei ollut läsnä perheessämmekään siten kuin se normikotkalaisilla on, siitäkin huolimatta, että isäni oli merenkulkija 50-60-luvulla lähes vuosikymmenen ajan koulusta päästyään, ennen kuin päätti ilmeisesti tahdonvoimalla juurtua maihin ja perustaa perheen. Meillä ei koskaan ollut merikelpoista venettä, vain maastopalossa siipeensä saanut soutuvene, jolla soutelimme joella ja koskissa veljeni kanssa. Jos kerran valtameriltä maihin asetutaan, niin silloin eivät lyhyet matkat paatilla saareen ole edes halpa merenkulun jäljitelmä, vaan tarpettomia kokonaan. Myöhemmin sentään tuli saarielämäkin kuvaan.

Meri siis on este, omalla tavallaan rakas ja olennainen osa mielenmaisemaanikin, mutta silti este. Tärkein elementti lapsuuteni maisemissa, ja voimakkaimmin minuun tiedostamattomasti vaikuttanut asia on maiseman rehevyys: luonnonsuojelualueen vanhat korkeat puut , pensaat, vesikasvit, sammalet ja jäkälät. Makromaailma ja mikromaailma - yhtä vaikuttava kuin satavuotias mänty, tuuhea vaahtera tai korkea saarni, on karhunsammalen lehdistön läpikuultava vihreys, tai torvijäkälän röpelöinen tötterö.

Huomaan, että lapsuuden luontokokemukset (tai oikeastaan ympäristökokemukset) ovat olleet paljon enemmän kuin vain jokin esteettinen kokemus, niistä on olemukseeni syntynyt tarve etsiytyä sellaisten paikkojen ja myös ihmisten pariin, joiden kanssa oleminen tuntuu samalta kuin metsissä samoilu tai pihakivien jäkälien pällistely: iloiselta, pakottomalta, yllätyksellisellä tavalla kotoisalta.

Arvoitus

2008-05-19T20:34:00.003+03:00

Pɔ!N

Vihje: tätä säiliötyyppiä ei pidä kytkeä nurin päin.

Turhien osien pudotessa

2008-04-16T19:52:00.003+03:00

Mieli toimii joskus itseltään salaa ja aatokset kulkevat piilossa kuin myyrät. Työpaikan ja alanvaihdoksen myötä havaitsin, että olin pitänyt elämääni jotenkin piilokäsikirjoitettuna, jonkinlaisena roolipelinä, jossa on olemassa absoluuttisen oikeita valintoja ja lukuisa joukko vääriä vaihtoehtoja. Edelliset saavat pelin jatkumaan kohti yhä suurempaa menestystä (käsikirjoituksen mukaiseti), jälkimmäiset vievät vähintään perikatoon ja pahimmassa tapauksessa turmioon.

Ei se ihan niin olekaan. Ei ole olemassa mitään ennalta määritettyä polkua jota seurata, jonka haarautumakohdissa voisi fiilispohjalta tutkailla, kumpi on oikea tie ja kumpi väärä. On vain lähdettävä suuntaan taikka toiseen tietämättä mitään tulevasta, on lakattava luottamasta siihen, että valinta voi olla pelkästään oikea tai väärä. Valinta on vain valinta, ja se voi viedä arvaamattomaan suuntaan.

On aika outoa ja raivostuttavaakin havaita uskoneensa kierolla tavalla johonkin, jota voisi kutsua kosmiseksi synopsikseksi tai osittain viitoitetuksi elämänkuluksi. Sellaista ei ole. On uutta ja omituista ajatella näin läpikotaisesti, ettei mihinkään ihmisen ulkopuoliseen lälly-kosmiseen voi nojata edes piilotajuisesti.

Mihin suuntaan tästä sitten lähteä onkin sitten noin 1 kiloeuron kysymys (josta inflaatio onneksi syö monta prosenttia vuodessa, eli hätäkös tässä on päätöksiä tehdessä).

Espoo

2008-04-02T19:21:00.002+03:00

Pölyinen Espoo outoudessaan hämmentää. Espoo ja satojen
betonirakennusten salatut, avarat tilat. Espoo ja valtaväylät. Espoo ja
tietyömaat. Espoo ja mainitsematon taloudellinen lihasvoima.

Lehden kääntyessä

2008-03-31T08:10:00.004+03:00

Huomenna aloitan uuden työn. Hyödynnän tämän taitekohdan lietsomalla itseni hyrisevään ajatusmyräkkään. Erikoista, miten mieli toimii parhaiten paineen alla, pakon edessä ja nurkkaan ahdistettuna. Rauhallisena ja rentoutuneena en saa hahmotettua elämäni suuria kuvioita, stressaantuneena kyllä. Aivan kuin minun olisi aina pakko aiheuttaa jokin kriisi, jotta saisin liikutettua oivalluksen rattaita muutaman pykälän eteenpäin.

Tästä syystä pidän Rodinin Ajattelija-veistosta harhaanjohtavana. Miten paikoillaan istuen voi muka ajatella? Ihminen ajattelee ollessaan liikkeessä, tehdessään jotakin.

Uimisen tsen

2008-03-19T20:05:00.002+02:00

Oivallukset kannattavat iloista ihmismieltä arkimaailman pinnalla. Tämän päivän ilahduttava keksintö oli, että rintauintia uidessa kannattaa aloittaa uloshengitys nenän kautta jo vähän ennen kuin pää painuu veteen. Näin ilmavirta kaivaa veden pintaan kaksi kuoppaa, mikä estää veden tunkeutumisen sieraimiin. Lisäksi välttää turhan veden painetta vastaan työskentelemisen, koska uloshengitys sujuu omalla painollaan, mikä vuorostaan lyhentää uloshengitystahtia juuri sopivasti. Asialla on kerranaisvaikutuksiakin: kun uloshengitys ei ole niin vaivalloista ja hidasta, uintin löytää uuden vilkkaan rytmin. En ollutkaan keksinyt tätä ilma-asiaa aikaisemmin, mutta tänään tekniikka löytyi kuin itsestään, niin itsestään, etten melkein kehtaa käyttää sanaa keksiminen.

Pidän myös syvistä sukelluksista pohjaa pitkin, mutta rikonkohan sukellellessani jotain kirjoittamatonta sosiaalista sääntöä vastaan? Uimahalleista ja niiden käyttäjistä ei koskaan tiedä, eikä kehonkieltäkään voi lukea, kun ilman silmälaseja ja tummat uimalasit päässä ei oikein näe riittävän hyvin.

Olen hyvillä mielin. Voi olla, että syynä on liikunta, jota olen taas alkanut harrastaa. Voi myös olla, että syynä on etorikoksibia sisältävä kipulääke, jota sain liiasta kirjoittamisesta aiheutuneita tenniskyynärpäävaivojani varten. Kun aloitin kuurin, havaitsin, että nämä lääkkeet perkule vieköön ovatkin psykoaktiivisia - tunnistan heti, kun serotoniinijärjestelmäni kanssa peukaloidaan. Unet muuttuivat hypereläviksi, lensin muun muassa Jupiterin kiertoradalla ja tunsin kuinka planeetan valtava painovoima venyttää minua. Pari päivää olin erikoisessa pöllyssä, mutta nyt oloni on normaali, mitä nyt mieliala on mitä mainioin, sellainen jota kuvailee täsmällisesti sana parahultainen.

Linkittämässäni Wikipedia-artikkelissa mainitaan, että etorikoksibi vaikutus perustuu siihen, että se rajoittaa prostaglandiinien muodostumista arakidonihaposta, jolla taas lienee yhteys varsin moneen keskushermoston toimintaan. Päättelen maallikkona tästä, että arakidonihappoa on nyt hermostossani tavallista enemmän, ja se vaikuttaa mielalaani myönteisesti. Jos jaksaisin lukea tämän artikkelin, olisin asian suhteen viisaampi. En jaksa, pitää lukea Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha. Fantasia ja maaginen realismi eivät kuulu suosikkikirjallisuusgenreihini alkuunkaan (ne ovat useimmiten liian kaavamaisia, mutta se olisi erillisen merkinnän aihe). Scifikin menettelee vain rusinat pullasta noukkien, mutta Jääskeläisen teos vaikuttaa ihan suhteellisen lupaavalta. Saa nyt nähdä, Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhakin oli aika ikävystyttävä. Tätähän ei sovi sanoa, koska Borgesista kuuluu pitää.

Takaisin aivostoon. Voi olla niinkin, että valon määrän lisääntyessä yleinen mielalakin kohenee - ei se mitenkään matala ole ollutkaan, talvitympääntynyt vain - kunnes kesä menee lähes tärinän partaalla keikkuessa. Ehkä minulla vain on inasen verran liian valoherkkä ajatteluelin ja ruumis. Kouluaikoina en tätä huomannut, mutta se johtui ehkä siitä, että koulussa oli välitunnit, joiden aikana pääsi synkroniin ulkoilman valo-olosuhteiden kanssa. Toimistotyöelämässä on toisin, vaikka ikkunapaikan omaankin.

Yhden lauseen novelli, joka tarjoaa kosketuspinnan vieraisiin maihin ja populaarikulttuuriin

2008-03-19T17:50:00.003+02:00

Hain vatsasta löytyi Jimi Hendrixin plektra.

Yhden lauseen novelli

2008-03-19T17:50:00.001+02:00

Hauen vatsasta löytyi plektra.

Sininen kolmepistepirkko

2008-03-12T19:52:00.004+02:00

Yhdysvaltojen ydinkokeet nimettiin 40-50-luvuilla hyvin rationaaliseen tyyliin. Kullakin koesarjalla oli nimi, esimerkiksi Buster-Jangle, ja siinä räjäytetyt pommit nimettiin aakkosten kirjainten mukaan tyyliin Able, Baker, Charlie, Dog, Easy, ja niin edelleen. Järkevää, selkeää ja siistiä.

Vuonna 1962 amerikkalaiset keksivät räjäyttää ydinpommeja avaruuden rajamailla, ja näille kokeille annettiin jokseenkin mielikuvitukselliset nimet, kuten Bluegill Triple Prime. Jokuhan nämä nimet aina keksii, mutten ajankohdan huomioon ottaen voi välttyä ajatukselta, että nimistä (saati itse kokeista) päättänyt taho oli altistunut LSD:lle, jota USA:n armeija ja CIA tuolloin terhakkaasti tutkivat.

Räjähdykset ovat kyllä psykedeelisen näköisiä. Mutta mistä nimet? Bluegill on isoaurinkoahven ja triple prime viitannee matemaattiseen heittomerkkisymboliin, jota on aikoinaan käytetty merkitsemään sarjallisuutta. Ydinkoesarjassa on Wikipedian mukaan ollut neljä Bluegill-nimistä koetta, joista kolme ensimmäistä, Bluegill, Bluegill Prime ja Bluegill Double Prime epäonnistuivat, kun kantoraketeissa ilmeni vikoja kesken kaiken. Ehkä selitys on yksinkertainen. Nimet ovat saattaneet muuttua lennossa - Prime tarkoittaa "uusiksi", Double Prime on "toistamiseen" ja Triple Prime "kolmas kerta toden sanoo". Niinhän se sitten sanoikin.

Kirkasvalopamppu

2008-03-07T08:59:00.002+02:00

Jos suola on ruokaa, niin teltta on rakennus. Hirven turkki imee valon. Talitintti reuhaa pihapuussa.

Kone-ihmis-näkö

2008-02-29T20:54:00.003+02:00

Teknobloggaaja Robert Scoble liikuttui kyyneliin Microsoftin tuotejulkaisusta. Niin minäkin. Kyseessä on sovellus nimeltään World Wide Telescope. Vielä se ei ole toiminnassa, mutta kun systeemi saadaan tänä keväänä pystyyn, voi maailmankaikkeuden ihmeitä zoomailla Google Earthin tapaan. Lyhyt esittelyvideokin on olemassa.

Tuskin mikään asettaa asioita kohdilleen samalla tavalla kuin tähtitaivaan katselu ja maailmankaikkeuden koon, historian, aikaskaalan ja silkan kauneuden ihmettely. Siksi World Wide Telescope saattaa hyvinkin olla subversiivisin internet-sovellus ikinä - paljon vaarallisempi kuin Google tai poliittinen propaganda. Millä perusteella diktatuurivaltiot muka voisivat torjua viattoman luonnontieteellisen verkkosivuston? Eivät millään, ja samalla World Wide Telescope muokkaa tehokkaammin ihmismieltä kuin mikään politiikka tai "väärä" hakutulos ikinä. Kun ymmärtää oman paikkansa maailmankaikkeudessa, poliittiset pelit ja kaikki ideologis-uskonnollinen hurmahenkisyys alkavat tuntua irvokkailta, ja tämän kehityksen soisin tapahtuvan maailmanlaajuisesti.

Olen tottakai idealistinen ja astronomia-asioissa tunteellinen hölmö, mutta minkäs sille mahtaa.

Ruokalista

2008-02-28T22:00:00.001+02:00

Kievin kana - kaksikielinen ateria

Kiovan kana - yksikielinen ateria

Kiovan kansa - laiton ateria

Kiovan kasa - laitosateria

rismi

2008-02-22T23:06:00.003+02:00

Heidän käsissään dynamiittikin muuttuu tylsäksi. Heidän käsissään dynamiittikin on tylsää. Dynamiitti on tylsää heidän käsissään.

Kosmis

2008-02-14T19:00:00.004+02:00

Tytär mainitsee auton takapenkillä, että hänellä on ikävä lunta. Minulla myös, silti painan kaasupoljinta ja tuprutan kasvihuonekaasuja kirkkaaseen iltaan. Olemme ryöstäneet talven lapsiltamme, itseltämmekin. Pakkanen pisteli poskipäitä aikoinaan, mutta mitä iloa on pakkasen puutteesta, jos tilalla on märkä ja pimeä epävuodenaika joka sylkee rapaa kasvoille kuin puhkiruostunut viemäri?

Nyt on tosin pieni pakkanen ja tähtikirkasta, ajamme Ursan tähtitorniin, katsomme Kuun kraatterit sysimustine varjoineen, Saturnuksen renkaat, Orionin suuren kaasusumun, Seulaset ja Marsin. On pimeää, merimerkit viestittävät ja Suomenlinnan majakka. Tähtitornin viereltä iltapimeässä avautuu maisema jota rakastan eniten Helsingissä minä vuodenaikana ja vuorokauden hetkenä tahansa - Harakan saari rakennuksineen, Uunisaaret, Suomenlinna, Särkkä, rantabulevardi, kalliota, laivoja ja meri.

Vaunut jonossa

2008-01-22T22:25:00.000+02:00

Tämä on sanajuna Pisteeseen. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana Kerake. Sen jälkeen Ääntiö.

Mitä jos romukullan asemesta joku haluaisikin ostaa romuvillaa? Tai romukaarnaa?

Tunnettu sotilas

2008-01-07T23:24:00.000+02:00

Kansallisteatteri alkaa nopeasti. Ensin ollaan ulko-ovella ja saman tien jo lämpiössä. Ei mitään alkusoittoja ja eteisjohdatteluja, täyttä asiaa alusta lähtinen, ominaistuoksua myöten. Istun kolmannelle riville reunaan.

Kristian Smedsin Tuntematon sotilas on hyvä ja suosittelen sen katsomista jos vain lippuja enää saa. Tämän enempää ylisanoja en aio käyttää, uskokaa heti ja hyvällä. En ole ehkä koskaan nähnyt näin hienoa ja moniulotteista teatteria. No, nyt ylisanailin. Otan sen takaisin. Toisen puoliajan intensiteetti on vähäisempi kuin ensimmäisen, ikään kuin ohjaajalta olisivat alkaneet ideat loppua. Kohua herättänyt ampumiskohtaus on osoitus tästä, turha siitä olisi ollut riehaantua. Jos on kuluttanut ideasäkkinsä pohjia myöten kohtausta edeltävän kolmen tunnin aikaansaamiseksi, ja haluaa sitten kritisoida nyky-Suomen etovaa uusliberalistista meininkiä, niin ei kai sitä muuta keksi kuin ampua kuvia, perrke-le! Luulen minä.

Näyttelijät ovat mestarillisia, ja kaikki se kokeellisuus jonka lehdistä voi lukea - pesukoneet venäläisinä, pulkan hinaaminen tolppaan, Ladan romutus tankkina, musiikkinumerot - toimii niin ettei mikään vieraannuta mistään eikä tunnu lainkaan kokeelliselta. Menkää, menkää, tätä näytelmää ei saa jättää näkemättä!

Hyppivät geenit

2007-12-11T21:35:00.000+02:00

Siinä vaiheessa kun aloin nähdä unia raivoavista ukkosmyrskyistä, joissa kaikui taukoamaton, kuurouttava jyrinä ja salamia iski sikin sokin kuin valtavasta teslakelasta, ymmärsin alkaa harrastaa taas liikuntaa ja käyttää kirkasvaloa. Pari päivää molempia, ja olo on jälleen normaali. Ukkosunia mielipuolisempia näkymiä en muista nähneeni pitkään pitkään aikaan.

--

Tyttäreni puuhia katsellessa olen huomannut, miten paljon hän muistuttaa entiseni siskoa saman ikäisenä. Eksälläni ja hänen siskollaan on hyvin suuri ikäero, joten olen nähnyt siskon kasvavan ekaluokkalaisesta täysi-ikäiseksi asti. Tyttärelläni on aivan samankaltaiset eleet ja ilmeet, ja puuhat - hän kirjoittaa pitkiä satukirjoja ja on alkanut pitää iltapäiväkerhossa kirjastoa, jossa lainauksessa on tietyt monimutkaiset säännöt. Sama viehtymys kirjoihin ja sääntöihin ilmeni eksäni siskossakin.

"Kirjojen" lisäksi on mukaan tullut sarjakuvien piirtäminen, yleensä niissä seikkailee Nikke Knatterton. Hämmästyttävää miten pari Youtube-videota voivatkin saada aikaan niin voimakkaan innostuksen (ja sekin hämmästytti, miten paljon Knatterton-piirrossarjaan on piilotettu kaksimielisyyksiä, jotka vasta aikuisena huomaa). Erikoista on, että tyttäreni piirrostyyli on todella paljon samankaltainen kuin veljeni piirrostyyli oli tuon ikäisenä. Sama kynän paino ja viivan kiepautus, sama väritystapa ja hahmojen sijoittaminen kuvaan. Minä piirsin kahdeksanvuotiaana toisin, paljon vähemmällä fyysisellä intensiteetillä ja yksityiskohtaisemmin.

Jännää. Voi olla että näen asioita joita ei todellisuudessa ole, tai olen tunnistavinani erityisen tutuksi jotain, mikä ilmenee kaikissa lapsissa samalla tavalla, mutta vaikka kuinka asiaa epäilen, en voi välttyä näkemästä näitä samankaltaisuuksia. Toisaalta, kuinka paljon ja mitä voi periytyä, ja mikä on vain sattumaa?

Iso Paja valvoo

2007-11-29T14:27:00.000+02:00

Tänään minulle soitti nainen, joka sanoi olevansa Viestintäviraston asialla ja kertoi asuinalueellani tehtävän tehostettuja TV-maksutarkastuksia. Viestintäviraston mukaan en ole maksanut TV-maksua, ja nainen tiedusteli, oliko asia päässyt mahdollisesti unohtumaan. Ei ollut unohtunut. Irtisanoin TV-maksun, koska minulla ei ole televisiota.

Ihme kyttäämistä. Taitaa YLE olla epätoivoinen möhlittyään digisiirtymän ja kadotettuaan sen myötä joukon maksajia.

No, jos TV-maksutarkastaja tulee käymään, en avaa ovea ihan siksi, että haluan hankkia itselleni lisää ikävyyksiä ja joutua poliisiasemalle selvittämään, että minulla ei ihan totta ja aikuisten oikeesti todellakaan ole telkkaria (poliisiasemalle joutumisesta kertoo huhu, jonka todenperäisyyden haluan selvittää kokeellisesti, onpahan sitten jotain kirjoitettavaa tännekin).

Sillävälin katselen DVD:itä ja Youtubea, skypetän, kirjoitan, facebookaan ja luen kirjoja, lehtiä ja blogeja. Maailmassa on riittämiin kotona nautittavaa viihdettä ilman telkkariakin.

Tosiasia

2007-11-28T22:46:00.000+02:00

Tila haltuun, tilanne haltuun.

Suoristan äänitteen / mikä yhteiskunnassa on vikana

2007-11-28T21:05:00.000+02:00

Poliisi valvoi tehostetusti liikennejuopumuksia koko maassa
23.-25.11.2007 . Valvonnassa jäi kiinni 390
sosialismirattijuoppoudesta epäiltyä.

Valvonnan yhteydessä sosialismipoliisi sosialismipuhallutti
kaikkiaan noin sosialismi82sosialismi000
sosialismiajoneuvon sosialismikuljettajaa. Heistä sosialismi350
sosialismipuhalsi sosialismipoliisiin sosialismialkometriin
sosialismirattijuoppoutta osoittavat sosialismilukemat.
Sosialismihuumausaineita tai sosialismilääkkeitä
sosialismiväärinkäyttäneitä sosialismikuljettajia sosialismipoliisi
sosialismikohtasi sosialismikoko sosialismivalvonnan sosialismiaikana
sosialismiliikenteestä sosialismi40 sosialismi.

Sosialismivaikka sosialismipoliisi sosialismitiedotti
sosialismivalvonnasta sosialisminäkyvästi sosialismietukäteen,
sosialismikiinni sosialismijääneiden sosialismirattisosialismijuoppojen
sosialismimäärä sosialismioli sosialismisuuri. Sosialismivalvontajakso
sosialismiliittyy sosialismipoliisin
sosialismivaltasosialismikunnalliseen
sosialismiliikennesosialismiturvallisuussosialismitoimintasosialismisuunnitelmaan
sosialismi2007 sosialismi sosialismi sosialismi.

(Tämä on silkkaa päänräävintää usenetin yhteiskuntakeskustelijoiden kirjoitustyylistä, lähdeteksti löytyy sisäministeriön sivuilta.)

Ilmansuuntaan siirtyminen

2007-11-23T13:46:00.000+02:00

Marraskuu-nimisenä epävuodenaikana moni haluaa lähteä etelään. Minä haluan lähteä hyvin kauas pohjoiseen. Jos kerran on talvi, kylmää ja pimeää, niin olkoon sitten kunnolla lunta, pakkasta ja kaamosta. Sellainen on rauhoittavaa, yhtä virkistävää kuin etelän loma, mutta eri tavalla.

Koettua

2007-11-22T11:30:00.000+02:00

Espoon yllä leijuu tuoreen hillomunkin tuoksu.

Persoona

2007-11-22T11:20:00.000+02:00

Minulla on useita nimimerkkejä, joilla kirjoitan mitä milloinkin sinne tänne, oikeastaan vain roiskaisuja vailla pyrkimyksiä mihinkään ja joskus jopa ainoastaaan siksi, että näppäinten painelu sormilla on taktiilisesti miellyttävää.

Olen havainnut, että kullekin nimimerkille on alkanut muodostua oma persoonansa: on Väittelyturnajais-Robert, Ärsyttäjä-Kalevi, Hullu-Paavo ja Beatnik-Fritjof (nimet muutettu). Ainoa nimimerkki joka on pelkästään minä, ja on tämä Dyro. Luulen tämän johtuvan siitä, ettei Dyro merkitse verbaalisesti minulle yhtään mitään, kun taas nuo toiset nimimerkit olen valinnut jotenkin henkilökohtaisin perustein, ja valintahetkellä vallinnut mielentila on assosioitunut voimakkaasti nimimerkkiin ja alkanut muuttaa sen luonnetta.

No mitä sit? No ei sit mitn.

Siin on pauttiarallaa sellanen kolmen kiloeuron käppi

2007-11-21T19:46:00.000+02:00

Yritin keksiä otsikon, joka ärsyttäisi minua mahdollisimman paljon, ja mahdollisesti onnistuinkin. "Pauttiarallaa" on rempseänletkeä mölähdys, josta tulee Keskustapuolue mieleen, "kiloeuro" on näennäisinsinöörihtävää mittayksikköhämärrystä ja "käppi" on hirvittävimpiä anglismeja mitä kielessä liikkuu, eikä se kirjoitusasun suomalaistamisella parane.

Joo. Jos ei muusta, niin otsikosta voi aina keksiä asiaa.

Kävin veljen kolmannen lapsen ristiäisissä. Mikään ei ole niin miellyttävää kuin tanakka keskiluokkaisuus kaikkine lieveilmiöineen, eikä tässä ole ivan häivääkään. Avaran henkisen liikkumatilan lisäksi keskiluokkaisuus on vapautta elää materiaalisesti miten mielii - vaikka elää ilman kirjoja, kirjahyllyä ja kotiteatteria jos niin haluaa. Sama se, elintasokilpailu tapahtuu siellä missä halutaan olla jotakin enemmän, missä keskustelu on sosiaalista shakkia, pokeria tai nokittelua. Keskiluokkaisen ei tarvitse osallistua pätemispeleihin. Elo on mukavaa, miellyttävää, kaunista ja viihtyisää. Keskiluokkaisuus on mielentila.

Lause jää eloon

2007-11-14T19:42:00.000+02:00

Eräs kuolemattomia lauseita kaveripiirissäni on jäyhissä sukujuhlissa pitkän vaivautuneen hiljaisuuden jälkeen tokaistu "Kärpäset hävis ku lehmät tapettii."

Kärpäset hävisivät, kun lehmät tapettiin? Kärpäset hävisivät kuin lehmät tapettiin?

Tapahtuneisuutta

2007-11-08T22:33:00.000+02:00

Tunne-elämän pakkokollektivisointi ei ole hyvä asia. Sen jälkeen ilotulittamisestakin tulee moraalisesti paheksuttavaa.

Palasia

2007-11-08T21:40:00.000+02:00

Ikeasta saamani rikkinäisen kirjoituspöydän tilalle toimitettiin hetki sitten uusi. Prosessi kesti päivälleen kolme viikkoa ja vaati neljä puhelinsoittoa asiakaspalveluun. Minulla oli hienot suunnitelmat siitä miten neuvottelen jämerästi itselleni korvaavan kappaleen tietyllä kellonlyömällä ja rahallisen hyvityksen kaupan päälle, mutta eihän siitä mitään tullut - ei nimittäin ollut ketään, jolle olisin voinut olla aiheellisesti vihainen:

Asiakaspalveluun vastaaja ei hoida reklamaatioita itse, vaan laittaa ne eteenpäin Käsittelijälle.

Käsittelijä ei hoida kuljetuksia itse, vaan laittaa ne eteenpäin Kuljetusliikkeelle (jota en mainitse nimeltä, mutta se on Box Delivery)

Kuljetusliike ei soita minulle kuten pitäisi, mutta väittää Käsittelijälle soittaneensa eilen ja toissapäivänä puhelimeeni, johon en muka ole vastannut. Ei pidä paikkaansa, puhelimessa ei ole vastaamattomia puheluita, eikä koputustoimintokaan ole hälyttänyt.

Kuljetusliikkeen autokuski ja tämän kanniskelijakaveri eivät ole tämä Käsittelijälle soittanut henkilö - he vain kantavat pöydän sisään ja kysyvät, eikö minulle ole kerrottu, että pois vietävä pöytä pitäisi purkaa. Eipä ole ei, ja milläs minä sitä purkamaan, kun en edes tiedä koska toimitus tapahtuu, eikä minulle soiteta puolta tuntia aikaisemmin, niinkuin pitäisi.

Huoh. Miten olla vihainen oikealle henkilölle tapauksessa, jossa vastuu on jakautunut pieniin palasiin ja informaatio ei kulje kunnolla (eikä ole mahdollista saada selville, miksei se kulje ja kenen syy se on)?

No, pöytä on nyt tuossa, nurinpäin, sillä minulla ei ole vasaraa, jolla hakata muoviset tassut pöydänjalkojen päihin estämään lattian naarmuuntumista. Korvaavia työkaluja ei oikein ole, koska ruuvimeisselin pää, jakoavain tai kattilan pohja eivät toimi yhtä hyvin kuin vasara. Edelliseen pöytään en tassuja asentanut, koska vasara puuttui silloinkin, ja pidin asennusta rikkinäiseen kaluun muutenkin turhana vaivana.

Kuusi kieltä ja Black & Decker

2007-11-06T19:40:00.000+02:00

Tartun tilaisuuteen kuin aito ja oikea aktiivinen urasuuntautunut kansalainen ja menen IT-Yrityksen järjestämään massarekrytointitilaisuuteen. Menen vahingossa väärälle bussipysäkille. Erheen huomattuani juoksen toiselle pysäkille. Nousen oikean numeroiseen, mutta silti väärään bussiin, jonne ei matkakortti käy. Nousen toiseen bussiin. Se ajaa harhaan ja kuski pyytelee vuolaasti anteeksi. Ei mitään, ehdin hyvin. Syön ruokaa ja katselen tönkköenglannin pönöttämiä PowerPoint-esityksiä. Pukujantteri tarjoutuu viemään tyhjän lautasen kädestäni heti kun se on tyhjä. Palvelu siis pelaa, on viiniä ja kuohuviiniä. Minä juon Aquaa.

Rekryfirma on valinnut minut pikahaastateltavien joukkoon, ja painun odottelemaan hissiaulaan minne käskettiin mennä viisi minuuttia ennen haastattelun alkua. Tutkailen tauluja ja pirtsakka naikkonen noutaa minut ja monta muutakin, suristen pirtsakkaa amerikanenglantia koko ajan. Meidät paimennetaan sisään toimistotiloihin ja meille osoitetaan karsinat, joissa pikahaastattelija odottaa. Minun karsinani on numero kaksi. Haastattelija on vähän myöhässä, mutta nousee sitten avaamaan oven ja pyytää sisään. Hän on pirtsakka-naisen klooni, harjoitellun empaattisesti elehtivä nainen, joka ilmoittaa, ettei firman edustaja pääse paikalle. No haistakaa kukkanen, ajattelen. Nainen tenttaa minua 15 minuuttia. Olen karsinasta ulkona ensimmäisenä. En tiedä onko se hyvä vai huono merkki. Minulle kerrotaan, että tänään kello kahdeksaan mennessä saan tietää pääsenkö seuraavaan haastatteluun. Poistuessani tiloista nappaan salaa kännykällä kuvan ihan huvikseni.

Kotimatkalla tuumiskelen, milloin mahdan oppia, ettei puhdas IT-ala sovi minulle. Saan viestin IT-Yrityksessä toimivalta ystävältäni: tää firma on rallikuskienglannin ja pönötyksen mekka, ja seuraava toimari on taatusti saneeraaja.

Ottaa päähän jos soittavat ja sanovat että pääsen jatkohaastatteluun. Ottaa päähän, jos soittavat ja sanovat etten pääse.

Lisäys: tämä arpa ei voita, eikä ota yhtään päähänkään.

Lisäys: Google-mainoksessa luki Liquid Particle Counter, mutta minä luin sen muodossa Liquid Perkele Counter, eli alitajunta viestii, ehkä sittenkin ottaa vähän päähän, noin millilitrahitusen verran.

Alastomien silmien objekti

2007-11-06T16:49:00.000+02:00

Ajoittain liikuskelee komeettoja taivaalla; tälläkin hetkellä yksi räjähtää ja näkyy paljaisiin silmiin. Kiertorata ja sen projektio taivaankannella, silmukoita, kiihdytyksiä ja jarrutuksia. Jos komeetta eksyy, alkaako se kiertää kehää eksyneen lailla. Eikö se niin tee nytkin, painovoiman vankina. Siivetönnä en voi lentää, vanki olen painovoiman. Siipiä ei komeetalla ole, pyrstö on, mutta lentääkö komeetta, tuo möykky tiivistynyttä avaruususvaa, vai matkaako vain? Tarvitaanko lentämiseen ilmameri ja planeetan pinta lähituntumassa, vai kelpaako tyhjiö ja ammoin saatu, ehtymätön liike-energian sysäys?

Eio totta on se eio on

2007-11-01T19:22:00.000+02:00

Soitin Ikeaan. Reklamaatioasiallani on Käsittelijä, jolle jätettiin soittopyyntö. Käsittelijä ei soittanut. Tavallaan hyväkin, koska kännykkäni akku oli lopussa ja se olisi voinut nyykähtää kesken kiivaan puhelun.

--

Digitalisoitumisen syrjäyttäessä analogisia laitteita maailmassa käy yhä harvinaisemmaksi analoginen häiriömoodi. Tiedättehän, sellainen häilyvä, välähtelevä, särisevä ja lepattava vikaantumisen ilmiasu, jota esiintyy vaikkapa filmiprojektorissa, kun filmi ei ole kunnolla paikoillaan, hehkulampun väristessä viimeisiään ennen poksahtamisa, huonon kitarapiuhan pätkiessä, analogisen television kuvan sulaessa vellovaksi, mutta tunnistettavaksi muhjuksi jonkin juotoksen ollessa hapertunut. Joissakin mainoksissa ja filmiyhtiöiden tunnuksissa analogista häiriömoodia käytetään tehokeinona.

Digitaalilaitteet häiriintyvät toisin, paljon raaemmin. Ne menevät vain umpimielisesti juntturaan, kuva pikselöityy ja jumittuu, toiminta tyssää täysin, ääni jää kiertämään kehää tai vaikenee. Digitaalinen häiriömoodi on tyly ja läpitunkematon, luotaamaton, terävä ja julma.

Lyhestä virsu tuohinen

2007-10-31T21:52:00.000+02:00

Kirjoitin lehdistötiedotteen tuttavani taidenäyttelyä varten näkemättä teoksia tai tietämättä niistä muutenkaan mitään. Tiesin vain, että ne on kehystetty vanhoihin ikkunanpokiin. Puppugeneraattori lauloi, kirjoitin parilla tosiasiapalasella maustettua, lähinnä ikkunankarmikehyksistä kehrättyä putua ja höhhää, mutta sellaista, joka saisi minut itseni kiinnostumaan näyttelystä, jos lukisin tekstin lehdestä. Silmänkääntötemppu onnistui, ja tiedote ei ainakaan ole ristiriidassa töiden kanssa. En vain meinannut kehdata lukea sitä enää painettuna, mutta tein sen silti noloutta uhmaten. Ilmaisjakelulehden toimittaja oli taitavasti muuttanut pari tekstissä ollutta retorista kysymystä lainauksiksi, jolloin syntyi vaikutelma, että hän oli käynyt haastattelemassa taiteilijaa. Toinen silmänkääntötemppu.

--

Bussi pysähtyi pysäkille ja laski matkustajat keskiovesta ulos. Minä ja kaksi muuta odottelimme kiltisti etuoven kohdalla päästäksemme sisään, painoimme ovenavausnappia ja koputtelimme lasiin. Kuski ei avannut ovea, vaan lähti liikkeelle. Kimmastuin, potkaisin bussin kylkeen ja huusin vitun nuija! Ei auttanut, bussi solahti liikennevirtaan. Rauhoituin saman tien, ja ihmettelin muutenkin reaktiotani. Tähdensin vielä vieressäni seisoneelle naiselle, että nuijalla viittasin bussikuskiin, en häneen. En varsinaisesti edes ehtinyt suuttua, mutta olen sitä mieltä, että ihmiset tarvitsevat palautetta käyttäytymisestään, ja suuttuminen on palautteena tehokas. Toivottavasti minua ei pidetty arvaamattomana huligaanina.

--

Bussipysäkillä tapahtunutta osa II. Odottelin aamupimeässä Kehä I:n varrella olevalla bussipysäkillä kollegaani, jonka oli määrä ottaa minut autoonsa ja suunnata lennossa kohti kaukaista Kouvolan kaupunkia työmatkan merkeissä. Auto ajoi pysäkille. Avasin takaoven istuin takapenkille ja pamautin oven kiinni, huomasin että kuskin ja hänen vieressään istunut nainen kääntyivät katsomaan minua silmät selällään. En ehtinyt edes sanoa moi, vaan siirryin suoraan sorittelemaan että väärä auto. Noustessani pois nainenkin nousi ja sanoi, ettei ollut ensimmäinen kerta. Ei varmasti, mistä sitä aina pimeässä kaikista autoista tietää, varsinkaan kun ei ole tiedustellut kollegaltaan millainen auto hänellä oikein on.

Matka sujui mukavasti, ollen oikein virkistävä. Navigaattori ohjasi meidät Korian läpi, paikkakunnan, jota en ollut ennen nähnytkään.

--

Ikea lupasi viime viikolla toimittaa rikkinäisen osan tilalle uuden tämän viikon alkupuolella. Nyt ei ole enää alkupuoli. Soitan sinne huomenna, olen ystävällinen ja ymmärtäväinen ja ehdotan jopa, että jos osa löytyy Espoon ja Vantaan tavaratalosta, joku työntekijä ottaa Ikea-pakun ja tuo sen minulle illalla ihan itse, kuljetusliikkeen asemesta. Jos homma ei toimi ja osaa ei tule perjantaihin mennessä. teen kirjallisen reklamaation ihan vain siitä ilosta, että pääsen kerrankin niin tekemään. Mutta ystävällisesti tietenkin, on paljon inhottavampaa joutua vastaanottamaan ystävällinen reklamaatio reklamaation hoitotavasta kuin kiukkuisen hirviöasiakkaan tunne-elämäpitoinen purkaus (sille voi nimittäin nauraa kollegojen kanssa ja näin purkaa omaa ärsyyntymistään). Ikealla luulisi olevan jonkinlainen reklamaatioiden kirjausjärjestelmä, jonne kaikki täytyy logata, eli ei reklamaatiota ohittaakaan voi.

--

Täytyisi katsoa Youtubesta Anna-jon jo kauan sitten suosittelema BBC:n The Century of the Self.

--

Taloussanomien hengästyneen säntäilevä otsikointityyli ärsyttää, ihan kuin kaikki talouden tapahtumat olisivat dramaattisia ja järisyttäviä: "Työnantaja murskaa nyt eliittiduunarit" ja niin edelleen. Tyyli on vähän rauhoittunut pahimmasta, mutta silti käy hermoille. Talousuutisten lukeminen on kiinnostavaa, mutta siitä tulee lopulta likainen olo. Niinpä menin EMMAn Dali-näyttelyyn ja tykästyin Pyhää Hieronymusta esittävään maalaukseen, joka on linkistä avautuvassa kuvassa levottoman oloinen, mutta luonnossa sopusointuinen ja kiehtova. Museokeikka oli mainio. Täytyy tietää keinot joilla pestään maailman lika pois ja palautetaan tasapaino.

Maaöljy ruokajuomana

2007-10-26T22:10:00.000+03:00

Ikea päätti toimittaa risan osan ensi viikolla, sitoutumatta mihinkään päivämäärään. Kokosin pöydän, ja lykkään sen sitten kokonaisena pois vietäväksi, kun tulevat tuomaan korvaavaa pakettia, eli koko tuotetta. Yksittäistä osaa ei voi kuulemma toimittaa.

Mietiskelin tässä päivänä muutamana, että epäsymmetrinen viiksi voisi näyttää hyvältä. Toisella puolella olisi normaali viiksi ja toisella puolella pelkkä tarkasti trimmattu puoliympyrä amorinkaaren vieressä. Puoliympyrä siksi, ettei viiksen muoto loppuisi liian äkkiä, vaan näyttäisi siveltimenvedolta.

Lisäksi karvakauluksinen lentäjäntakki, pussihousut, saappaat, niittejä ja nahkainen lentäjänkypärä. Eräänlainen steampunk-tyyppinen asuste-ilmentymä siis, joka korostaisi viiksen epäsymmetrisyyttä ja loisi muutenkin kantajansa ympärille väkevää tienraivaaja-auraa.

Viiksi-ideani ei ole saanut kovin paljon kannatusta vielä, mutta sen aika tulee kyllä. Ihan varmasti.

Oppiva ihminen

2007-10-24T21:23:00.001+03:00

Kaivelin virheellisesti asentamani neljä lukitusruuvia syvistä rei'istä.

Ensimmäisen irrottamiseen kului 62 minuuttia.
Toisen irrottamiseen 25 minuuttia.
Kolmanteen 10 minuuttia.
Viimeinen irtosi kahdessa minuutissa.

Sääli, ettei tällekään taidolle taida olla käyttöä vastaisuudessa.

--

Tämä oli osa kolme draamasarjassamme Mies ja huonekalu.

Ohje

2007-10-24T19:59:00.001+03:00

Voi se vaurio olla Itellankin vika, ei nyt syytetä Ikeaa kaikesta.

Työ jatkuu. Tapahtuu sellaistakin, ettei kokoamisohjeita viitsi lukea kunnolla, koska ne ovat niin yksinkertaiset. Siispä ohitetaan se tosiseikka, että tiettyjä kiinnittimiä on kahta pituutta, joten ensin kootaan laatikosto. Sitten huomataan virhe. Sitten puretaan. Sitten kootaan uudestaan ja toivotaan ettei ruotsalainen näkkileipä hajoa.

Siinä välissä blogataan, koska verensokerin alhaisuus haittaa tavoitteellista toimintaa.

Huolellisuutta kaipaisin aivorakenteisiini, ehkä joulupukki voisi sitä tuoda annoksen tai pari. Viikonloppuna mittasin ikkunamyykin, eli ikkunanpielen levikelaudan pituudeksi 149,5 senttiä, mutta päätin, ettei mikään ole viidestä millistä kiinni, ja että todellinen mitta on 150 senttiä. Ei ollut, myyki oli viisi milliä liian pitkä. Myyki oli kipsilevyä, joka pölisi karmeasti sahattaessa. Normaalisti kipsilevyn saa taitettua nätisti poikki, muttei enää silloin kun irrotettava osa on noin pieni. Jäljet näkyivät vaatteissa pitkään (mitään haalareita tartte, tää on niin nopee ja helppo homma).

Oppia ikä kaikki.

Svenskt knäckebröd

2007-10-24T18:31:00.001+03:00

Ikean Mikael-työpöytä on niin suosittu, ettei kaikkia haluamiani sarjan osia ole koskaan yhtäaikaa myymälässä, ja autottomana en halua vuokrata pakua tai City Car Clubin autoa joka ikisen osan erillistä kuljetusta varten. No, onhan nettitilaus. Sen normaali toimitusaika on kaksi viikkoa, mitä ei kerrota missään etukäteen, vaan vasta sitten kun toimitus vahvistetaan puhelimitse.

Odotan kaksi viikkoa, ja tilaukseni toimitetaan tänään. Kun avaan pakkauksen, huomaan että kirjoituspöydän pöytälevy on rikki. Soitan saman tien reklamaatiopuhelun ja lähetän pyydetyn valokuvankin vauriosta sähköpostitse. Asiakaspalvelija ei osaa sanoa, koska korvaava osa toimitetaan, ja sanoo että se toimitetaan varmaan ehkä ensi viikolla. Sanon ettei se käy, vaan toimituksen on tultava tänne ylihuomenna perjantaiaamuna 26.10. kello 9.00 mennessä ilman mitään kustannuksia. En kerro, että huomenna torstaina en voisi ottaa toimitusta vastaan, vaan annan rivien välistä ymmärtää olevani armollinen.

Saa nähdä miten käy. Sen siitä saa kun näkkäriä ostaa, mutta parempaakaan työpöytäsysteemiä en ole löytänyt. Laadukkaampia varmasti on, muttei näin hyvin tarpeisiini sopivia.

Jos Ikea mokaa tämän, kirjoitan blogiini Ikea on huono. Minä sanon sen kaikille. Tuo oli siis harjoitus. Vielä en sano mitään.

Ihmisen pitää liikkua

2007-10-10T19:06:00.000+03:00

Ypäjältä Tšernobyliin on alle kahden vuorokauden ajomatka.

Tämän kertoi minulle Smart Travel -autovuokraamon suomenkielinen sivu (täytyy vierittää pohjalle, tiedonjyvänen löytyy linkin "Matkakertomus automatkasta Itä-Meren ympäri" jälkeen). Lafka vuokraa vanhoja autoja sikahalvalla, esimerkiksi Helsingin Haagan toimipisteestä voi vuokrata 17 vuotta vanhan Opel Vectran, jolla on ajettu lähemmäs 300 000 km. Muita menopelejä ei kai ole tarjollakaan.

Ideahan on aika hauska, vuokrataan halpoja autoja, minimoidaan kustannukset ja tuodaan esille autonvuokrauksen ekologista puolta. Eko on hyvä, ja sivuston kielenkäytöstäkin saa paljon iloa:

On suurin valhe että uuden kiiltävän auton käyttö olisi ympäristöystävällistä. Uusi auto kuluttaa usein polttoainetta merkittävästi enemmän kuin vanha, koksa se on suunniteltu hiljaiseksi ja raskaaksi.

Jos haluatte ehkäistä ihosyöpää, sarveiskalvonsyöpää tai kasvikunnan uv-herkkien lajinen vähenemistä, sen voi tehdä matkustusvälineen valinnalla.

Kotiin palumatkoja tai tavarankuljetuksen kustannuksia emme kuitenkaan tällöin korvaa miltään osin, koska haluamme että auton hajoaminen ei ole asiakkaan kannalta varsinaisesti toivottavaa.

Matkakertomus Romuautolla Istanbuliin on myös viihdyttävää luettavaa, majoitusratkaisun esittelyineen päivineen.

Järje voittoha tää on!

2007-10-10T11:32:00.000+03:00

Yle esittää sittenkin hylkimänsä Bloody Cartoons -dokumentin. Oh you competent nincompoops! Niin sitä pitää!

Älä silmä pieni katso mihin vain

2007-10-09T20:26:00.000+03:00

Tänään olin aikeissa käyttää sähköpostiviestissä lausahdusta incompetent nincompoops, mutta hillitsin itseni ja kirjoitin sen asemesta perhaps the decision makers did not have the time to fully consider the matter.

Kotimatkalla luin Hesarista, että yksikään suomalainen TV-kanava ei esitä Why Democracy -dokumenttiprojektin osaa Bloody Cartoons, joka kertoo Muhammed-pilakuvajupakasta. Tässäkin tapauksessa lienee niin, ettei asiaa ole ihan kokonaan ja loppuun saakka harkittu.

Hesari letkauttaa ylimielisesti, että "Bloody Cartoons [sic] voi katsoa myös MySpacessa ja Ylen Areenassa. Tietoa, keskustelua ja linkkejä elokuvaan voi etsiä osoitteesta www.whydemocracy.net."

No, Myspacesta löytyi tämä traileri ja Why Democracysta samaten. En jaksa enää etsiä, eiköhän koko filmikin jostakin aikanaan löydy. Onneksi en omista televisiota, enkä ole maksanut tv-maksuakaan (jolla Why Democracy -projektia osaltaan rahoitettiin). Netin videotarjonta on televisiota parempaa, ja niin se tulee tässäkin asiassa olemaan.

Oikeastihan esittämättömyyden taustalla lienee pelko siitä, että yksi tunnetusti aggressiivinen ja uskontonsa nimissä terroritekoja tehnyt kansanryhmä voisi ehkä-mahdollisesti kiihottua asiasta. Pelko lienee ylimitoitettu, sillä jos tanskalaiset ja britit uskaltavat dokumentin esittää, luulisi esittämisen olevan turvallista Suomessakin. Tässä voisi olla yksi argumentti dokumentin esittämisen vaatimiseen: on rasistista ja suvaitsematonta kuvitella, että sen yhden kansanryhmän edustavat ryhtyisivät väkivallantekoihin jonkin niin mitättömän asian kuin televisio-ohjelman vuoksi. Tämä argumentti on tottakai virheellinen, kuten Theo van Gogh voisi kertoa jos eläisi, mutta tarkoitus pyhittää keinot.

Oksasilppuri

2007-10-01T19:06:00.001+03:00

Otetaan akustinen kitara ja kaadetaan sen kaikukoppa valuhartsia täyteen. Sen jälkeen kitara ei enää soi. Kaikukoppa ei resonoi, koska tyhjää tilaa ei enää ole.

Jotakin samankaltaista on käynyt bloggaamiselleni, yhdellä tai kahdella geellä. Neljä vuotta sitten aloitin kirjoittaa vasten jonkilaista sisäistä tyhjää tilaa. En puhu tyhjästä tilasta kielteisessä mielessä, vaan neutraalisti, kaikukoppana joka voimistaa ajatukset ja tuntemukset. Vuosien varrella blogia kirjoittaessani havaitsin miten tärkeää tyhjä tyyni mielentila, jota varten kaiuttaa olemistaan. Se teki merkintöjen kirjoittamisesta helppoa ja mukavaa. Yksi bloggaamisen epäsuorista anneista minulle onkin ollut tyhjän tilan hyödyllisyyden havaitseminen. Toinen bloggaamisen anti ja hämmästyttävä erikoisbonus ovat tietysti ihmiset, jotka olen blogikirjoittamisen myötä kohdannut ja joihin olen ystävystynyt. On erikoista, miten tällainen anonyymi puuhastelujulkaiseminen vailla määränpäätä tai tavoitetta on antanut niin paljon.

Sitäkin oudompaa on huomata, että elämä on muuttunut niin, että sisäinen tyhjä tila, resonoiva kaikukoppa on täyttynyt. Siinä missä tyhjä tila toi mukanaan tyyneyttä (sivuhuomautus: äskettäin törmäsin yksinkertaisen elämän manifestiin, ja huomasin, että olin pitkälti elänyt luettelossa mainittujen ideoiden mukaan jo muutaman vuoden), se sai aikaan myös pysähtyneisyyttä ja eristyneisyyttä. Nyt elämä on täydempää ja puuhakkaampaa kuin ennen, mutta samalla bloggaamisen tarve ja halu on vähentynyt. Outoa sinänsä, nyt vasta olisikin kerrottavaa ja jaettavaa, jotain josta joku muukin voisi poimia itselleen jotakin. Tai ehkä olen vain tyhmentynyt.

Pitäisi löytää uusi tulokulma blogitukseen, asentaa vaikka entiseen akustiseen kitaraan mikrofoni, tehdä siitä sähkökitara, yhdistää se vahvistimeen ja soitella toisin saundein.

1234

2007-09-20T23:11:00.000+03:00

Planetaario täyttää tänään neljä vuotta.

Piis

2007-09-18T23:27:00.000+03:00

Näen kiukkuisia unia aina tähän aikaan vuodesta. Valon määrä vähenee, ja aivot ilmeisesti sopeuttavat itsensä syksy- ja talvitilaan, mikä saa aikaan kaikenlaisia pieniä muutoksia käyttäytymisessä, ruokailutottumuksissa ja unissa.

Näen myös toistuvasti unia suurista tilaisuuksista, valtavista sukujuhlista, joissa kaikki ovat minulle ulkonäöltään vieraita, mutta unessa tuttuja, ja tiedän heti mikä kunkin henkilön suhde minuun on ja kuka on kenenkin veli, sisko, serkku, isä, äiti, isovanhempi ja niin edelleen. Ihmisiä. tapahtumia ja ohjelmaa on paljon, ja bileet paisuvat koko ajan suuremmiksi, ensin soittaa bändi, sitten on ilotulitus, minkä jälkeen mennään katsomaan vaikka meriakvaariota, minkä jälkeen joku aina pyytää minut pienestä ovesta sivuhuoneeseen, mikä ei olekaan sivuhuone vaan Versaillesin palatsin kokoinen lukaali täynnä ihmisiä, herkkupöytiä, musiikkia, jonglööreitä ja niin edelleen. Sen jälkeen on mukava herätä aamulla.

Luotaan usein työmatkani aikana automaattisia, toistuvia ja vain osaksi tiedostamiani mielikuvia. Se on hyvä harjoitus, mutta tulokset voivat olla mitä tahansa. Tämän päivän saldo oli matkustajakoneen alas ampuminen IT-tykillä (tuon verran tarvitsisi ennakkoa ottaa), ohjuksella (vihreä valoneliö vilkkumassa koneen päällä, ohjus on valkoinen) sekä lintujen näkeminen taistelukoneina tulittamassa toisiaan. Yllätyin. Luulin olevani rauhantahtoinen, mutta ilmeisesti lentotaistelupelien pelaaminen on muuttanut aivorakenteitani ytimenjatkosta. Täytyy yrittää kuntoutua.

Pip...pip...pip...trrrrrrrrrööt

2007-09-17T20:21:00.000+03:00

Handheld Remakes -sivustossa voi pelata 80-luvun alun elektroniikkapelejä. Sivusto on todellinen kulttuuriteko! Ilahduin havaitessanim etät hallitsen edelleen Donkey Kongin taktiikat, vaikka edellisestä pelikerrasta on jo toistakymmentä vuotta. Minkä nuorena oppii, sen emulaattorissa taitaa.

Lyhyin lausein

2007-09-06T20:53:00.002+03:00

Syksy ja sen syksyys, kuten kirkkaat ilmat ja nukahtamisen helpottuminen valon määrän vähetessä.

Kaikenlaista tapahtuu. Esiintyy autokuumetta, mutta vastustan sitä. Liityin City Car Clubiin, koska matkakortin suoraveloitusasiakkaille liittyminen on ilmainen (säästö 69 €) ja kuukausimaksu 2 € (säästö 7,90 €). Hyvä diili, jota ei paljoa mainosteta. Itsekin sain tiedon asiasta lukemalla jotakin blogia, mutten muista mitä.

Ideointia. Jos olisin ostanut navigaattorikännykän, voisin panna kartalle kaikki City Car Clubin autopaikat ja Nesteen bensa-asemat, joissa autoa voi tankata.

Käytin autoa ensimmäisen kerran tänään viedäkseni tyttäreni hammaslääkäriin keskellä päivää. Systeemi toimi hyvin. Tykästyin Ford Ka:n radioon, se on yksinkertainen ja toimiva, ei mitään liikaa eikä liian vähän. Näppäimissä on hyvä tuntuma ja näyttö on riittävän suuri, jotta näkee koska Radio Helsinki on kohdalla. Joku laiskuri oli jättänyt auton tankkaamatta, joten minä tankkasin sen - se ei maksa mitään - ja sain siitä neljän euron palkkion. Halapaa ko saippua. No ei nyt ihan niin halpaa, mutta puolet halvempaa kuin taksi, ja puolitoista tuntia nopeampaa kuin joukkoliikenne. Autokuume ei varsinaisesti parane, lievittyy vain.

Viime viikon perjantaina päivää sitten kadotin reppuni jonnekin, luullakseni bussiin. Me olemme ystävykset vuosien takaa, ja oli vähän ikävä. Palailin eilen reputta bussilla töistä kotiinpäin, ja päätin surffata mobiilisti (mobiili nomadi ja tekhnokansalainen minä!) HKL:n sivuille katsomaan mitä löytötavaroista sanotaan. Löytötavaratoiminta on ulkoistettu yritykselle nimeltä Suomen Löytötavarapalvelu, ja löytötavaroiden tiedustelu ja noutaminen on luonnollisesti maksullista. Harmistuin. Lisäksi bussin ikkunasta satoi kännykän näppäimistölle.

Reppu löytyikin entiseni luota, jonne olin perjantaina unohtanut sen hakiessani tytärtäni luokseni viikonloppua viettämään. Kotioven avattuani huomasin, että olin saanut armaaltani kirjeen, jonka sisään oli kätketty chilisuklaata ja ässäarpa. Kirje oli pitkä, suklaa oli hyvää ja ässäarvasta voitin 3,50 €, jotka sijoitin lottoon. Se ei pelaa joka pelkää.

Ideoin-haaveksin. Jos olisi erittäin tarkasti samassa tasossa olevat kaksi kameraa kilometrin päässä toisistaan, ja vaikkapa 200 metrin korkeudessa ja kohdistettuna samaan pisteeseen, niin niillä saisi hienoja stereokuvia maisemista ja pilvien kummuista, kaupungitkin näyttäisivät pienoismalleilta. Animoituna tai livenä kuva olisi vielä hienompi, elävä.

Karrin kutsumana tutustuin Facebookiin, ja hämmennyin, kun en löytänytkään ystäviäni sieltä, lukuunottamatta kanssabloggaajia. Tämän saattaa olla ikäluokkajuttu, LinkedInistä löydän melkein kaikki joita ikinä keksin hakea, mutta Facebookiin täytyisi pyytää kaverit erikseen. Naamakirjan kanssa leikkiessä voisi mennä pitkäänkin, mutta illat täyttyvät skypettelystä. Teknologia mahdollistaa etäsuhteen toimimisen, Skypellä jutellaan ja jaetulla Google Calendarilla synkronoidaan menemiset ja tulemiset, kuten tänä viikonloppuna oleva Lainsuojattomat-teatterifestivaali Porissa.

Kerrang! Metal Mördör!

2007-09-05T23:35:00.000+03:00

Kerauninen taso on luku, jolla ilmaistaan ukkospäivien lukumäärä vuodessa jollakin alueella. Kaunis termi minusta.

Ongelmanratkaisemattomuutta

2007-09-01T00:12:00.000+03:00

Näin unta, että olin rakentanut ydinpommin. Se oli kellertävän nestekaasupullon näköinen, ruostepilkullinen ja turkasen painava. Iloitsin luomuksestani ja halusin räjäyttää sen. Tajusin ettei Suomessa ole missään riittävän suurta autiota aluetta pommin posauttamiselle. Niinpä aloin sysiä ja potkia pommia toivoen, että se räjähtäisi itsestään, jolloin räjäytyspaikkaa ei tarvitsisi erityisesti etsiä. En jatkanut toimiani pitkään, koska ymmärsin että räjähtävän ydinpommin lähellä oleminen voisi olla vaarallista. En tiennyt mitä pommille tekisin, joten vieritin sen jokeen. Se kellui.

Puhelinmiekkailua

2007-08-28T20:02:00.000+03:00

Bloggaan nyt vaikka tästä sukelluksestani S60-älypuhelinten maailmaan. Tästä tulee siis vähäksi aikaa teknoblogi. Koettakaa kestää.

Tilasin puhelimeeni DNA:n datapaketin. Kun yritin ottaa käyttöön vaadittavia asetuksia ohjeiden mukaan, lähettämällä DNA:lle tekstiviestin, sain vastaukseksi ettei puhelinmalliani varten ole datasiirtoasetuksia tai puhelin ei tue niitä. Huomasin, että puhelin oli kuitenkin hakenut jotain asetuksia aivan omin päin.

Sain Web-selaimen ja sähköpostin lähettämisen ja vastaanottamisen toimimaan, mutta multimediaviestit eivät toimi. Olin kuvannut peilikuvani siten, että kuvassa näkyvät sekä minä että kädessäni oleva puhelin, jonka ruudulla näkyy minä ja kädessäni oleva puhelin, jonka ruudulla näkyy minä ja sitä rataa. Ajattelin lähettää kuvan veljelleni, ilmaistakseni, että nyt sopii sitten toimittaa tännepäin sitä kräkättyä navigaatiosoftaa, joka toimii kunhan aluksi valitsee asuinpaikakseen Guamin saaren.

Mutta kuvat eivät lähde kulkemaan. DNA:n sivuilla oleva asetusluettelo sisältää kyllä nivaskan kaikenlaisia asetuksia, mutta puhelimessa on asetuksille eri otsikot asetuksille ja toisia ei. Tämäkin selvinnee kunhan jaksan nypeltää. Asiakaspalveluun en soita ennen kuin on pakko.

Tuduu-listalla on seuraavat asiat:

* Jaikun tai Twitterin asennus ja jaikublogin perustaminen. Jaikulla on joku softakin puhelimeen asennettavaksi.
* jonkin hyvän sähköpostiohjelman asennus puhelimeen
* kaikenlaisen kivan softan haaliminen, ajastin nyt ainakin tarvitaan, koska sitä ei puhelimessa ollut vakiona, ja ilman ajastinta ruuanlaitto on hiukan hankalampaa kuin sen kanssa
* virittely ja tuunaus - soittoääneksi Pac-Manin tunnusmusiikki ja taustakuvaksi jotain
* käyttöohjeen lukeminen kannesta kanteen.

Nämä olisi tehtä intensiivisenä rupeamana, ettei keskittyminen haihdu ilmaan kuin eetteri boolimaljasta.

Muokkaus 20:50: Multimediaviestipalvelu pitikin tilata erikseen. Hölmöä, dataahan siinäkin siirrellään.

Moniviestin

2007-08-27T21:10:00.000+03:00

Loma oli ja meni, mukava olikin, mutta nyt ei jaksa blogata siitä. Jostakin syystä asioiden parhaistosta ei tule blogattua, laiskuutta sellainen.

Ostin lomaltapaluuni kunniaksi uuden puhelimen, mallia Nokia 6290. Nypläsin Verkkokaupan myymälässä muutamaakin ennalta valitsemaani puhelinmallia hartaasti ja pitkään, ja tämän näppäimistö ja näyttö veivät voiton. Verkkokaupan myymälässä siksi, että siellä puhelimet ovat aidosti toiminnassa, eivätkä pelkkiä näytekappaleita värillisellä kuvaruututarralla varustettuna. On mielenkiintoista, mitä häiritseviä piirteitä puhelinten fyysisestä toteutuksesta paljastuu, kun puhelinta pääsee käyttämään oikeasti, eikä vain hypistelemään. Esimerkiksi 6110 Navigatorin näppäimistö oli hankalan pieni, ja 6210:n samasta syystä vaikeasti paineltavissa, mutta 6290:ssä on sopivan lavea näppis minun makuuni ja puhelin tuntui muutenkin tukevasti tehdyltä. Kosketusaistin kertomaa ei pidä sivuuttaa.

Tärkeät taktiiliset seikat olivat siis kunnossa, ja puhelin siirtyi omistukseeni, korvaten samalla kolme ja puoli vuotta vanhan peruspuhelimeni, joka oli pahus vieköön alkanut bugittaa näppäimistönsä osalta, ja puuttuihan siitä mp3-soitin, mikä on suurempi haitta.

Tuumailin, etten tunne kovinkaan suurta mielihyvää puhelimen ostamisesta, tuntuu samalta kuin ostaisi laadukkaan tarvekalun: hyvät sakset tai terävän kirveen. Ei erityistä euforiaa, vaan lähinnä tyytyväisyyttä siitä että asia on hoidettu eikä sitä tarvitse pohtia enempää.

Kotona leikin kännyllä ja totesin sen aika kivaksi käyttää, intuitiiviseksikin (kuinkahan paljon ns. intuitiivisesta käytettävyydestä on vanhojen mallien perusteella toimimista).

Sitten asensin PC Suiten, ja siitä sitten alkoikin hermostus. Olen tietenkin kuullut kauhutarinoita ohjelmistosta, mutta ne on aina helppo sivuuttaa käyttäjän osaamattomuutena tai huonona onnena. Vaan ei, PC suitessa on sama vika mikä niin monessa laitevalmistajan softassa: se yrittää ilmentää jotain helkkarin brändiä ja näin tehdessään ohittaa monet Windowsin vakiokäyttöliittymän piirteet. Seurauksena on a) orientoitumista vaativa käyttöliittymä ja b) hitaus. Näistä kohta b on kertaluokkaa ärsyttävämpi kuin a. Luonnollisesti PC Suiten sulkeminen on hankalaa, ja puhelimen ollessa kytkettynä ruudun alareunaan tulee jatkuvasti viestejä puhelimen löytymisestä ja uuden laitteen tunnistuksesta.

Teknoilusta suuttuneena latasin puhelimeeni vastapainoksi hippimusiikkia, eli Pekka Strengiä (se piti tehdä erillisellä musiikkitiedostojen manageerausojelmalla tottakai) ja sain ilmoituksen, että kappaleet eivät tule näkyviin puhelimessa ennen kuin puhelimen musiikkikirjaston päivittää. Miksi ihmeessä niin pitää tehdä? Huonous! Musiikkikirjaston päivitys vaatii viisi näppäimenpainallusta.

Ärsy.

Ruokalan sanomat

2007-08-20T19:54:00.000+03:00

Havaittua. Atrian broilerileikkeiden marinadi värjää leikkeet pintaa syvemmältä juuri sillä tavalla vaaleanpunertaviksi, että leikkeet näyttävät raa'alta kypsänäkin. Vaaleille housuille roiskuessaan mainittu marinadiliuos aiheuttaa tahroja, jotka eivät lähde pesussakaan pois, eivät vaikka housut pantaisiin koneeseen saman tien. Oi väriaineiden kemia ja sen ihmeellisyys.

Mitä-olen-tekemässän keskenkaikkinen unohtaminen

2007-08-12T23:36:00.000+03:00

Pyöräilin Lauttasaari-Kaskisaari-Lehtisaari-Kuusisaari-akselilla. Ilta oli lämmin ja tyyni, taivas niin elokuinen kuin olla voi. Pysähdyin Lauttasaaren ja Kaskisaaren väliselle korkealle sillankaarelle. Oli hiljaista, vedestä huokui merentuoksuvaa kosteutta. Oikealla puolella näkyi saarten välistä Salmisaaren voimalaitoskompleksi ja vasemmalla puolella Keilaniemen hohtavat lasikuutiot. Helsinki on kaunis ja niin on Espookin, toisinaan.

Hopeanitraatti

2007-08-12T20:08:00.000+03:00

Joskus päiviä, jolloin en tapaa ketään enkä puhu kenellekään mitään. Istun, syön, luen, ulkoilen ja vähä vähältä taas tajuan miten muistini on kuin valokuvapaperi - pelkkää tyhjää, johon kuva vähä vähältä hahmottuu kun paperi pannaan kehitysliemeen kellumaan. Toivoisin että muistini toimisi toisin, että muistaisin halutessani kaiken, kaiken, mutta ei. Siksi kai vaadin ajoittain täydellistä rauhaa ja yksinoloa, jotta saisin koostettua itselleni menneisyyden, virtuaaliblogattua kaikesta tapahtuneesta jonkin johdonmukaisen tarinan (missähän määrin muuten ne mitä defenssimekanismeiksi sanotaan ovat pelkkiä kerrontatapoja?)

Absoluuttinen Nollapisteen kappaleessa Aurinko kaikennäkö lauletaan

ja näin vähitellen jälkiä jättäen katoan maailmasta

Voi olla, mutta itse sanoisin, ettei maailma itse katoaa, eikä tunnu jättävän jälkiä minuun. Tämä ei tietenkään voi olla totta.

Elosalamia sähkögrillissä

2007-08-12T11:00:00.000+03:00

Tytär angstaa koulun alkamisesta. Kaikki jännittää ja pelottaa - kuka on uusi opettaja, mitä jos pojat taas metelöivät tunnilla, saneleeko opettaja tekstiä liian nopeasti ja opetellaanko tokalla kaunokirjoitusta ja osoittautuuko se liian mutkikkaaksi ja onko toka luokka liian vaikea, kun ekallakin se yksi matikan tehtävä meni väärin ja tuleeko talvella varmasti tarpeeksi lunta, ettei koulunpihan hiekka jää rumasti pilkottamaan lumen alta.

Juteltiin pitkään ja tytär rauhoittui, mutta päätti alkaa harjoitella aikaisin heräämistä, ja ajasti herätyskellonsa soimaan aamuseitsemältä tänään sunnuntaina.

Tehdas

2007-08-11T23:14:00.000+03:00

Loma jatkuu ja on pitkä. Isä on haalinut käsiinsä panimoarkkitehtuuria käsitteleviä diplomitöitä. Luen ne kaikki, ja saan uudet silmät. Näen vanhan tehtaan jaottuvan osiin, julkisivun paloittuvan päätykolmioiksi, risaliiteiksi ja pikkutorneiksi, ja koostuvan sitten uudelleen. Hieno rakennus, vielä kymmenen vuotta sitten lähes tuhon oma ja raunioitunut. Sen rapautuvissa uumenissa piili avaria saleja ja bunkkerimaisia kaakelitiloja kuin kaasukammioita, ylimmästä kerroksesta näkyi joki ja meri ammottavien ikkuna-aukkojen läpi, hissikuilu oli vaarallinen ansa ja kattoluukusta pääsi kiipeämään kuumuutta hohkaavalle kattohuovalle. Sittemmin rakennus kunnostettiin kokonaan. Se tulee aika ajoin uniini, ylimmässä kerroksessa on aina ylellinen tuhatneliöinen asunto, mutta alempia kerroksia remontoidaan vielä.

Ihonpaahdin

2007-08-11T22:49:00.000+03:00

Uimarannalla mies pudistaa vettä korvastaan pää kenossa, kummallisen jäykästi pomppien. Haluaa että naiset näkevät, totean, mutta naiset eivät varsinaisesti ilmaise näkevänsä. Täällä ollaan vaihvihkaisessa pariutumistilassa näemmä koko ajan, vaikka ranta on pieni joenrannan puljaamispaikka lapsuusmaisemissa, puutaloalueen kyljessä. Vanhoja (esi)koulukavereita tulee vastaan, ihan niinkuin joka kesä täällä käydessä. Vaihdetaan kuulumiset ja kommentoidaan lasten kasvua.

Puuhamaan allasosastolla meininki on toinen. Lapset mesovat kuten kaikkialla, mutta kukaan aikuisista ei tunnu tuovan itseään esille. Keksi syyn: me olemme lisääntynyttä lihaa. Kenenkään ei tarvitse todistella kelpoisuuttaan.

Puuhamaa on kyllä erinomainen paikka, erityiskunniamaininta tulee holhoavasävyisten opaste- ja kieltokylttien puuttumisesta.

Oivaltamisen ilo

2007-08-05T00:58:00.000+03:00

Purjeet ekosukellusveneen voimanlähteenä.

Mount St. Bio-Helens

2007-08-05T00:19:00.000+03:00

Asioista Pitää Puhua, sanotaan, mutta mitä tehdä sitten kun puhe omn avannut matopurkin, käärmeterraarion tai magmakanavan, jota ei saa enää suljettua. Tulisia luikeroisia, juu, mutta voisiko joskus tietää ennalta, milloin avata suunsa ja milloin olla hiljaa? Ei voi, sillä eihän voi tietää mitä ajattelee ellei puhu, mutta aineettomilla sanoilla on aineettomia vaikutuksia, vaikutuksia yhtä kaikki, laavapomminkovia kimpaleita liike-energiaa täynnä.

Ostoksilla Ikeassa

2007-08-03T16:46:00.000+03:00

Sisusta BLUFF-tekokukilla! Juhliin SUPA-drinkkilasi! BRÖDKÖ-piknikkoriin mahtuu ruokaa koko perheelle!

Oodi piille

2007-08-03T16:36:00.000+03:00

Oven tiiviste kituu ja kitisee

häiritsee korvaa talvipakkasella

silikonisprayn ihmeellisyys

Oi pii, alkuaineista toiseksi ketjuja-muodostavin!

älä hiiltä kahdehdi

hiilikin kyllä voitelee

mutta johtaa sähköä

se ei ole aina hyvä asia

oi pii

ai mää vai?

no just sää!

on ukkossää

ja piimää syntyy viilistä

Muisto ja havainnointia

2007-07-29T23:04:00.000+03:00

Kerran lukion kevätjuhlassa sain kuulla saaneeni biologian stipendin. Se oli kirja nimeltään "Kololinnut ja muut pökkelöpesijät". Teos oli kymmenen vuotta vanha, ja kuvitus oli mustavalkoinen. Olen alkanut arvostaa sitä vasta paljon myöhemmin.

Kävin festareilla, mutta keskityin pääasiassa mukana tuotuun ruokaan ja olon mukavaksi tekemiseen. Mättömusiikkia oli tarjolla runsaasti, mutta se ei kiinnostanut yhtään. Olen setääntymässä ja vähemmän rok. Roknuorison pukeutuminen näytti tyhmän rok-konformistiselta. Olen luultavasti näyttänyt yhtä tyhmältä omina festarikiima-aikoinani. Panin myös tahattomasti merkille, että nuoriso on melko ylipainoista nykyään.

Pari hyvää bändiä sentään näin, ja kastuin, koska en halunnut altistaa eväsleipää sateelle (savukalaa, paprikaa, sinihomejuustoa) vaan söin sen loppuun, ennen kuin puin kertakäyttösadetakin päälle. Festareiden loputtua puolenyön maissa pistimme pystyyn vielä omat mikrofestivaalit sateenvarjojen alla, musiikkina kännykän soittoäänet (eikä toiminnassa ollut mitään ironisen vinoa tausta-ajatusta). Pienimuotoisuus on hyvä asia.

Kääntäjien klubi

2007-07-27T12:42:00.000+03:00

Hän löi häntä golfkerholla.

Tapahtunut tapahtuma

2007-07-27T12:21:00.000+03:00

Veriletun luuleminen suklaakeksiksi.

Bait mii

2007-07-26T11:01:00.000+03:00

Kaupunkitaideidea: puremat. Asfalttiin tehtäisiin luonnollista kokoa kuusi-kahdeksan kertaa suurempia ihmisten ja eläinten puremajälkiä. Jälkiä voitaisiin tehdä myös talojen nurkkiin, niin että näyttäisi siltä, kuin nurkkaa olisi purrut koira, kissa, apina, hevonen tai vaikkapa majava.

Ehkä vähän aggressiivis-angstinen idea. Käännetään se nurinpäin, puremajälkien tulisi olla kuoppien sijaan koholla pinnasta. Näin ei tarvitsisi tuhota talojakaan. Jalkakäytävällä joku kuitenkin kompastuisi ja valittaisi. Sitäpaitsi tämäkin idea on angstinen. Kaupunkitaiteen pitäisi olla ilahduttavaa.

Niin tai näin, puremateoksen kuvauksessa olisi tärkeää mainita, ettei se pyri tutkimaan rakennetun ja luonnollisen ympäristön suhdetta, ei ihmisen ja eläimen suhdetta, ei ylipäätään yhtään mitään, eikä se myöskään pyri haltuunottamaan mitään tai ketään, haastamisesta nyt puhumattakaan.

Katto, huopa!

2007-07-11T20:17:00.000+03:00

Kävin Sellon Clas Ohlsonissa tarkoituksenani ostaa kahdeksan euron sähköjohtokieppi, mutta koriin poimiutui muutakin, niin että ostosten loppusumma oli yli viisinkertainen. Toisaalta nytpä minulla on hyvä veitsitukki, yleismittarin johdot, ruuansäilytysrasioita, hauenleukoja, jääkaapin lämpömittari, suihkun letku (jonka tuotenimi on Shower House, missä joko on tai ei ole ylimääräinen 'u') ja 25 metriä sähköjohtoa. Clas Ohlson on keskiluokan Biltema.

Kaupan nimi kenties tönäisi mieltäni länsinaapurin suuntaan niin että Leppävaaran aseman tunnelissa koin voimakkaasti, miten asema muistutti Ruotsia, kuin jotain tukholmalaista lähiön juna-asemaa. Tunnustelin aivoitustani mutten keksinyt mistä vaikutelma tarkalleen oli peräisin. Menin hajamielissäni mitäs-jos-tää-oiskin-Ruotsi-tunnelmissa junaan, ja siinä vaiheessa kun vaunuosastossa olleet kaksi tummaihoista naista alkoivat jutella keskenään riikinruotsiksi, en enää ollut varma olenko todella Suomessa, Ruotsissa, valveilla vai unessa, ja olin missä tahansa, en tiennyt miten olin sinne joutunut. Todella erikoinen tunne, ihan kuin todellisuuden matto olisi vedetty jalkojen alta.

Suuntauduin pian takaisin paikkaan ja aikaan ja kävelin sen paikan ohi, jossa tyttäreni kävi iltapäiväkerhoa koulun jälkeen. Aina sen ohi kulkiessani paukahtaa päälle surumielinen olo ja ikävä. Vaikka eropäätökseni oli oikea, kaipaan silti perustavallista arkivanhemmuutta ja sen jatkumista samanlaisena päivästä toiseen - aamupaloja, kouluun saattamisia, iltapäiväkerhosta hakemisia, välipaloja, kiukutteluja ja kikatuksia. Kävelen paikan ohi tietoisesti usein, jotta vielä joskus pääsen tästäkin melankolialiipaisimesta eroon, ajan ja toiston myötä. Paikkoihin ja maisemiin jää voimakkaita muistoja, ja joskus paikat on vallattava takaisin vähä vähältä.

Aivotoimintaa

2007-07-11T17:43:00.000+03:00

Minulla on surkea keskittymiskyky. Kiinnostavaakin asiaa tehdessä huomioni herpaantuu ja alan kesken kaiken tehdä jotakin toista asiaa. Jossakin vaiheessa havahdun aina siihen, että minunhan piti tehdä asiaa A eikä B, C tai D (nytkin minun pitäisi kirjoittaa prosessikuvausta, mutta aloinkin huomaamattani surffata kesken kaiken, sitten havahduin että prosessikuvaus on edelleen kesken, kirjoitin siihen kaksi riviä, minkä jälkeen aloin kirjoittaa tätä merkintää, jossa kuvailen tämän vammailun). Tälläinen on vika ihmisessä, ja se tulisi korjata. Mutta miten? Ensin täytyisi tietää syy, ja miten sen voi saada selville? Kahviko tämän saa aikaan?

Taivasalla

2007-07-10T22:42:00.000+03:00

Kuumailmapallo lensi Helsingin yllä erityisen korkealla. Sen alle ilmestyi näkyviin laskuvarjohyppääjä. Keskustelimme asiasta koiraa ulkoiluttavan naisen kanssa. Pian ilmestyi näkyviin toinenkin. Emme kumpikaan nähneet hyppäsivätkö he pallosta, mutta lentokoneitakaan ei näkynyt. Päättelimme, että heidän oli täytynyt pudottautua pallosta. Koira kuulemma pelkäsi kuumailmapalloja. Jatkoin matkaa. Pallon kyljessä luki KOFF. Hyppääjiä ei enää näkynyt.

Keskeislievää ydinsuomalaisuutta

2007-07-09T21:00:00.000+03:00

Mökkeilyä Hämeen Hauhossa. Mikäpä oli mökittäessä, kun mökki oli viihtyisä ja mukavuuksilla ladattu, aurinko paistoi, ilma oli hyttysetön, järvivesi lämmintä ja ihmiset mukavia. On poikkeuksellista, että suurin piirtein tuntemattomat ihmiset ottavat vastaan luontevasti, liikoja kyräilemättä tai kyselemättä. Joillakin on taito olla yhtäältä ystävällinen ja toisaalta jättää ihmisille omaa tilaa. Se on hämmästyttävää, olen altistunut kokonaan uudelle tavalle suhtautua ihmisiin. Sitä voisi kuvata sanaparilla 'eleetön mutkattomuus' - ei ole merkitystä kuka olet, mistä tulet ja mitä teet, mutta kun nyt olet siinä, niin syöhän kanssamme vaikka aamiaista. Kaikenlainen pingottaminen tiessään. Eikä yhtään suvun sisäisiä ristiriitoja, jotka pamahtavat pintaan viattoman lausahduksen seurauksena ja aiheuttavat viikon kyräilyn, jurputuksen ja mykkäkoulun.

Viihtyisyys saavutti maksimilukemat perjantaina. Meren äärellä kasvaneena ja saaristossa kesiä viettäneenä olin viehättynyt siitä, miten erilaista järviluonto ja järven rannalla mökitys on. Eksoottista, pienipiirteistä ja kätevää verrattuna meren voimaan, rannattomuuteen ja saarielämän edellyttämään huolelliseen ekologisuuteen, jossa ostokset valitaan niiden jäteominaisuuksien perustella - muut kuin kompostoituvat jätteet kun pitää viedä pois ihan itse paluukuormassa. Eristyneempääkin, saaressa halutaan asua lähekkäin. Mökki saarella ja vielä kaukana muista ihmisasumuksista olisi jo liikaa. Mantereella eristyneisyys ei niin haittaa, onhan aina maantie jota pitkin kulkea ihmisiin.

Nähtyä eläinlajistoa: sammakko, kiiltomato, lepakoita, rakkaita ihmisiä.

Viihtyvyys saavutti maksiminsa, ja sitten tuli aika lähteä. Paluumatkalla pysähdyimme Hämeenlinnassa. Hämeenlinnassa on huonouden tyyssija, nimittäin Aulanko ja sen opasteet. Mitä Aulangolla on? Jep, näkötorni. Opastaako yksikään viitta sinne? Ei, ne opastavat Aulangon luonnonsuojelualueelle, vaikka näkötornihan se on niinkötotanoinaa se juttu. Saako tornille ajaa autolla? Saa, mutta kartta ei sitä kerro, eikä vihjaise parkkipaikoistakaan, ellei tajua katsoa Aulangon mainoskuvaa. Reipas aikuinen kyllä kiipeää pari kilometriä mäkeä ylös helteessäkin, mutta seitsemänvuotiaan lapsen kanssa se ei ole hyvä ajatus. Paluu autolle ja uhkarohkeasti tietä pitkin ylöspäin, kunnes parkkipaikka tulee kuin tuleekin näkyviin. Enkä ollut ensimmäinen, joka ei ensimmäisellä yrittämällä löytänyt tietä.

Voi tietysti olla, ettei minulla ole autoilijan asennetta, eli luottamusta siihen, että tottakai sinne ja tuonne ja tänne pääsee autolla.

Hämeenlinnassa on hyvääkin: Piparkakkutalossa saa oivia ahvenia. Ruoka on parasta syötävää, kuten Anna-jo yhdessä työssään toteaa.

Valtatiellä satoi niin että liikenne lähes pysähtyi. Valtatieajo on tylsyyden tiivistymä. Ideaali liikennemuoto olisi junan ja City Car Clubin yhdistelmä, junalla määränpään lähelle ja asemalta saman tien auto käyttöön, jotta pääsee sinne minne joukkoliikenne ei rohkene kulkea.

Nyply

2007-07-02T00:05:00.000+03:00

Jotkut analyytikot sanovat, ettei iPhonea kannata ostaa, koska puolen vuoden päästä markkinoille tulee puolet halvempi ja kaksi kertaa tehokkaampi malli. Tietenkin tulee, ei se ole mikään syy olla ostamatta iPhonea.

iPhonen ensimmäinen versio kannattaa jättää ostamatta siksi, että Apple mokaa aina. iMacin ensiversiossa oli surkea hiiri, iPodin akku ei kestänyt toistuvia latauksia, eikä akkua voinut vaihtaa ja joku Applen kannettavien ensimmäinen versio kuumeni tolkuttomasti. Saa nähdä, mikä vika iPhonessa on. Todennäköisesti se on jotain yllättävää ja harmistuttavaa.

iBook G4:ssäkin on suunnitteluvirhe.

Apple on toisaalta hyvä firma, koska alkumokiensa jälkeen se saa aina aktinsa kasaan ja valmistaa mainioita tuotteita. Antaa toisten nyt tälläkin kertaa haukata omppua ensin, eikä iPhonea vielä täällä edes myydäkään.

Tänä viikonloppuna olen päässyt vihdoinkin noudattamaan normaalia vuorokausirytmiäni - olen nukkunut pitkään ja valvonut myöhään. Aivosto tuntuu jo terveemmältä. Valo vaikuttaa voimakkaasti mielialaani ja muuttaa vuorokausirytmiäni. Jos joudun tahdistamaan olemiseni ulkoisen kellon mukaan sisäisen kellon asemesta, saan nukahtamisvaikeuksia, mistä aiheutuu kumuloituva univaje, mikä taas aiheuttaa epätoivottavia mielialamuutoksia. Nyt elämä hymyilee taas. Nukkuminen on mahtavan hyödyllisesti käytettyä aikaa, ja viihteellistäkin siinä sivussa.

Intouduin nörttäämään, ja asensin tietokoneeseeni APRS-ohjelman, jolla voi raportoida GPS:ällä määritetyn sijaintinsa muille radioamatööreille. Sijainteja voi seurata täältä (nickname voi olla mitä tahansa, kartta avautuu sen kirjoittamisen jälkeen). Suunnattoman mukava keksintö. Ongelmana oli, ettei minulla ollut GPS-vastaanotinta, joten en tiennyt missä sijaitsin. Kävin sitten Google Mapsissa noutamassa asuntoni koordinaatit ja tuuppasin ne radiolla eetteriin, mutta mitään ei tullut näkyviin. Haeskelin sitten kartalta symboliani, ja lopulta löysin sen keskeltä jotain Päijänteen saarta. Olin näpytellyt koordinaatit hieman pieleen. Korjasin asian, ja pikku kotitalo-kuvake ilmestyi kartalle oikeaan paikkaan. Samalla systeemi tulkitsi minun matkanneen Päijänteeltä Helsinkiin nopeudella 480 km/h.

Nörttääminen alkoi lopulta tylsiä, vallankin kun APRS-softa on amatööripohjalta kehitettyä, ja käytettävyydeltään surkeaa ja haisee linuksille. Lähdin Kiasmaan, jossa vietinkin tuntikausia. Matkalla ajattelin pienen APRS-laitteiston kiinnittämistä polkupyörääni, se voisi saada voimansa aurinkokennoista, ja olisi helposti otettavissa mukaan vaikka takin taskuun. Sitten kaikki näkisivät pyöräreittini kiemurat.

Kiasman maisemanäyttely oli kiintoisa, mutta mikä helkkarin pakko videotaiteilijoilla on panna teostensa taustamusiikiksi jotain ambientia? Miksi taustalla pitää ylipäätään olla ääntä, jos ei muuta keksi kuin ambient-tyyppistä taidemölinää?

Suomen salat -osuudessa oli hillitön hedelmäpelivillapaita, jota hihittelin vedet silmissä kauan. Lauri Astalan maapallo-soittorasian olin nähnyt viimeksi vuosia sitten Sinebrykoffin taidemuseossa, ja oli kiintoisaa nähdä se uudestaan.

iMacejakin tuli vastaan, niistä pystyi katselemaan mm. suomalaisen ympäristötaiteen historiaa, kuten lavuaarin heittämistä Runebergin lähteeseen, millä lähde "päivitettiin aikaansa vastaavaksi." Taas hymyilytti. Näyttää siltä, että nykyään monet teokset tutkivat sitä sun tätä, mutta iMacilla ei pystynyt tutkimaan, mitä nuoriso oli saanut aikaan teemasta "Minun kaupunkimaisemani". Hakutoiminto kyllä oli, mutta hakusanojen kirjoittamiseen tarvittavaa näppäimistöä ei.

Puhelinmaniaa

2007-06-30T13:58:00.000+03:00

Minä en tavallisesti paljoa viihde-elektroniikasta piittaa, mutta nyt on tapahtunut jotain poikkeuksellista: olen kiinnostunut Nokian 6110 -kännykästä. Jopa niin paljon, että tutkin sen speksit ja luin jopa arvostelunkin.

Normaalisti kännykät ovat minulla yhdentekeviä kapineita, riittää että niillä voi tekstata ja puhua, ja siinä se. 6110:ssä on kuitenkin valmiina navigaattori, joka on kutkuttavan kiinnostava viihdetoiminto eli lelu.

Kuluttajana olen arvaamaton, radio, selain tai mp3-soitin ei kännykässä kiinnosta, mutta navigaattori! Jes!

Eläkä lataile siellä!

2007-06-29T22:55:00.001+03:00

Jenkkilässä lähetettiin joskus kai 80-luvulla sotaisaa piirrossarjaa nimeltä G.I. Joe. Koska sarja oli täynnä väkivaltaa ja räiskintää, tuottajat päättivät ryhtyä ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin kritiikin torjumiseksi, ja ymppäsivät kunkin jakson perään lyhyen opettavaisen episodin, jossa lapset ovat vaarassa, ja joku G.I. Joe -hahmo tulee neuvomaan, ettei noin saa tehdä.

Näistä lyhyistä Public Service Announcementeistä on tehty hykerryttävän järjettömiä dubattuja parodioita. Oma suosikkini on tämä, jossa G.I. Joe -hahmo julistaa: "I'M A COMPUTER. STOP ALL THE DOWNLOADING. HELP COMPUTER." Tuota olen hokenut viime aikoina vähän joka paikassa.

Toinen hieno episodi on tämä, jossa setä neuvoo nuorta jannua: "look, junk food and candy just rots your teeth and gives you bad breath and girls run like hell" ja "techno music just puts a hole in your brain" ja sitä rataa. Hillitöntä.

Kemikaalien käyttöä harkitsevien lasten aikeet tulevat estetyksi reggaen avulla, ja ovathan nämä G.I. Joe -äijät aika Tom of Finland -tyyppisiä.

Lentäviä eläimiä

2007-06-28T23:28:00.000+03:00

Variksenpoikasetkin ovat kasvaneet suuriksi, melkein aikuisen kokoisiksi, mutta onnistuvat edelleen näyttämään hönteiltä. Ne istuvat omituisissa paikoissa siivet vähän harallaan, tiirailevat uteliaan oloisina ja raakkuvat emolleen kai jotain "kato mua!" -viestejä. Yksi istui kummallisesti televisioantennin päällä siivet levällään ja toinen oli auton katolla, käänteli päätään vilkkuluomet vilahdellen ja kraakatti menemään. Verrattoman hauskoja otuksia ovat, mutta vanhemmat eivät ole, vaan hyökkivät takaapäin kuin syöksypommittajat.

Varisten ja ihmisten rauhanomaisen rinnakkaiselon luulisi olevan mahdollista, mutta variksissa on vikaa. Ne puolustavat poikasiaan vähän liian aggressiivisesti. Aina saa pelätä nokan iskuja, eivätkä variksenpelättimet auta. Variit (varis:t?) ovat älykkäitä lintuja ja oppivat muutamassa minuutissa ettei hökotystä tarvitse oikeasti pelätä. Isä halusi ampua vihaiset varikset pihaltaan, mutta kunhan puhuu vain, ei hän oikeasti kykenisi eläimiä ampumaan. Pianhan poikaset ovat jo suuria ja niiden vanhempien vanhemmuusvaistot sammuvat.

Menin poimimaan tyttären kanssa metsämansikoita ja sain heinikossa punkinpureman. Tytär ei onneksi joutunut punkkien uhriksi. Odottelen alkaako puremakohta punoittaa, jos alkaa, menen lääkäriin. Hitaasti se kyllä paranee, näppylä näkyy edelleen.

Olin kahdessa työhaastattelussa, sain toisen paikan, mutta en ota sitä vastaan, koska toinen paikka on kiinnostavampi, tosin se on vielä auki ja epävarmempi muutenkin. Yrittäjäksi ryhtymisen hohto on vähän karissut, pyysin päätöksenteon pohjaksi firman tulo- ja menolaskelmaa - sellainen ei ole hankala tuottaa - eikä sitä kuulunut. Höh. No, päätökset perustetaan tosiasioille, numeroille ja matematiikalle, eikä fiiliksille. Ystävyyttä ja raha-asioita ei pitäisi sekoittaa, kyllähän minä sen tiesin.

Chattailen radioteitse lyhytaalloilla, tämän päivän saaliina oli puolalainen tyyppi. Homma on kuin onkimista, sitä heittää pyydyksen vesille, eikä ikinä tiedä kuka siihen tarttuu. Radio visertää kuin lintu. Piilaaksossa oli lintu, jonka laulu kuulosti modeemin ääntelyltä, ristin sen tietoliikennekerttuseksi.

Sateesta mie tykkään. Illat ovat pilvisinä pimeämpia ja pystyn paremmin nukahtamaan. Olen tyhmentynyt tai tyhjentynyt, se lienee univelkaa ja tämä puolenyön jälkeinen valvominenkin on kulutusluottoa.

Elektrokardiogrammari skips a beat

2007-06-20T20:30:00.000+03:00

^---^---^---^---^---^---^---^---^---^---¨---^---^---^---

Pikku kiinalainen

2007-06-20T20:27:00.001+03:00

ft

hö

Iso kiinalainen

2007-06-20T20:25:00.001+03:00

PPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPPP
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA
MMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMMM
!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!

(tinnitus)

Tee kahvipussi

2007-06-08T23:00:00.000+03:00

Eron jälkeen elämä on ollut perustavalla tavalla erilaista kuin ennen. On kuin kääntelisin Rubikin kuutiota, ja jokaisen kiepautuksen jälkeen edessäni on uusi väriyhdistelmä: kas tuollaiset värit kääntyivät esiin, mitähän jos käännän tästä, no nyt se meni tuollaiseksi, ja niin edelleen.

Onneksi ei ole mikään pakko hakea mitään tiettyä ratkaisua, sillä sellaista ei ole. Voin vain käännellä värejä ja yhdistelmiä esiin ja piiloon ja yllättyä.

Tästä on ollut seurauksena sisäisen ajan nopeutuminen, tai toisin nähtynä aikahorisontin tuleminen lähemmäs - mennyt jää taakse paljon pikemmin kuin ennen. Tietty sisäinen hitaus varmaan on aina osa psyykeäni, mutta se ei enää häiritse.

Toinen edelleen mukana kulkeva, haitallisempi osa on taipumukseni ajaa itseni aina pakkorakoon ja kasata suuria paineita, jotta saan tehtyä tärkeitä valintoja ja ratkaisuja (ne teen sitten pakon sanelemana äkisti). Täytyy pyrkiä paljon harkitsevampaan ja asioita huolellisesti puntaroivampaan elämäntapaan. Kirjoitan pyrkimykseni tähän, jotta siitä tulisi todempi.

Normaalia elämää tiedossa, autokauppaa. Elämääni läsnäolollaan syventävä nainen, koodinimi M, suunnittelee uuden auton ostoa, ja minä olen tietenkin änkeämässä kaupoille mukaan. Silkan teknisen mielenkinnon lisäksi haluan olla seuraamassa, suhtaudutaanko naisostajiin niin ylimielisesti kuin uutisista saa lukea. Jos minulle aletaan puhua kaupantekomielessä, aion todeta, että olen autoton talvipyöräilijä, enkä ole ostoksilla. "Autoton talvipyöräilijä" oli sanapari, jolla aioin luonnehtia itseäni deitti-ilmossa, jota en koskaan sitten tullutkaan kirjoittaneeksi. Olisihan se ollut vähän liian...ööö...ituhipahtava. Ehkä siihen olisi voinut lisätä eteen sanan "urbaani".

Autokaupoissa täytyy kyllä varoa kiusauksia ja heräteostoksia.

Indeksejä

2007-06-07T22:20:00.000+03:00

Aurinko on ärtyisä ja raapii ihoa. Lööpeissä sanotaan helteen hellivän, mutta eihän se helli. Emme enää elä viileää viime vuosituhatta, jolloin +25 asteen helteitä oli lähinnä heinäkuisin, ja silloin se oli jotain poikkauksellista. Joskus tuntui siltä, että Suomen kesä on lyhyt ja viileä, ja aurinkoisista keleistä piti väkisin päästä ulkosalle nauttimaan. Harmitti, jos joutui olemaan hellepäivänä sisällä-. Enää ei tunnu siltä, paistetta ja lämpöä riittää niin paljon, että viihdyn ilmastoidussa sisätilassa, enkä koe menettäväni yhtään mitään.

UV-indeksikin huitelee jossain vaarallisen ja syöpäännyttävän tienoilla.

Kesään kuuluvat hyönteisörkit, joista Hezetbegovitsh otsikoi riemastuttavasti "Verenimijäperhonen levisi Suomeen". Hyönteisten pistosten aiheuttamalle kivulle on luotu Schmidtin pistoskipuindeksi, jonka kipukuvaukset ovat vallan mainioita:

1.0 Sweat bee: Kevyt, häipyvä, melkein hedelmäinen. Aivan kuin pikkuruinen kipinä olisi kärventänyt yhden karvan käsivarresta.
1.2 Punamuurahainen: Terävä, äkillinen, hiukan hätkähdyttävä. Kuin kävelisi karvalankamaton poikki ja ojentautuisi koskettamaan valokatkaisijaa.
1.8 Bullhorn acacia ant: Raaka, lävistävä, korostunut kipu. Kuin joku olisi naksauttanut niitin poskeesi.
2.0 Bald-faced hornet: Runsas, voimakas, hiukan rapea. Samankaltainen kuin käden puristuessa pyöröoven väliin.
2.0 Ampiainen: Kuuma ja savuava, melkein röyhkeä. Kuvittele miltä tuntuisi, jos WC Fields tumppaisi sikarin kieleesi.
2.x Mehiläinen ja herhiläinen.
3.0 Red harvester ant: Häikäilemätön ja hellittämätön. Tuntuu kuin joku kaivaisi sisäänkasvanutta varpaankynttäsi esiin porakoneella.
3.0 Paperiampiainen: Syövyttävä ja polttava. Selvä kitkerä jälkimaku. Kuin kaataisi lasillisen suolahappoa paperin viiltämään haavaan.
4.0 Pepsis wasp: Sokaiseva, raju, tyrmäävän säköinen. Ikään kuin käynnissä oleva hiustenkuivaaja olisi pudotettu vaahtokylpyysi (jos tällainen pistää, voit saman tien heittäytyä maahan ja huutaa).
4.0+ Bullet ant: Puhdas, kiivas, säkenöivä kipu. Kuin kävelisi tulisilla hiilillä kolmen tuuman rautanaula kantapäähän iskettynä.

Yritin etsiä suomenkieliset nimet noille elukoille, mutta kaikille ei löytynyt, vaikka kuinka kaivoin tieteellistenkin nimien mukaan. Jätin ne suosiolla englanniksi. Listan kärjessä olevan "luotimuurahaisen" pistos ei liene niitä mukavimpia. Kuvauksen siitä voi lukea Protein Spotlight-lehden artikkelista.

Huh. Ihminen kun on mitä on, ja äijyyden määrä on kaikissa populaatioissa vakio, luotimuurahaisia on käytetty miehuuskokeissa. Muurahaiset on tainnutettu ja kiinnitetty lehtiin, joista sitten on tehty hihoja teinipoikien käsivarsien päälle puettavaksi. Muurahaiset heräävät aikanaan, ja miehuuskoe alkaa. Kymmenien luotimuurahaisten pistäessä kädet halvaantuvat kokonaan ja tärisevät vielä päiväkausia kokeen jälkeen. Todella hienoa.

Neljällä jalalla

2007-06-06T22:13:00.000+03:00

Kissan mukana kulkeva kamera tarjoilee mielenkiintoisia näkymiä kissan elämästä.

Kynnys:llä

2007-06-05T00:32:00.000+03:00

Ei voi aina tietää mihin ryhtyy, eikä ryhtymisestä voi tietää mihin se päättyy. Sitä voisi olla itseään kohtaan armollisempi, useinkin, jos hoksaisi sen mitä pitäisi itsessään armahtaa. Mutta eihän sitä koskaan juuri silloin hoksaa, jälkeenpäin sitten.

Ei voi ryhtymisestä tietää, tai ryhtymättömyydestä, onko se ryhdikästä ja suunnitelmallista kuin rivimarssi tai marssimattomuus paraatikentällä, vai mikälie mielentuulahdus ja johtuma, jota alkaa toteuttaa kun ei mieli muuhunkaan sillä hetkellä kiinnity.

Aurinko paiskaa itsensä sisään kaihtimista ja valkaisee asunnon.

Näppäinten välissä on kynnenpalanen.

Aiheita olisi Nordean tiliotekirjekuoren taakse syödessä kirjattu luettelollinen. Olisi myös kaksi läpinäkyvää sanaa, on niitä enemmänkin, mutta en sillä hetkellä muistanut enempää, ja muistikirjaahan minulla ei ole. Pitäisi olla. Siis: flegmaattinen tarkoittaa oikeastaan limaista, koska flegman eli liman luultiin vaikuttavan ihmisen temperamenttiin. Toinen läpinäkyvähkö sana on digestiivi. En tunne se etymologiaa, mutta oletan, että digestiivityyppisen keksin syömisellä aterian päätteeksi uskottiin olevan ruuansulatusta eli digestiota edistävä vaikutus. Keksitään kaikenlaisia tekosyitä kun ei haluta tunnustaa että keksien syöminen on kivaa.

Kokemus

2007-06-04T23:59:00.000+03:00

Auringossa lämmenneen kuulakärkikynän musteen notkeus.

Hyvää sääkesää

2007-06-01T21:26:00.000+03:00

On kesä, enkä perusta mielipidettäni kalenterikronologiaan vaan puiden lehtiin, jotka nyt täysikokoisina peittävät ikkunanäkymästäni osan. On kesä, ja väsyttää. Valoa on niin paljon, että aivo nyrjähtää aktiiviseen tilaan, ja unohtaa pudota siitä pois ennen kuin on pimeää, ja pimeäähän ei ole paljon. On kesä ja saanemme viimevuotista tujumman muistutuksen ilmaston lämpenemisestä.

---

Vietän satunnaisesti aikaani myös nettiyhteisössä, jossa käsitellään mitä tahansa aiheita kebabresepteistä Seurasaaren oravien kautta mykkien karaokeen. Yhteisö on löyhä, eikä ole koostunut minkään tietyn aiheen tai harrastuksen ympärille, minkä vuoksi yhteisön motoksi on muodostunut "täältä vastaus kaikkeen".

Jokin aika sitten jonkun työkaveri oli löytänyt lapsensa haudalta oudon kirjelapun. Lapusta postitettiin kuva meidän kaikkien nähtäväksi, ja kysyttiin, mitä kieltä se mahtaisi olla, ja saisiko siitä vielä suomennoksenkin. Lapun löytäjät olivat melko hämmentyneitä koko asiasta, koska eivät tienneet oliko siihen raapustettu joku rituaalikirous tai mikä lie. A5-kokoiselle lapulle oli kirjoitettu erikoisilla kirjoitusmerkeillä jotakin. Viimeisen rivin keskellä oli sydän ja lisää kirjoitusmerkkejä. Tällaista arvoitusta ei voi päästää käsistään. Tarkistin omniglotista vastaisivatko kirjoitusmerkit mitään siellä mainittua kirjoitusjärjestelmää. Eivät vastanneet, mutta ne oli kirjoitettu hyvin varmalla käsialalla, jossa merkkien muoto ei paljoa vaihdellut ja monet merkit toistuivat usein. Tästä päättelin, että oli kieli mitä hyvänsä, kirjoittaja on harjaantunut kirjoittamaan sitä, eivätkä merkit ole satunnaisia sekopään raapusteluja. Tämän perusteella arvelin, että kyseessä oli salakirjoitus, luultavasti suomenkielinen, jossa kukin kirjain oli korvattu toisenlaisella merkillä.

Päättelin, että koska lappu löytyi haudalta, se oli viesti haudassa olijalle, mahdollisesti ystävältä ystävälle. Viimeisellä rivillä oli se sydän, jonka jälkeiset kaksi sanaa arvelin lapun kirjoittajan nimeksi. Ensimmäiset neljä näyttivät suurinpiirtein merkkijonolta 2cc2. Nimi jolla on tuollainen muoto voisi olla Anna, jossa '2' on 'a' ja 'c' on 'n'. Arvaukseni oli oikea, ja kirjoitus lähti avautumaan. Ensin kykenin päättelemään sanoja ja sitten asiayhteyden perusteella lauseita. Lopulta koodi avautui kokonaan, se oli ystävän viesti kuolleelle ystävälle, kirjoitettu luultavimmin tyttöjen keskenään kehittämällä salakirjoituksella.

Olin vähän liikuttunut ja melko hämilläni, koska yhtäältä tunsin voitonriemua koodin ratkaisemisesta, mutta toisaalta tunsin tunkeutuvani toisten yksityisalueelle selvittämällä henkilökohtaisen viestin, jota ei ollut tarkoitettu selvitettäväksi. Onko sellainen ollenkaan oikein? Vanhemmat tietysti helpottuivat, kun saivat viestin sisällön selville. En kehtaa laittaa kuvaa alkuperäisestä lapusta näkyviin, yllä oleva kuva on peräisin Project Gutenbergistä löytyneestä etsivätarinasta.

Kieli tarttuu kuin virus

2007-05-23T21:26:00.000+03:00

On aina hieno hetki kun huomaan, että jokin itse keksimäni ilmaisu tarttuu toisten ihmisten kielenkäyttöön ja siitä edelleen kolmansille osapuolille ja niin edespäin ja -suin. Lanseerasin vuosi sitten sanan, tai oikeastaan ilmauksen, joita postittelin sinne minne yleensäkin sullon kaikki ne tekstit, joita en kehtaa täällä julkaista. Koska foorumi on julkinen (muttei googlattavissa, hähää), ja muutkin foorumilaiset harrastavat aivan samaa alitajunnan huuhtelua ja kielen vääntelyä, on maaperä hyvin otollinen kaikenlaisille tartunnoille. Sinnikäs yhden ilmauksen kirjoittamiseni insipiroi ensin yhtä kirjoittajaa, sitten toista, ja nyt palstalla käydään aidosti asiantuntevaa pohdiskelua siitä, miten ilmaus tulisi kääntää kielelle äks.

Kehitin kirosanan.

En voinut sille mitään, se kumpusi alitajuntani uumenista vastustamattomasti kuin magmapesäke. Toiset keksivät sanoja kuten romppu tai palaute, mutta minä...öh, käytän aikani voimasanojen luontiin.

Vaikka kiroilu sinänsä onkin matalaotsaista ja hölmöä, olen ylpeä, ettei sana (tai ilmaus) liity sukuelimiin eikä ihmisruumiin eritteisiin - sellainen olisi liian helppoa - , eikä toisaalta ole kapteeni haddockmainen kekseliäs manaus, vaan kunnon perkele-luokan taisteluristeilijä-ärräpää. Haa! Ehdotinpa vielä käännösvastinetta itsekin.

Lehtijousi

2007-05-22T20:04:00.000+03:00

Kukin kaupunki ja sen asukkaat ovat oman näköisiään. Helsingistä en tosin osaa sanoa mitään, koska asun täällä, mutta Tampere on maanläheisen tyylikäs ja sen asukkaat erityisen rock. Niin rohkeaa pukeutumista en ole muualla nähnyt. Olen parilla viime visiitillä kiinnittänyt asiaan huomiota, ja nyt kun taas kerran havaitsin saman asian, täytyy uskoa, että kyseessä on oikea ilmiö, eikä jonkin paikallisen tapahtuman aiheuttama poikkeama.

Pori on tylyhkön näköinen: valtavia kerrostalokolosseja, leveitä katuja ja tasamaata. Ihmiset tavanomaisen oloisia, mutta kaupungin kulttuurielämä on vilkasta ja energistä, mikä on hyvä merkki. Ilmeisesti kaupungin koko on sen verran suuri, ja Helsinki ja Tampere ovat riittävän kaukana, jotta kulttuurielämä ei nojaa tai pakene Helsinkiin.

Kotka taas on kaunis ja viihtyisän näköinen, mutta sen asujaimisto on brutaalin näköistä väkeä. Kaljupää-hupparilinjaa suosiva nuoriso ja ei-niin-nuoriso lähinnä masentaa. Katoaako pienehköstä kaupungista liikaa väestöä Helsinkiin, jotta Kotka pääsisi Porin tasolle kulttuuritarjonnan runsaudessa? Luulen, että vastaus on raikuva "joo!"

Äijämessuille en osallistunut. Jos olisin, niin olisin sekä hävennyt että myötähävennyt itseäni niin että olisin vapaaehtoisesti loppusijoittanut itseni maakuoppaan häpeän puoliintumisajaksi (joka on aika pitkä).

Viiden euron päiväkulutus osoittautui mahdottomaksi, sillä terveellistä ruokavaliota oli vaikea noudattaa. Ehkä en vain osaa, tai järjestelmät ovat minua vastaan. Mielenkiintoinen kokeilu kyllä.

Parta kasvoi ja alkoi jopa liehua tuulessa. Vähän, mutta sen verran, että sen tunsi. Viikset taas aiheuttivat ylöspäin puhallettuun ilmavirtaan uuden, sihisevän saundin. Parta kasvaa vieläkin, mutta tässä välissä ajoin sen pois ja aloitin sen kasvattamisen alusta. Syy tähän kenties yllättävään liikkeeseen oli inha huuliherpeshyökkäys, jonka pelkäsin leviävän ylähuulesta viiksien alle, ja se olisi ollut todella epämiellyttävää. Kun viikset lähtivät, lähti leukapartakin seuraksi.

Herpes tiesi koska ilmaantua, ja oli raivostuttavan sitkeää lajia. Asikloviiri ei sitä nujertanut, vaan mahdollisesti jopa siivitti ärhäkämpään leviämiseen. On nimittäin niin, että sairastuin flunssaan ennen tärkeän luennon pitämistä, eikä siinä vielä kaikki. Paranin flunssasta, ja äänikin melkein toipui entiselleen, mutta sitten iski herpes koko ylähuulen leveydeltä, mikä teki puhumisesta vaivalloista.

Luennon pidin silti, ja nyt väsyttää. On erikoista seurata yleisöä ja heidän mikroeleitään. Turhan herkästi ei kannata kuitenkaan niistä vetää tulkintoja, ja jos joku näyttää nyrpeältä, voi aina keskittyä siihen kiinnostuneelta näyttävään henkilöön, niin nyrpeys ei pääse tarttumaan.

Syö sushisi ennen kuin se jäähtyy

2007-05-21T17:50:00.000+03:00

Vantaan vaakunassa on kala nimeltä Vanda.

Viikonlopun kokemuksien perusteella Planetaario suosittelee sushin ystäville tamperelaista Maruseki-ravintolaa. Mainio paikka! Erinomainen!

Paina tästä

2007-05-16T20:27:00.000+03:00

Vammailin kaupassa. Kassalla oli keltainen ja violetti tiimalasin muotoinen digitaalinen munakello, joita sai vapaasti näpelöidä. Niissä näytti olevan jännittävä hiekkajyväanimaatio ja kaikki. Kiinnostuneena tutkin ensin keltaista ajastinta, tökkäilin sen nappeja ja yritin saada ajastusta päälle, mutta en oikein tajunnut miten laite toimii. En edes nähnyt numeroita tai animaatiota kunnolla, koska näytön päälle oli liimattu jokin kuviotarra. Laitoin sitten keltaisen ajastimen pois ja otin violetin ajastimen, jota nypläsin kotvasen. Jo vain alkoi vekotin piipittää. Harmikseni en saanut piipittämistä mitenkään loppumaan. Painelin kaikkia näppäimiä ja niiden yhdistelmiä, ravistelin ja kääntelin laitetta, mutta piipitys jatkui, ja oli häiritsevän kova. Nolona käännyin myyjän puoleen: "Miten tämä vaikenee?" Myyjä ojensi väsyneesti kätensä ja painoi keltaisen ajastimen hiljaiseksi.

En tuntenut itseäni kovinkaan älykkääksi.

"Ai se olikin tuo toinen", sanoin siinä sitten torjuakseni kiusallisen hiljaisuuden. Sen jälkeen tunsin itseni entistäkin tyhmemmäksi.

Tehtävä

2007-05-15T20:46:00.000+03:00

Laadin pähkinän. Kysymys kuuluu: mikä peli?

Peruselementit:

0, 2, 5

Säännöt:

0 > 2
2 > 5
5 > 0

Vihje: tätä peliä ei toistaiseksi pelata ammattilaisturnauksissa.

Nila, jälsi

2007-05-15T19:58:00.000+03:00

Missähän määrin Suomen sodanaikainen torjuntavoitto Neuvostoliitosta vaikuttaa kansalaisten suhtautumiseen NATO-jäsenyyteen? Osaksihan sota voitettiin, mutta osaksi myös hävittiin alueluovutusten, materiaalisen tuhon ja ihmishenkien menetysten myötä. Nykyään tuntuu siltä, kuin sotaan suhtauduttaisiin kuin lätkämatsiin: hävittiin 3-2, otettiin ihan pirusti pataan, mutta tummui se läski toisellakin puolella ja sitäpaitsi niitä oli enemmän! Ei huonompi ottelu!

Uusintamatsissa voisi mennä koko etelärannikko, minkä jälkeen Muistatko Monrepos'n voitaisiin sanoittaa uudelleen tyyliin Muistatko Kaivopuiston. Mutta hyvä meininki silti!

Olen myös tuuminut sitä, kuinka asevelvollisuus voi toimia itseään vastaan. Koska suurin osa miespuolisesta ikäluokasta hikoilee, palelee ja valvoo intissä, saattaa heille syntyä käsitys, että he ovat tehneet oman (ei aina niin miellyttävän) osansa maanpuolustuksen hyväksi, mikä tahansa sotilaallinen uhka on täten torjuttu. Minusta vaikuttaa kuitenkin siltä, että vain NATO olisi riittävän vahva sotilaallinen voima torjumaan naapurivaltiomme sotilaallisen ärhentelyn. On aivan eri juttu, jos sota syttyy ja siitä joten kuten selvitään, kuin se, ettei sotaa koskaan pääse syttymään.

Venäjä on valtio, jossa vallassa olevalle puolueelle uskollinen, järjestäytynyt nuorisoliike voi rikkoa diplomaattisia suhteita koskevan Wienin yleissopimuksen takaamaa diplomaattista koskemattomuutta järjestysvallan juurikaan puuttumatta asiaan. Avainsanat edelliseen lauseeseen: vallassa olevalle puolueelle uskollinen, järjestäytynyt. Tämä kertoo Venäjän nykytilasta olennaiset asiat, ja siksi kannatan NATO-jäsenyyttä vaikka se olisi miten epäkuulia ja myötähävettävää, jenkkejä mielistelevää militarismia.