29.7.07

Muisto ja havainnointia

Kerran lukion kevätjuhlassa sain kuulla saaneeni biologian stipendin. Se oli kirja nimeltään "Kololinnut ja muut pökkelöpesijät". Teos oli kymmenen vuotta vanha, ja kuvitus oli mustavalkoinen. Olen alkanut arvostaa sitä vasta paljon myöhemmin.

Kävin festareilla, mutta keskityin pääasiassa mukana tuotuun ruokaan ja olon mukavaksi tekemiseen. Mättömusiikkia oli tarjolla runsaasti, mutta se ei kiinnostanut yhtään. Olen setääntymässä ja vähemmän rok. Roknuorison pukeutuminen näytti tyhmän rok-konformistiselta. Olen luultavasti näyttänyt yhtä tyhmältä omina festarikiima-aikoinani. Panin myös tahattomasti merkille, että nuoriso on melko ylipainoista nykyään.

Pari hyvää bändiä sentään näin, ja kastuin, koska en halunnut altistaa eväsleipää sateelle (savukalaa, paprikaa, sinihomejuustoa) vaan söin sen loppuun, ennen kuin puin kertakäyttösadetakin päälle. Festareiden loputtua puolenyön maissa pistimme pystyyn vielä omat mikrofestivaalit sateenvarjojen alla, musiikkina kännykän soittoäänet (eikä toiminnassa ollut mitään ironisen vinoa tausta-ajatusta). Pienimuotoisuus on hyvä asia.

27.7.07

Kääntäjien klubi

Hän löi häntä golfkerholla.

Tapahtunut tapahtuma

Veriletun luuleminen suklaakeksiksi.

26.7.07

Bait mii

Kaupunkitaideidea: puremat. Asfalttiin tehtäisiin luonnollista kokoa kuusi-kahdeksan kertaa suurempia ihmisten ja eläinten puremajälkiä. Jälkiä voitaisiin tehdä myös talojen nurkkiin, niin että näyttäisi siltä, kuin nurkkaa olisi purrut koira, kissa, apina, hevonen tai vaikkapa majava.

Ehkä vähän aggressiivis-angstinen idea. Käännetään se nurinpäin, puremajälkien tulisi olla kuoppien sijaan koholla pinnasta. Näin ei tarvitsisi tuhota talojakaan. Jalkakäytävällä joku kuitenkin kompastuisi ja valittaisi. Sitäpaitsi tämäkin idea on angstinen. Kaupunkitaiteen pitäisi olla ilahduttavaa.

Niin tai näin, puremateoksen kuvauksessa olisi tärkeää mainita, ettei se pyri tutkimaan rakennetun ja luonnollisen ympäristön suhdetta, ei ihmisen ja eläimen suhdetta, ei ylipäätään yhtään mitään, eikä se myöskään pyri haltuunottamaan mitään tai ketään, haastamisesta nyt puhumattakaan.

11.7.07

Katto, huopa!

Kävin Sellon Clas Ohlsonissa tarkoituksenani ostaa kahdeksan euron sähköjohtokieppi, mutta koriin poimiutui muutakin, niin että ostosten loppusumma oli yli viisinkertainen. Toisaalta nytpä minulla on hyvä veitsitukki, yleismittarin johdot, ruuansäilytysrasioita, hauenleukoja, jääkaapin lämpömittari, suihkun letku (jonka tuotenimi on Shower House, missä joko on tai ei ole ylimääräinen 'u') ja 25 metriä sähköjohtoa. Clas Ohlson on keskiluokan Biltema.

Kaupan nimi kenties tönäisi mieltäni länsinaapurin suuntaan niin että Leppävaaran aseman tunnelissa koin voimakkaasti, miten asema muistutti Ruotsia, kuin jotain tukholmalaista lähiön juna-asemaa. Tunnustelin aivoitustani mutten keksinyt mistä vaikutelma tarkalleen oli peräisin. Menin hajamielissäni mitäs-jos-tää-oiskin-Ruotsi-tunnelmissa junaan, ja siinä vaiheessa kun vaunuosastossa olleet kaksi tummaihoista naista alkoivat jutella keskenään riikinruotsiksi, en enää ollut varma olenko todella Suomessa, Ruotsissa, valveilla vai unessa, ja olin missä tahansa, en tiennyt miten olin sinne joutunut. Todella erikoinen tunne, ihan kuin todellisuuden matto olisi vedetty jalkojen alta.

Suuntauduin pian takaisin paikkaan ja aikaan ja kävelin sen paikan ohi, jossa tyttäreni kävi iltapäiväkerhoa koulun jälkeen. Aina sen ohi kulkiessani paukahtaa päälle surumielinen olo ja ikävä. Vaikka eropäätökseni oli oikea, kaipaan silti perustavallista arkivanhemmuutta ja sen jatkumista samanlaisena päivästä toiseen - aamupaloja, kouluun saattamisia, iltapäiväkerhosta hakemisia, välipaloja, kiukutteluja ja kikatuksia. Kävelen paikan ohi tietoisesti usein, jotta vielä joskus pääsen tästäkin melankolialiipaisimesta eroon, ajan ja toiston myötä. Paikkoihin ja maisemiin jää voimakkaita muistoja, ja joskus paikat on vallattava takaisin vähä vähältä.

Aivotoimintaa

Minulla on surkea keskittymiskyky. Kiinnostavaakin asiaa tehdessä huomioni herpaantuu ja alan kesken kaiken tehdä jotakin toista asiaa. Jossakin vaiheessa havahdun aina siihen, että minunhan piti tehdä asiaa A eikä B, C tai D (nytkin minun pitäisi kirjoittaa prosessikuvausta, mutta aloinkin huomaamattani surffata kesken kaiken, sitten havahduin että prosessikuvaus on edelleen kesken, kirjoitin siihen kaksi riviä, minkä jälkeen aloin kirjoittaa tätä merkintää, jossa kuvailen tämän vammailun). Tälläinen on vika ihmisessä, ja se tulisi korjata. Mutta miten? Ensin täytyisi tietää syy, ja miten sen voi saada selville? Kahviko tämän saa aikaan?

10.7.07

Taivasalla

Kuumailmapallo lensi Helsingin yllä erityisen korkealla. Sen alle ilmestyi näkyviin laskuvarjohyppääjä. Keskustelimme asiasta koiraa ulkoiluttavan naisen kanssa. Pian ilmestyi näkyviin toinenkin. Emme kumpikaan nähneet hyppäsivätkö he pallosta, mutta lentokoneitakaan ei näkynyt. Päättelimme, että heidän oli täytynyt pudottautua pallosta. Koira kuulemma pelkäsi kuumailmapalloja. Jatkoin matkaa. Pallon kyljessä luki KOFF. Hyppääjiä ei enää näkynyt.

9.7.07

Keskeislievää ydinsuomalaisuutta

Mökkeilyä Hämeen Hauhossa. Mikäpä oli mökittäessä, kun mökki oli viihtyisä ja mukavuuksilla ladattu, aurinko paistoi, ilma oli hyttysetön, järvivesi lämmintä ja ihmiset mukavia. On poikkeuksellista, että suurin piirtein tuntemattomat ihmiset ottavat vastaan luontevasti, liikoja kyräilemättä tai kyselemättä. Joillakin on taito olla yhtäältä ystävällinen ja toisaalta jättää ihmisille omaa tilaa. Se on hämmästyttävää, olen altistunut kokonaan uudelle tavalle suhtautua ihmisiin. Sitä voisi kuvata sanaparilla 'eleetön mutkattomuus' - ei ole merkitystä kuka olet, mistä tulet ja mitä teet, mutta kun nyt olet siinä, niin syöhän kanssamme vaikka aamiaista. Kaikenlainen pingottaminen tiessään. Eikä yhtään suvun sisäisiä ristiriitoja, jotka pamahtavat pintaan viattoman lausahduksen seurauksena ja aiheuttavat viikon kyräilyn, jurputuksen ja mykkäkoulun.

Viihtyisyys saavutti maksimilukemat perjantaina. Meren äärellä kasvaneena ja saaristossa kesiä viettäneenä olin viehättynyt siitä, miten erilaista järviluonto ja järven rannalla mökitys on. Eksoottista, pienipiirteistä ja kätevää verrattuna meren voimaan, rannattomuuteen ja saarielämän edellyttämään huolelliseen ekologisuuteen, jossa ostokset valitaan niiden jäteominaisuuksien perustella - muut kuin kompostoituvat jätteet kun pitää viedä pois ihan itse paluukuormassa. Eristyneempääkin, saaressa halutaan asua lähekkäin. Mökki saarella ja vielä kaukana muista ihmisasumuksista olisi jo liikaa. Mantereella eristyneisyys ei niin haittaa, onhan aina maantie jota pitkin kulkea ihmisiin.

Nähtyä eläinlajistoa: sammakko, kiiltomato, lepakoita, rakkaita ihmisiä.

Viihtyvyys saavutti maksiminsa, ja sitten tuli aika lähteä. Paluumatkalla pysähdyimme Hämeenlinnassa. Hämeenlinnassa on huonouden tyyssija, nimittäin Aulanko ja sen opasteet. Mitä Aulangolla on? Jep, näkötorni. Opastaako yksikään viitta sinne? Ei, ne opastavat Aulangon luonnonsuojelualueelle, vaikka näkötornihan se on niinkötotanoinaa se juttu. Saako tornille ajaa autolla? Saa, mutta kartta ei sitä kerro, eikä vihjaise parkkipaikoistakaan, ellei tajua katsoa Aulangon mainoskuvaa. Reipas aikuinen kyllä kiipeää pari kilometriä mäkeä ylös helteessäkin, mutta seitsemänvuotiaan lapsen kanssa se ei ole hyvä ajatus. Paluu autolle ja uhkarohkeasti tietä pitkin ylöspäin, kunnes parkkipaikka tulee kuin tuleekin näkyviin. Enkä ollut ensimmäinen, joka ei ensimmäisellä yrittämällä löytänyt tietä.

Voi tietysti olla, ettei minulla ole autoilijan asennetta, eli luottamusta siihen, että tottakai sinne ja tuonne ja tänne pääsee autolla.

Hämeenlinnassa on hyvääkin: Piparkakkutalossa saa oivia ahvenia. Ruoka on parasta syötävää, kuten Anna-jo yhdessä työssään toteaa.

Valtatiellä satoi niin että liikenne lähes pysähtyi. Valtatieajo on tylsyyden tiivistymä. Ideaali liikennemuoto olisi junan ja City Car Clubin yhdistelmä, junalla määränpään lähelle ja asemalta saman tien auto käyttöön, jotta pääsee sinne minne joukkoliikenne ei rohkene kulkea.

2.7.07

Nyply

Jotkut analyytikot sanovat, ettei iPhonea kannata ostaa, koska puolen vuoden päästä markkinoille tulee puolet halvempi ja kaksi kertaa tehokkaampi malli. Tietenkin tulee, ei se ole mikään syy olla ostamatta iPhonea.

iPhonen ensimmäinen versio kannattaa jättää ostamatta siksi, että Apple mokaa aina. iMacin ensiversiossa oli surkea hiiri, iPodin akku ei kestänyt toistuvia latauksia, eikä akkua voinut vaihtaa ja joku Applen kannettavien ensimmäinen versio kuumeni tolkuttomasti. Saa nähdä, mikä vika iPhonessa on. Todennäköisesti se on jotain yllättävää ja harmistuttavaa.

iBook G4:ssäkin on suunnitteluvirhe.

Apple on toisaalta hyvä firma, koska alkumokiensa jälkeen se saa aina aktinsa kasaan ja valmistaa mainioita tuotteita. Antaa toisten nyt tälläkin kertaa haukata omppua ensin, eikä iPhonea vielä täällä edes myydäkään.

Tänä viikonloppuna olen päässyt vihdoinkin noudattamaan normaalia vuorokausirytmiäni - olen nukkunut pitkään ja valvonut myöhään. Aivosto tuntuu jo terveemmältä. Valo vaikuttaa voimakkaasti mielialaani ja muuttaa vuorokausirytmiäni. Jos joudun tahdistamaan olemiseni ulkoisen kellon mukaan sisäisen kellon asemesta, saan nukahtamisvaikeuksia, mistä aiheutuu kumuloituva univaje, mikä taas aiheuttaa epätoivottavia mielialamuutoksia. Nyt elämä hymyilee taas. Nukkuminen on mahtavan hyödyllisesti käytettyä aikaa, ja viihteellistäkin siinä sivussa.

Intouduin nörttäämään, ja asensin tietokoneeseeni APRS-ohjelman, jolla voi raportoida GPS:ällä määritetyn sijaintinsa muille radioamatööreille. Sijainteja voi seurata täältä (nickname voi olla mitä tahansa, kartta avautuu sen kirjoittamisen jälkeen). Suunnattoman mukava keksintö. Ongelmana oli, ettei minulla ollut GPS-vastaanotinta, joten en tiennyt missä sijaitsin. Kävin sitten Google Mapsissa noutamassa asuntoni koordinaatit ja tuuppasin ne radiolla eetteriin, mutta mitään ei tullut näkyviin. Haeskelin sitten kartalta symboliani, ja lopulta löysin sen keskeltä jotain Päijänteen saarta. Olin näpytellyt koordinaatit hieman pieleen. Korjasin asian, ja pikku kotitalo-kuvake ilmestyi kartalle oikeaan paikkaan. Samalla systeemi tulkitsi minun matkanneen Päijänteeltä Helsinkiin nopeudella 480 km/h.

Nörttääminen alkoi lopulta tylsiä, vallankin kun APRS-softa on amatööripohjalta kehitettyä, ja käytettävyydeltään surkeaa ja haisee linuksille. Lähdin Kiasmaan, jossa vietinkin tuntikausia. Matkalla ajattelin pienen APRS-laitteiston kiinnittämistä polkupyörääni, se voisi saada voimansa aurinkokennoista, ja olisi helposti otettavissa mukaan vaikka takin taskuun. Sitten kaikki näkisivät pyöräreittini kiemurat.

Kiasman maisemanäyttely oli kiintoisa, mutta mikä helkkarin pakko videotaiteilijoilla on panna teostensa taustamusiikiksi jotain ambientia? Miksi taustalla pitää ylipäätään olla ääntä, jos ei muuta keksi kuin ambient-tyyppistä taidemölinää?

Suomen salat -osuudessa oli hillitön hedelmäpelivillapaita, jota hihittelin vedet silmissä kauan. Lauri Astalan maapallo-soittorasian olin nähnyt viimeksi vuosia sitten Sinebrykoffin taidemuseossa, ja oli kiintoisaa nähdä se uudestaan.

iMacejakin tuli vastaan, niistä pystyi katselemaan mm. suomalaisen ympäristötaiteen historiaa, kuten lavuaarin heittämistä Runebergin lähteeseen, millä lähde "päivitettiin aikaansa vastaavaksi." Taas hymyilytti. Näyttää siltä, että nykyään monet teokset tutkivat sitä sun tätä, mutta iMacilla ei pystynyt tutkimaan, mitä nuoriso oli saanut aikaan teemasta "Minun kaupunkimaisemani". Hakutoiminto kyllä oli, mutta hakusanojen kirjoittamiseen tarvittavaa näppäimistöä ei.