30.6.08

Origo siirtyy

Niin siinä sitten kävi, että lopulta en enää nukahtanut ajoissa, vaan lojuin unen ja valveen rajamailla pikkutunneille. Siispä työterveyslääkäriin. Lääkäri määräsi nukahtamisvaikeuksiin melatoniinia ja amitriptyliiniä, molempia oli määrä kokeilla ja katsoa kumpi sopii paremmin. Näitä nimenomaisia kemikaaleja määrättiin siksi, että tiesin kertoa etteivät minulle nukahtamislääkkeet sovi, koska ne masentavat, ja että ylipäätään kaikenlaiset psykoaktiiviset aineet tuntuvat olevan aika yllättäviä vaikutuksiltaan kun ne päätyvät aivoni synapsistoa soittelemaan. Mikä lie aineenvaihdunnan oikku.

Melatoniini nukutti, mutta väsytti päivälläkin. Amitriptyliini (vanha masennuslääke muuten), nukutti myös, mutta kohotti mielialaani yhtäkkiä niinkuin olisin pessyt vanhan pölyisen ikkunan ja näkisin ulos taas. Sepä olikin erikoista ja tervetullutta. Amitriptyliinin ei pitäisi näin pieninä annoksina vaikuttaa mielialaan millään lailla, mutta minä olen minä, ja minulla on oikkuni.

Tätä ennen olivat töissä hommat kriisiytyneet, koska sain uutena ja kokonaan toiselta alalta tulleena tottakai vedettäväkseni Pohjoismaiden mittakaavassa ennennäkemättömän massiivisen ja teknisesti uudenlaisen projektin, jossa on mukana vastapelureita ja kilpailijoitakin. En tajunnut mistään mitään. Kun Mr. Murphy jakaa kortteja, niin tällainen myhäilevä jokeri sieltä pakasta sitten plätkähtää. "Ei mitään pehmeitä laskuja perkele!" ajattelin itse, kun kerran kuulun siihen 3,3 %:n joukkoon joka 150 hakijasta taloon otettiin, en voi valita eikä valittaa. Työnantaja itse kyllä olisi tarjonnut tukea miten paljon tahansa, jos olisin tajunnut itse sitä pyytää. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta aika lailla yksin olen yrittänyt selvitä. Nyt olen saanut työn juonesta kiinni, mutta ehdin jo irtisanoutua. Sen jälkeen työ on alkanut sujua kuin siivillä ja homma on melko lailla hanskassa. On tämäkin sinkoilua.

No, lääkärin kautta työpsykologin juttusille, joka toisella kerralla tuumi, että minulla saattaa olla
hoitamattomaksi jäänyt masennus, ja ohjasi psykiatrille. Voipa hyvinkin olla, nyt hoidatan pääni, kehoni ja elämäni kuntoon. Itse olen pitänyt itseäni ehkä vähän bipo päässä pakkasella -ihmisenä lievine mielialanvaihteluineni, mutta ehkä ne eivät mahdukaan normaalin, tavallisen ja suotavan rajojen sisään.

Mutta jos on niin, että minulla onkin masennuksen asemesta lievä mielialan aaltoiluhäiriö, miten voin koskaan luottaa siihen, että kulloinenkin oloni on aito ja sillä on syynsä todellisuudessa, eikä aivojeni omalaatuisessa syklisessä sykkeessä? Jos olotiloihinsa ei voi luottaa, mihin sitten?

24.6.08

Mikrosta makroon

Juhannuksen vietin entisessä kotikaupungissani Kotkassa, joka yrittää tehdä meren läheisyydestä itselleen brändiä, ja onnistuukin siinä jotenkuten. Kaikkialla läsnäolevan seiloriromanttisen meririhkaman ja hölmöjen meri-kala-lokki-vaan-ei-sinilevä-henkisten yritysnimien vastapainona on uusi pian avattava merikeskus, joka näyttää satamaan laskeutuneelta avaruusalukselta. Eli hienolta.

Jossakin vaiheessa oivalsin, että meri ei kuitenkaan ole ollut minulle tärkein asia Kotkassa. Meri on kaunis katsella, se tuo ja vie, mutta ennen kaikkea estää liikkumisen ilman apuvälineitä kuten venettä. (Jäätyyhän meri toki talvisin, mutta jää ei ole sama asia kuin maa). Meri on näyttävä este, upottava vaakatasoinen muuri, ei haltuunotettavissa ja ihmistä voimakkaampi.

Meri ei ollut läsnä perheessämmekään siten kuin se normikotkalaisilla on, siitäkin huolimatta, että isäni oli merenkulkija 50-60-luvulla lähes vuosikymmenen ajan koulusta päästyään, ennen kuin päätti ilmeisesti tahdonvoimalla juurtua maihin ja perustaa perheen. Meillä ei koskaan ollut merikelpoista venettä, vain maastopalossa siipeensä saanut soutuvene, jolla soutelimme joella ja koskissa veljeni kanssa. Jos kerran valtameriltä maihin asetutaan, niin silloin eivät lyhyet matkat paatilla saareen ole edes halpa merenkulun jäljitelmä, vaan tarpettomia kokonaan. Myöhemmin sentään tuli saarielämäkin kuvaan.

Meri siis on este, omalla tavallaan rakas ja olennainen osa mielenmaisemaanikin, mutta silti este. Tärkein elementti lapsuuteni maisemissa, ja voimakkaimmin minuun tiedostamattomasti vaikuttanut asia on maiseman rehevyys: luonnonsuojelualueen vanhat korkeat puut , pensaat, vesikasvit, sammalet ja jäkälät. Makromaailma ja mikromaailma - yhtä vaikuttava kuin satavuotias mänty, tuuhea vaahtera tai korkea saarni, on karhunsammalen lehdistön läpikuultava vihreys, tai torvijäkälän röpelöinen tötterö.

Huomaan, että lapsuuden luontokokemukset (tai oikeastaan ympäristökokemukset) ovat olleet paljon enemmän kuin vain jokin esteettinen kokemus, niistä on olemukseeni syntynyt tarve etsiytyä sellaisten paikkojen ja myös ihmisten pariin, joiden kanssa oleminen tuntuu samalta kuin metsissä samoilu tai pihakivien jäkälien pällistely: iloiselta, pakottomalta, yllätyksellisellä tavalla kotoisalta.