24.6.08

Mikrosta makroon

Juhannuksen vietin entisessä kotikaupungissani Kotkassa, joka yrittää tehdä meren läheisyydestä itselleen brändiä, ja onnistuukin siinä jotenkuten. Kaikkialla läsnäolevan seiloriromanttisen meririhkaman ja hölmöjen meri-kala-lokki-vaan-ei-sinilevä-henkisten yritysnimien vastapainona on uusi pian avattava merikeskus, joka näyttää satamaan laskeutuneelta avaruusalukselta. Eli hienolta.

Jossakin vaiheessa oivalsin, että meri ei kuitenkaan ole ollut minulle tärkein asia Kotkassa. Meri on kaunis katsella, se tuo ja vie, mutta ennen kaikkea estää liikkumisen ilman apuvälineitä kuten venettä. (Jäätyyhän meri toki talvisin, mutta jää ei ole sama asia kuin maa). Meri on näyttävä este, upottava vaakatasoinen muuri, ei haltuunotettavissa ja ihmistä voimakkaampi.

Meri ei ollut läsnä perheessämmekään siten kuin se normikotkalaisilla on, siitäkin huolimatta, että isäni oli merenkulkija 50-60-luvulla lähes vuosikymmenen ajan koulusta päästyään, ennen kuin päätti ilmeisesti tahdonvoimalla juurtua maihin ja perustaa perheen. Meillä ei koskaan ollut merikelpoista venettä, vain maastopalossa siipeensä saanut soutuvene, jolla soutelimme joella ja koskissa veljeni kanssa. Jos kerran valtameriltä maihin asetutaan, niin silloin eivät lyhyet matkat paatilla saareen ole edes halpa merenkulun jäljitelmä, vaan tarpettomia kokonaan. Myöhemmin sentään tuli saarielämäkin kuvaan.

Meri siis on este, omalla tavallaan rakas ja olennainen osa mielenmaisemaanikin, mutta silti este. Tärkein elementti lapsuuteni maisemissa, ja voimakkaimmin minuun tiedostamattomasti vaikuttanut asia on maiseman rehevyys: luonnonsuojelualueen vanhat korkeat puut , pensaat, vesikasvit, sammalet ja jäkälät. Makromaailma ja mikromaailma - yhtä vaikuttava kuin satavuotias mänty, tuuhea vaahtera tai korkea saarni, on karhunsammalen lehdistön läpikuultava vihreys, tai torvijäkälän röpelöinen tötterö.

Huomaan, että lapsuuden luontokokemukset (tai oikeastaan ympäristökokemukset) ovat olleet paljon enemmän kuin vain jokin esteettinen kokemus, niistä on olemukseeni syntynyt tarve etsiytyä sellaisten paikkojen ja myös ihmisten pariin, joiden kanssa oleminen tuntuu samalta kuin metsissä samoilu tai pihakivien jäkälien pällistely: iloiselta, pakottomalta, yllätyksellisellä tavalla kotoisalta.

Ei kommentteja: