30.6.08

Origo siirtyy

Niin siinä sitten kävi, että lopulta en enää nukahtanut ajoissa, vaan lojuin unen ja valveen rajamailla pikkutunneille. Siispä työterveyslääkäriin. Lääkäri määräsi nukahtamisvaikeuksiin melatoniinia ja amitriptyliiniä, molempia oli määrä kokeilla ja katsoa kumpi sopii paremmin. Näitä nimenomaisia kemikaaleja määrättiin siksi, että tiesin kertoa etteivät minulle nukahtamislääkkeet sovi, koska ne masentavat, ja että ylipäätään kaikenlaiset psykoaktiiviset aineet tuntuvat olevan aika yllättäviä vaikutuksiltaan kun ne päätyvät aivoni synapsistoa soittelemaan. Mikä lie aineenvaihdunnan oikku.

Melatoniini nukutti, mutta väsytti päivälläkin. Amitriptyliini (vanha masennuslääke muuten), nukutti myös, mutta kohotti mielialaani yhtäkkiä niinkuin olisin pessyt vanhan pölyisen ikkunan ja näkisin ulos taas. Sepä olikin erikoista ja tervetullutta. Amitriptyliinin ei pitäisi näin pieninä annoksina vaikuttaa mielialaan millään lailla, mutta minä olen minä, ja minulla on oikkuni.

Tätä ennen olivat töissä hommat kriisiytyneet, koska sain uutena ja kokonaan toiselta alalta tulleena tottakai vedettäväkseni Pohjoismaiden mittakaavassa ennennäkemättömän massiivisen ja teknisesti uudenlaisen projektin, jossa on mukana vastapelureita ja kilpailijoitakin. En tajunnut mistään mitään. Kun Mr. Murphy jakaa kortteja, niin tällainen myhäilevä jokeri sieltä pakasta sitten plätkähtää. "Ei mitään pehmeitä laskuja perkele!" ajattelin itse, kun kerran kuulun siihen 3,3 %:n joukkoon joka 150 hakijasta taloon otettiin, en voi valita eikä valittaa. Työnantaja itse kyllä olisi tarjonnut tukea miten paljon tahansa, jos olisin tajunnut itse sitä pyytää. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta aika lailla yksin olen yrittänyt selvitä. Nyt olen saanut työn juonesta kiinni, mutta ehdin jo irtisanoutua. Sen jälkeen työ on alkanut sujua kuin siivillä ja homma on melko lailla hanskassa. On tämäkin sinkoilua.

No, lääkärin kautta työpsykologin juttusille, joka toisella kerralla tuumi, että minulla saattaa olla
hoitamattomaksi jäänyt masennus, ja ohjasi psykiatrille. Voipa hyvinkin olla, nyt hoidatan pääni, kehoni ja elämäni kuntoon. Itse olen pitänyt itseäni ehkä vähän bipo päässä pakkasella -ihmisenä lievine mielialanvaihteluineni, mutta ehkä ne eivät mahdukaan normaalin, tavallisen ja suotavan rajojen sisään.

Mutta jos on niin, että minulla onkin masennuksen asemesta lievä mielialan aaltoiluhäiriö, miten voin koskaan luottaa siihen, että kulloinenkin oloni on aito ja sillä on syynsä todellisuudessa, eikä aivojeni omalaatuisessa syklisessä sykkeessä? Jos olotiloihinsa ei voi luottaa, mihin sitten?

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Ystävä hyvä, minun mielestäni ainakin sinun aivosi syklisykkeineen kuuluvat TODELLISUUTEEN sen osana. Jos haluat, voin nakata sinua tekstillä, joka on minua auttanut viime aikoina erityisen paljon ja auttanut ymmärtämään montaa aivan spasua oloa. Tuntuu hullunkuriselta oikeastaan olla NIIN arvattava sen jälkeen kun on muiden kommenteista järkeillyt olevansa jotenkin ailahteleva ja kummallinen.

Totta kai oloihin voi LUOTTAA, ja ne ovat TODELLISIA, ne ovat SE MITÄ ON (kuten myös niiden lävitse suodattuvat puut ja pilvet jne.) mutta on selkeää, että oloilla on myös historiansa, että ne pyrkivät tulkinnassaan toistamaan tiettyjä kuvioita, joihin löytää helpot oikotiet sulkemalla silmät toislta todisteilta ja liioittelemalla toisia.

Oh, jos pääsen joskus oikeaan työpaikkaan, voi hyvinkin olla, että minulla todetaan jotakin vastaavaa.

Kannatan pään kuntoon hoitamisia ehdottomasti. Kunhan hyväksytään se, että "kunto" ei ole vain yksi muotti vaan että siinäkin juuri olo ratkaisee sen, onko kunto saavutettu vai ei.

Dyro kirjoitti...

Lähetä toki se teksti, tutustuisin siihen mieluusti.

Kiitokset muistutuksesta olojen todellisuudesta. Hassua, että niinkin itsestäänselvää asiaa voi alkaa epäillä ja siitäpä vasta kriisi seuraakin.