31.12.08

Sähkönsaanin turvaaminen

Laitetaan kännykkä lataukseen, laitetaan heräteostoksena ostettu digikamera lataukseen, laitetaan tyttären Nintendo DS lataukseen, laitetaan amatööriradio lataukseen, kulutetaan sitä tuuli- tai ydinsähköä, hälläväliä, kunhan virta kulkee ja akku latautuu.

Pistokkeita seinään tökkiessäni mietin, mikä mahtoi olla ensimmäinen omistamani elektroniikkalaite, jossa oli ladattava akku, ja milloin sen omistin? Se saattoi hyvinkin olla työkännykäksi saamani ikäloppu Nokia 2110 vuonna 1998 tai 1999. Siitä lienee siis vain vuosikymmenen verran. Tuntuu siltä, että sen jälkeen akulliset laitteet ovat pikku hiljaa vallanneet alaa niin, että niitä on joka paikassa.

Sillä välin kun Nintendo latautuu, soitetaan nokkahuilua. Ei akkua, ei lataamista, ja kaksin soitto on mukavaa.

13.12.08

Päätöksenteollisuuden suuntaviivoja

On ilmennyt mämmikouruutta: vilkutin rakastetulleni portaiden yläpäästä, jolloin vilkutuskädessä ollut puhelimeni lipesi otteestani ja lensi korkeassa kaaressa ylöspäin ja sitten painovoiman imemänä alaspäin osuen ensin yhteen portaaseen, ja kimmoten siitä toistamiseen paraabeliradalle ja päätyen lopulta alakerran lattialle. Tämän kineettisen energian temmellyksen seurauksena puhelimesta tuli sekä kaksiosainen – kansi ja näppäimistö – että korjauskelvoton. Vakuutus korvasi muutaman kympin.

Onneksi oli varapuhelin, vanha ja uskollinen, jonka näppäinten numerotkin olivat jo kokonaan kuluneet pois ja osa ei toiminut kunnolla. Eipä siinä mitään, kyllä silläkin pärjäsi, mutta uutta puhelinta piti joka tapauksessa alkaa valita. Tällä kertaa vain ei olisi yhtään huvittanut alkaa koko hommaan. Omat päätöksentekoprosessini lähes asiassa kuin asiassa ovat aina pitkiä: on vatuloitava, eikuteltava, kerättävä tietoa, kyseltävä, testattava, pohdittava, laskeskeltava, jätettävä jäljelle pari kandidaattia ja valittava niistä toinen. Yleensä olen lopulta äkisti valinnut jonkin kolmannen vaihtoehdon täysin mustana hevosena ja intuition voimalla, ja hyvin on onnistunut. Olen ollut valintoihini tyytyväinen. Intuition saaminen toimimaan tuntuu edellyttävän suurta ja vaivalloista tiedonkäsittelyä etukäteen, mitään äkillistä fiilispohjalta valitsemista intuition käyttö ei ole.

Tällä kertaa meni vähän pieleen: koska en jaksanut paneutua asiaan, päätin puhelinmallista lähinnä hinnan ja käyttöjärjestelmän perusteella, ja lähdin suoraan (=2 viikon päästä) kauppaan. Aavistin kyllä, että minun voisi olla vaikeuksia kiintyä puhelimeen, jota en ole valinnut pitkän ja uuvuttavan prosessin jälkeen. Heti seuraavana päivänä alkoi eikuttelu, ärtymys ja vatulointi – puhelin on kyllä tarpeisiini aivan mainio, mutta toivottoman asiallinen ja business-like, eikä siinä ole edes pelejä. On aivan kuin saisin rangaistuksen siitä, että en antanut päätöksentekoprosessini kulkea omaa luonnollista kulkuaan ja intuitiosynapsian vetreytyä, vaan yritin oikoa. Teen edelleen päätöksiä puoleen ja toiseen, vaikka puhelin on jo kourassa. Tai pöydällähän se nyt tuossa on.

Niin. En halua mitään vähääkään bisnespuhelimeen viittaavaa, vaan kosketusnäytöllisen Nokia 5800:n. Tällainen uutuusvermeiden perässä juokseminen minulle aika uutta, ja on tietysti vika ihmisessä. Yleensä otan uudet tekniset völpöttimet käyttöön vain silloin, jos niistä on oikeasti minulle iloa tai edes hyötyä, eikä "uutuus" sinänsä kuulu kumpaankaan kategoriaan. On kuitenkin niin, että suuri näyttö ja kosketuksellisuus on välittömästi ilahduttava asia. iPhonekin on olemassa, mutta törkeän hintainen, joten se diskattakoon tästä pelistä. Applen lättyä hipelöidessä tuli lisäksi tunne, ettei sen konepellin alle pääse riittävän helposti. Haluan kuitenkin aina tunteen julkisivun takaisen kontrollin mahdollisuudesta, vaikken sitä sitten koskaan käyttäisikään.

Oli miten oli, päätöksenteon on annettava kulkea omaa kulkuaan, jotta päätöksen tehtyään ei tarvitsisi enää arpoa mihinkään suuntaan.

12.12.08

Riisit ja männynkävyt

Silmät harittavat - luin sanan "roskapostisuodatin" muodossa roskapostisuudelma.

Swiit.

5.12.08

Jos vaikka kuin ennen kuin

Toisinaan kissat jättävät jälkiä käännettävänä olevaan tekstiin:

"...alapuolelle ja ÄYHUUUUUUuuu-ö,mtrf 0po, and more..."

19.11.08

Edellisessä jaksossa tapahtunutta

Tämän vuoden heinäkuussa irtisanouduin silloisesta työpaikastani, koeajalla pidin kesäloman, muutin pääkaupunkiseudulta tänne länsirannikolle ja aloin yrittäjäksi.

Nyt asun puutalossa keskellä kaupunkia, kauniilla suojellulla alueella. Takana on kolmisen kuukautta yrittäjänä oloa. Ei tämä ole ollut lainkaan niin stressaavaa tai hankalaa kuin luulin, töitä riittää (kop kop), ja elämä on tietyllä tavalla rennompaa kuin ennen, vaikka näenkin korkeintaan parin viikon työtilanteen kerrallaan. Joskus en sitäkään.

Osasyynä helppouteen voi toki olla se, että minun ei ole tarvinnut muodostaa yrittämisen tukirakenteita itse, eli ei ole tarvinnut hankkia kirjanpitäjää, tilintarkastajaa, tai työterveyshuoltoa, eikä tutkailla miten arvonlisäverot maksetaan ja niin edelleen. Liityin nimittäin paikalliseen osuuskuntaan, ja osuuskunta hoitaa nuo asiat minun puolestani. Se tosin perii siitä hyvästä hallintopalkkiona 10 % laskutuksestani. Prosenttimäärä kuulostaa suurelta, mutta jos ja kun hallintopalkkioita jää vuoden päätyttyä yli, ne jaetaan kaikkien osuuskunnan jäsenten kesken tehdyn työn suhteessa. Reilu peli. Osuuskuntayrittäminen voi tuoda mieleen vain meijerit ja maanviljelyksen, mutta se sopii hyvin myös allekirjoittaneen edustamalle tietointensiiviselle alalle, sekä kaikenlaiselle taideteolliselle toiminnalle, ja osuuskuntamme onkin yhdistelmä näitä molempia. Osuuskunta on kuin työntekijöidensä omistama osakeyhtiö ilman voitontuottovelvoitetta, mistä seuraa kaikenlaista hyvää (toki voittoa saa ja kannattaakin tuottaa). Bloggaan ehkä myöhemmin asiasta lisää.

Teen työtä yksin kotona työhuoneessani. Yksi pieni investointi piti tehdä, mutta muut työvälineet minulla olikin jo valmiina: tietokone ja pää. Edellinen elämä kokouksineen, päivittäisine työmatkoineen, kiireineen, byrokratioineen ja hälinöineen on jäänyt taakse. Työpäivät ovat rauhallisia - naputtelen tietokonettani, joskus jompi kumpi kissoista tulee lepäilemään läppärin tuulettimen lämpöön, toisinaan katselen ohimennen lintuja laudalla: sinitiainen, talitiainen, käpytikka (kyllä), joku kellertävä kapoinen lintu, ja niin edelleen. Ehkä pitäisi aloittaa blogi nimeltä Linnut-Fåglar, jonne kirjaisin tunnistetut ja tuntemattomat siivekkäät. (Linnut ovat myös kissoille ehtymätön viihdykkeen lähde.)

Paljon ärsytystä ja rasitusta aiheuttavaa virastotyöelämästä siis on jäänyt taakse, mutta toisaalta taakse on jäänyt myös lounastunnit työkavereiden kanssa ja yleinen työkavereiden kanssa harrastettu häröily. Yksin työskenteleminen sopii minulle kyllä hyvin, mutta toisinaan kaipaan hiukan lounastunteja, jolloin paransimme maailmaa kollegojen kanssa. Muutoin elo on aika rauhaisaa, aivan toisenlaista kuin kuvittelin yrittäjänä olon olevan. Hassua sinänsä. Toimeentulokin on pysynyt samana.

23.7.08

Ihmismaailman ihmeet

Harvoin löytää blogin, jonka innostuu lukemaan kerralla kokonaan, mutta Solutoveri on sellainen.

14.7.08

Lastuava työstö

Luen koneista. Jos halutaan rakentaa kone, tarvitaan toinen kone, jolla ensimmäisen osat valmistetaan.

Jos rakennetava kone on koneenosia valmistava kone, kuten metallisorvi, jyrsin, rouhin, avarrin ja niin edelleen, on sen osat valmistettava toisilla koneenosia valmistavilla koneilla.

Tästä voisi syntyä päättymätön ketju: on koneenosia valmistava kone joka valmistettiin koneilla, jotka valmistettiin koneilla, jotka valmistettiin koneilla. Onneksi kuitenkin koneenosia voi valmistaa käsityönä, joten ensimmäisen (yksinkertaisen) metallityöstökoneen voi valmistaa käsin, ja sen avulla sitten edetä yhä monimutkaisempiin koneisiin. Näin ainakin luulen.

Toinen mieltäni askarruttava seikka on, kykeneekö tiettyyn mittatarkkuuteen pystyvä kone valmistamaan omat osansa, eli onko mittatarkkuuteen x pystyvän koneen osien mittatarkkuuden oltava parempi kuin x, vai riittääkö pelkkä x.

11.7.08

hö öh hh öö

Minulla on säästötili S-pankissa, ja pankki päätti muuttaa verkkopankin sisäänkirjautumiskäytäntöä siten, että tunnusluvun asemesta käytetäänkin käyttäjän itsensä määrittämää salasanaa. Loin uuden salasanan ja homma toimi.

Asiaa mutkistaa se, että tarkistan tilin saldon harvoin. Niinpä eilen illalla verkkopankissa vieraillessani huomasin, että olin unohtanut salasanan kokonaan. Muisti naksui tyhjää. Sanoin itselleni, että salasana palaa mieleeni, kunhan vain odotan. Eipä palannut.

Tänä aamuna sitten soitin asiakaspalveluun ja pyysin lähettämään kotiin postitse uuden salasanan. Homma hoitui hyvin, lupasivat lähettää.

Pari minuuttia sitten, kesken aivan tuikitavallisen työtehtävän tekemisen, vanha salasanani pulpahti mieleeni tuosta noin vain. Plop.

Toimisikohan se vielä? En uskalla kokeilla.

8.7.08

Shozu where to look among the garbage and the flowers

Melkein vuosi sitten yritin asentaa puhelimeeni Jaikua, mutta en saanut sitä toimimaan. Ilmeisesti Nokian 6290 ei ole tuettujen mallien joukossa, ja eilinen kahden minuutin tutkailu Jaikun sivustossa tukee tätä olettamaa. En jaksa paneutua asiaan sen enempää, kiinnostuksen reunamilla olevat asiat joko toimivat heittämällä tai sitten eivät ollenkaan, ja mikään säätäminen ei niissä jaksa motivoida. Vaikka olisi miten simplexit ja kuulit sivut.

Eilen päätin hetken mielijohteesta asentaa puhelimeeni ShoZun ja kas, sehän toimi heti. Joskus olen Flickrissä nähnyt kuvien alla mainintoja "Mobile phone upload by ShoZu", ja päätin kokeilla asiaa joskus - tuumasta toimeen kesti tällä kertaa noin vuoden verran, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Latasin Flickr-albumiini yhden epäselvän ja vihertävän otoksen isäni pihalla kukkivasta erittäin alieninomaisesta mehitähdestä. Kameran ottamiin kuviin tulee hassu vihertävä perussävy ellei valoa ole todella runsaasti, mutta kasveja kuvatessa se ei haittaa. Nyt odotan tielleni tulevan mielenkiintoisia näkymiä, tapahtumia ja kohtaamisia, jotka voin syytää Flickriin katkeamattomana kuvavirtana. Odottavan aika on pitkä, läheisessä puussa ei liikahda lehtikään. Varikset eivät tappele eivätkä oravat porhalla pitkin puunrunkoa.

Luonnon staattisuuteen kyllästyneenä päätin aktivoitua itse ja siivota, ja sen tein. Kerran kuukaudessa on sopiva siivoustaajuus, sillä silloin tietää ja näkee saaneensa aikaan jonkin suuremman muutoksen elinympäristönsä viihtyisyydessä.

--

Joskus hyvän biisin tunnistaa hyväksi hitaasti. Näin tapahtui parisen viikkoa sitten, kun tutkailin mitä uutta folkrock-musiikin tienoilta voisi löytää, ja vastaan tuli brittiläisen Oysterbandin versio Pete Seegerin biisistä Bells of Rhymney. Biisi oli minulle uusi (vaikka onkin ilmeisen tunnettu), mutta aluksi ohitin koko kipaleen pelkkänä junnaavana kaikurokkina. Runoilija Idris Daviesin runosta peräisin oleva sanoitus kuitenkin pyydysti mielenkiintoni, se mukailee vanhaa brittiläistä lastenlorua, mutta kertoo walesilaisten hiilikaivoskaupunkien ahdingosta vuoden 1926 yleislakon aikana. Bells of Rhymneyssä on jotain erityisen kiehtovaa, jota en osaa selittää sen tarkemmin, mutta on harvinaista että edes bloggaan jostakin kappaleesta.

Kappaletta ovat versioineet monet esittäjät, Pete Seegerin alkuperäisen kulmikkaan esityksen jälkeen The Byrds levytti omalaisensa helinäballadin, kun taas Oysterbandin versio laukkaa vimmaisesti eteenpäin ja vetää muutamat melodiset mutkat suoriksi. Kaikissa niissä lausutaan nimi Rhymney väärin. Youtubesta löysin The Alarmin jannujen version, jossa nimi lausutaan oikein, mikä minua pedanttina kovasti miellyttää, ja kasarilook hymyilyttää tietenkin myös.

30.6.08

Origo siirtyy

Niin siinä sitten kävi, että lopulta en enää nukahtanut ajoissa, vaan lojuin unen ja valveen rajamailla pikkutunneille. Siispä työterveyslääkäriin. Lääkäri määräsi nukahtamisvaikeuksiin melatoniinia ja amitriptyliiniä, molempia oli määrä kokeilla ja katsoa kumpi sopii paremmin. Näitä nimenomaisia kemikaaleja määrättiin siksi, että tiesin kertoa etteivät minulle nukahtamislääkkeet sovi, koska ne masentavat, ja että ylipäätään kaikenlaiset psykoaktiiviset aineet tuntuvat olevan aika yllättäviä vaikutuksiltaan kun ne päätyvät aivoni synapsistoa soittelemaan. Mikä lie aineenvaihdunnan oikku.

Melatoniini nukutti, mutta väsytti päivälläkin. Amitriptyliini (vanha masennuslääke muuten), nukutti myös, mutta kohotti mielialaani yhtäkkiä niinkuin olisin pessyt vanhan pölyisen ikkunan ja näkisin ulos taas. Sepä olikin erikoista ja tervetullutta. Amitriptyliinin ei pitäisi näin pieninä annoksina vaikuttaa mielialaan millään lailla, mutta minä olen minä, ja minulla on oikkuni.

Tätä ennen olivat töissä hommat kriisiytyneet, koska sain uutena ja kokonaan toiselta alalta tulleena tottakai vedettäväkseni Pohjoismaiden mittakaavassa ennennäkemättömän massiivisen ja teknisesti uudenlaisen projektin, jossa on mukana vastapelureita ja kilpailijoitakin. En tajunnut mistään mitään. Kun Mr. Murphy jakaa kortteja, niin tällainen myhäilevä jokeri sieltä pakasta sitten plätkähtää. "Ei mitään pehmeitä laskuja perkele!" ajattelin itse, kun kerran kuulun siihen 3,3 %:n joukkoon joka 150 hakijasta taloon otettiin, en voi valita eikä valittaa. Työnantaja itse kyllä olisi tarjonnut tukea miten paljon tahansa, jos olisin tajunnut itse sitä pyytää. Työnarkomaani en ole koskaan ollut, mutta aika lailla yksin olen yrittänyt selvitä. Nyt olen saanut työn juonesta kiinni, mutta ehdin jo irtisanoutua. Sen jälkeen työ on alkanut sujua kuin siivillä ja homma on melko lailla hanskassa. On tämäkin sinkoilua.

No, lääkärin kautta työpsykologin juttusille, joka toisella kerralla tuumi, että minulla saattaa olla
hoitamattomaksi jäänyt masennus, ja ohjasi psykiatrille. Voipa hyvinkin olla, nyt hoidatan pääni, kehoni ja elämäni kuntoon. Itse olen pitänyt itseäni ehkä vähän bipo päässä pakkasella -ihmisenä lievine mielialanvaihteluineni, mutta ehkä ne eivät mahdukaan normaalin, tavallisen ja suotavan rajojen sisään.

Mutta jos on niin, että minulla onkin masennuksen asemesta lievä mielialan aaltoiluhäiriö, miten voin koskaan luottaa siihen, että kulloinenkin oloni on aito ja sillä on syynsä todellisuudessa, eikä aivojeni omalaatuisessa syklisessä sykkeessä? Jos olotiloihinsa ei voi luottaa, mihin sitten?

24.6.08

Mikrosta makroon

Juhannuksen vietin entisessä kotikaupungissani Kotkassa, joka yrittää tehdä meren läheisyydestä itselleen brändiä, ja onnistuukin siinä jotenkuten. Kaikkialla läsnäolevan seiloriromanttisen meririhkaman ja hölmöjen meri-kala-lokki-vaan-ei-sinilevä-henkisten yritysnimien vastapainona on uusi pian avattava merikeskus, joka näyttää satamaan laskeutuneelta avaruusalukselta. Eli hienolta.

Jossakin vaiheessa oivalsin, että meri ei kuitenkaan ole ollut minulle tärkein asia Kotkassa. Meri on kaunis katsella, se tuo ja vie, mutta ennen kaikkea estää liikkumisen ilman apuvälineitä kuten venettä. (Jäätyyhän meri toki talvisin, mutta jää ei ole sama asia kuin maa). Meri on näyttävä este, upottava vaakatasoinen muuri, ei haltuunotettavissa ja ihmistä voimakkaampi.

Meri ei ollut läsnä perheessämmekään siten kuin se normikotkalaisilla on, siitäkin huolimatta, että isäni oli merenkulkija 50-60-luvulla lähes vuosikymmenen ajan koulusta päästyään, ennen kuin päätti ilmeisesti tahdonvoimalla juurtua maihin ja perustaa perheen. Meillä ei koskaan ollut merikelpoista venettä, vain maastopalossa siipeensä saanut soutuvene, jolla soutelimme joella ja koskissa veljeni kanssa. Jos kerran valtameriltä maihin asetutaan, niin silloin eivät lyhyet matkat paatilla saareen ole edes halpa merenkulun jäljitelmä, vaan tarpettomia kokonaan. Myöhemmin sentään tuli saarielämäkin kuvaan.

Meri siis on este, omalla tavallaan rakas ja olennainen osa mielenmaisemaanikin, mutta silti este. Tärkein elementti lapsuuteni maisemissa, ja voimakkaimmin minuun tiedostamattomasti vaikuttanut asia on maiseman rehevyys: luonnonsuojelualueen vanhat korkeat puut , pensaat, vesikasvit, sammalet ja jäkälät. Makromaailma ja mikromaailma - yhtä vaikuttava kuin satavuotias mänty, tuuhea vaahtera tai korkea saarni, on karhunsammalen lehdistön läpikuultava vihreys, tai torvijäkälän röpelöinen tötterö.

Huomaan, että lapsuuden luontokokemukset (tai oikeastaan ympäristökokemukset) ovat olleet paljon enemmän kuin vain jokin esteettinen kokemus, niistä on olemukseeni syntynyt tarve etsiytyä sellaisten paikkojen ja myös ihmisten pariin, joiden kanssa oleminen tuntuu samalta kuin metsissä samoilu tai pihakivien jäkälien pällistely: iloiselta, pakottomalta, yllätyksellisellä tavalla kotoisalta.

19.5.08

Arvoitus

Pɔ!N

Vihje: tätä säiliötyyppiä ei pidä kytkeä nurin päin.

16.4.08

Turhien osien pudotessa

Mieli toimii joskus itseltään salaa ja aatokset kulkevat piilossa kuin myyrät. Työpaikan ja alanvaihdoksen myötä havaitsin, että olin pitänyt elämääni jotenkin piilokäsikirjoitettuna, jonkinlaisena roolipelinä, jossa on olemassa absoluuttisen oikeita valintoja ja lukuisa joukko vääriä vaihtoehtoja. Edelliset saavat pelin jatkumaan kohti yhä suurempaa menestystä (käsikirjoituksen mukaiseti), jälkimmäiset vievät vähintään perikatoon ja pahimmassa tapauksessa turmioon.

Ei se ihan niin olekaan. Ei ole olemassa mitään ennalta määritettyä polkua jota seurata, jonka haarautumakohdissa voisi fiilispohjalta tutkailla, kumpi on oikea tie ja kumpi väärä. On vain lähdettävä suuntaan taikka toiseen tietämättä mitään tulevasta, on lakattava luottamasta siihen, että valinta voi olla pelkästään oikea tai väärä. Valinta on vain valinta, ja se voi viedä arvaamattomaan suuntaan.

On aika outoa ja raivostuttavaakin havaita uskoneensa kierolla tavalla johonkin, jota voisi kutsua kosmiseksi synopsikseksi tai osittain viitoitetuksi elämänkuluksi. Sellaista ei ole. On uutta ja omituista ajatella näin läpikotaisesti, ettei mihinkään ihmisen ulkopuoliseen lälly-kosmiseen voi nojata edes piilotajuisesti.

Mihin suuntaan tästä sitten lähteä onkin sitten noin 1 kiloeuron kysymys (josta inflaatio onneksi syö monta prosenttia vuodessa, eli hätäkös tässä on päätöksiä tehdessä).

2.4.08

Espoo

Pölyinen Espoo outoudessaan hämmentää. Espoo ja satojen
betonirakennusten salatut, avarat tilat. Espoo ja valtaväylät. Espoo ja
tietyömaat. Espoo ja mainitsematon taloudellinen lihasvoima.

31.3.08

Lehden kääntyessä

Huomenna aloitan uuden työn. Hyödynnän tämän taitekohdan lietsomalla itseni hyrisevään ajatusmyräkkään. Erikoista, miten mieli toimii parhaiten paineen alla, pakon edessä ja nurkkaan ahdistettuna. Rauhallisena ja rentoutuneena en saa hahmotettua elämäni suuria kuvioita, stressaantuneena kyllä. Aivan kuin minun olisi aina pakko aiheuttaa jokin kriisi, jotta saisin liikutettua oivalluksen rattaita muutaman pykälän eteenpäin.

Tästä syystä pidän Rodinin Ajattelija-veistosta harhaanjohtavana. Miten paikoillaan istuen voi muka ajatella? Ihminen ajattelee ollessaan liikkeessä, tehdessään jotakin.

19.3.08

Uimisen tsen

Oivallukset kannattavat iloista ihmismieltä arkimaailman pinnalla. Tämän päivän ilahduttava keksintö oli, että rintauintia uidessa kannattaa aloittaa uloshengitys nenän kautta jo vähän ennen kuin pää painuu veteen. Näin ilmavirta kaivaa veden pintaan kaksi kuoppaa, mikä estää veden tunkeutumisen sieraimiin. Lisäksi välttää turhan veden painetta vastaan työskentelemisen, koska uloshengitys sujuu omalla painollaan, mikä vuorostaan lyhentää uloshengitystahtia juuri sopivasti. Asialla on kerranaisvaikutuksiakin: kun uloshengitys ei ole niin vaivalloista ja hidasta, uintin löytää uuden vilkkaan rytmin. En ollutkaan keksinyt tätä ilma-asiaa aikaisemmin, mutta tänään tekniikka löytyi kuin itsestään, niin itsestään, etten melkein kehtaa käyttää sanaa keksiminen.

Pidän myös syvistä sukelluksista pohjaa pitkin, mutta rikonkohan sukellellessani jotain kirjoittamatonta sosiaalista sääntöä vastaan? Uimahalleista ja niiden käyttäjistä ei koskaan tiedä, eikä kehonkieltäkään voi lukea, kun ilman silmälaseja ja tummat uimalasit päässä ei oikein näe riittävän hyvin.

Olen hyvillä mielin. Voi olla, että syynä on liikunta, jota olen taas alkanut harrastaa. Voi myös olla, että syynä on etorikoksibia sisältävä kipulääke, jota sain liiasta kirjoittamisesta aiheutuneita tenniskyynärpäävaivojani varten. Kun aloitin kuurin, havaitsin, että nämä lääkkeet perkule vieköön ovatkin psykoaktiivisia - tunnistan heti, kun serotoniinijärjestelmäni kanssa peukaloidaan. Unet muuttuivat hypereläviksi, lensin muun muassa Jupiterin kiertoradalla ja tunsin kuinka planeetan valtava painovoima venyttää minua. Pari päivää olin erikoisessa pöllyssä, mutta nyt oloni on normaali, mitä nyt mieliala on mitä mainioin, sellainen jota kuvailee täsmällisesti sana parahultainen.

Linkittämässäni Wikipedia-artikkelissa mainitaan, että etorikoksibi vaikutus perustuu siihen, että se rajoittaa prostaglandiinien muodostumista arakidonihaposta, jolla taas lienee yhteys varsin moneen keskushermoston toimintaan. Päättelen maallikkona tästä, että arakidonihappoa on nyt hermostossani tavallista enemmän, ja se vaikuttaa mielalaani myönteisesti. Jos jaksaisin lukea tämän artikkelin, olisin asian suhteen viisaampi. En jaksa, pitää lukea Pasi Ilmari Jääskeläisen novellikokoelma Taivaalta pudonnut eläintarha. Fantasia ja maaginen realismi eivät kuulu suosikkikirjallisuusgenreihini alkuunkaan (ne ovat useimmiten liian kaavamaisia, mutta se olisi erillisen merkinnän aihe). Scifikin menettelee vain rusinat pullasta noukkien, mutta Jääskeläisen teos vaikuttaa ihan suhteellisen lupaavalta. Saa nyt nähdä, Borgesin Haarautuvien polkujen puutarhakin oli aika ikävystyttävä. Tätähän ei sovi sanoa, koska Borgesista kuuluu pitää.

Takaisin aivostoon. Voi olla niinkin, että valon määrän lisääntyessä yleinen mielalakin kohenee - ei se mitenkään matala ole ollutkaan, talvitympääntynyt vain - kunnes kesä menee lähes tärinän partaalla keikkuessa. Ehkä minulla vain on inasen verran liian valoherkkä ajatteluelin ja ruumis. Kouluaikoina en tätä huomannut, mutta se johtui ehkä siitä, että koulussa oli välitunnit, joiden aikana pääsi synkroniin ulkoilman valo-olosuhteiden kanssa. Toimistotyöelämässä on toisin, vaikka ikkunapaikan omaankin.

Yhden lauseen novelli, joka tarjoaa kosketuspinnan vieraisiin maihin ja populaarikulttuuriin

Hain vatsasta löytyi Jimi Hendrixin plektra.

Yhden lauseen novelli

Hauen vatsasta löytyi plektra.

12.3.08

Sininen kolmepistepirkko

Yhdysvaltojen ydinkokeet nimettiin 40-50-luvuilla hyvin rationaaliseen tyyliin. Kullakin koesarjalla oli nimi, esimerkiksi Buster-Jangle, ja siinä räjäytetyt pommit nimettiin aakkosten kirjainten mukaan tyyliin Able, Baker, Charlie, Dog, Easy, ja niin edelleen. Järkevää, selkeää ja siistiä.

Vuonna 1962 amerikkalaiset keksivät räjäyttää ydinpommeja avaruuden rajamailla, ja näille kokeille annettiin jokseenkin mielikuvitukselliset nimet, kuten Bluegill Triple Prime. Jokuhan nämä nimet aina keksii, mutten ajankohdan huomioon ottaen voi välttyä ajatukselta, että nimistä (saati itse kokeista) päättänyt taho oli altistunut LSD:lle, jota USA:n armeija ja CIA tuolloin terhakkaasti tutkivat.

Räjähdykset ovat kyllä psykedeelisen näköisiä. Mutta mistä nimet? Bluegill on isoaurinkoahven ja triple prime viitannee matemaattiseen heittomerkkisymboliin, jota on aikoinaan käytetty merkitsemään sarjallisuutta. Ydinkoesarjassa on Wikipedian mukaan ollut neljä Bluegill-nimistä koetta, joista kolme ensimmäistä, Bluegill, Bluegill Prime ja Bluegill Double Prime epäonnistuivat, kun kantoraketeissa ilmeni vikoja kesken kaiken. Ehkä selitys on yksinkertainen. Nimet ovat saattaneet muuttua lennossa - Prime tarkoittaa "uusiksi", Double Prime on "toistamiseen" ja Triple Prime "kolmas kerta toden sanoo". Niinhän se sitten sanoikin.

7.3.08

Kirkasvalopamppu

Jos suola on ruokaa, niin teltta on rakennus. Hirven turkki imee valon. Talitintti reuhaa pihapuussa.

29.2.08

Kone-ihmis-näkö

Teknobloggaaja Robert Scoble liikuttui kyyneliin Microsoftin tuotejulkaisusta. Niin minäkin. Kyseessä on sovellus nimeltään World Wide Telescope. Vielä se ei ole toiminnassa, mutta kun systeemi saadaan tänä keväänä pystyyn, voi maailmankaikkeuden ihmeitä zoomailla Google Earthin tapaan. Lyhyt esittelyvideokin on olemassa.

Tuskin mikään asettaa asioita kohdilleen samalla tavalla kuin tähtitaivaan katselu ja maailmankaikkeuden koon, historian, aikaskaalan ja silkan kauneuden ihmettely. Siksi World Wide Telescope saattaa hyvinkin olla subversiivisin internet-sovellus ikinä - paljon vaarallisempi kuin Google tai poliittinen propaganda. Millä perusteella diktatuurivaltiot muka voisivat torjua viattoman luonnontieteellisen verkkosivuston? Eivät millään, ja samalla World Wide Telescope muokkaa tehokkaammin ihmismieltä kuin mikään politiikka tai "väärä" hakutulos ikinä. Kun ymmärtää oman paikkansa maailmankaikkeudessa, poliittiset pelit ja kaikki ideologis-uskonnollinen hurmahenkisyys alkavat tuntua irvokkailta, ja tämän kehityksen soisin tapahtuvan maailmanlaajuisesti.

Olen tottakai idealistinen ja astronomia-asioissa tunteellinen hölmö, mutta minkäs sille mahtaa.

28.2.08

Ruokalista

Kievin kana - kaksikielinen ateria

Kiovan kana - yksikielinen ateria

Kiovan kansa - laiton ateria

Kiovan kasa - laitosateria

22.2.08

rismi

Heidän käsissään dynamiittikin muuttuu tylsäksi. Heidän käsissään dynamiittikin on tylsää. Dynamiitti on tylsää heidän käsissään.

14.2.08

Kosmis

Tytär mainitsee auton takapenkillä, että hänellä on ikävä lunta. Minulla myös, silti painan kaasupoljinta ja tuprutan kasvihuonekaasuja kirkkaaseen iltaan. Olemme ryöstäneet talven lapsiltamme, itseltämmekin. Pakkanen pisteli poskipäitä aikoinaan, mutta mitä iloa on pakkasen puutteesta, jos tilalla on märkä ja pimeä epävuodenaika joka sylkee rapaa kasvoille kuin puhkiruostunut viemäri?

Nyt on tosin pieni pakkanen ja tähtikirkasta, ajamme Ursan tähtitorniin, katsomme Kuun kraatterit sysimustine varjoineen, Saturnuksen renkaat, Orionin suuren kaasusumun, Seulaset ja Marsin. On pimeää, merimerkit viestittävät ja Suomenlinnan majakka. Tähtitornin viereltä iltapimeässä avautuu maisema jota rakastan eniten Helsingissä minä vuodenaikana ja vuorokauden hetkenä tahansa - Harakan saari rakennuksineen, Uunisaaret, Suomenlinna, Särkkä, rantabulevardi, kalliota, laivoja ja meri.

22.1.08

Vaunut jonossa

Tämä on sanajuna Pisteeseen. Ensimmäisenä pysähdyspaikkana Kerake. Sen jälkeen Ääntiö.

Mitä jos romukullan asemesta joku haluaisikin ostaa romuvillaa? Tai romukaarnaa?

7.1.08

Tunnettu sotilas

Kansallisteatteri alkaa nopeasti. Ensin ollaan ulko-ovella ja saman tien jo lämpiössä. Ei mitään alkusoittoja ja eteisjohdatteluja, täyttä asiaa alusta lähtinen, ominaistuoksua myöten. Istun kolmannelle riville reunaan.

Kristian Smedsin Tuntematon sotilas on hyvä ja suosittelen sen katsomista jos vain lippuja enää saa. Tämän enempää ylisanoja en aio käyttää, uskokaa heti ja hyvällä. En ole ehkä koskaan nähnyt näin hienoa ja moniulotteista teatteria. No, nyt ylisanailin. Otan sen takaisin. Toisen puoliajan intensiteetti on vähäisempi kuin ensimmäisen, ikään kuin ohjaajalta olisivat alkaneet ideat loppua. Kohua herättänyt ampumiskohtaus on osoitus tästä, turha siitä olisi ollut riehaantua. Jos on kuluttanut ideasäkkinsä pohjia myöten kohtausta edeltävän kolmen tunnin aikaansaamiseksi, ja haluaa sitten kritisoida nyky-Suomen etovaa uusliberalistista meininkiä, niin ei kai sitä muuta keksi kuin ampua kuvia, perrke-le! Luulen minä.

Näyttelijät ovat mestarillisia, ja kaikki se kokeellisuus jonka lehdistä voi lukea - pesukoneet venäläisinä, pulkan hinaaminen tolppaan, Ladan romutus tankkina, musiikkinumerot - toimii niin ettei mikään vieraannuta mistään eikä tunnu lainkaan kokeelliselta. Menkää, menkää, tätä näytelmää ei saa jättää näkemättä!