30.3.07

Nimellä paiskattu

Toisilla miehillä on valtaa, toisilla valtikkaa.

Teemaa jatkaen: joillakin miehillä on multaa, toisilla multikkaa.

--

Kuu on luusta sorvattu biljardipallo, kuuluu. Kerran nuorena, kuvatessamme harrastusmielessä videoelokuvaa, olin kuvaussihteeri ja krapulassa. Minulla oli kädessäni musta leveäkärkinen tussi, jolla yliviivasin kuvatut kohtaukset. Rasituin kuvauksista, ja sen seurauksena taivas muuttui kaksiulotteiseksi, kuin paperiholviksi pääni yllä. Mielenhäiriössä yritin tussata päivätaivaalla möllöttävän kuun piiloon. Ojensin käteni, mutta sitten kolmas ulottuvuus taas palasi välimatkoineen kaikkineen. Kukaan ei nähnyt toimiani. Minua enemmän ihmetytti kuin nolotti.

29.3.07

Pihalla

Naapurin pihalla kasvoi viisilatvainen kuusi. Kuusi oli elävää puuta, sen vieressä ollut lipputanko kuollutta. Lipputanko mätäni paikoilleen ja kaatui eräänä päivänä tonttiemme välisen aidan päälle. Aita meni notkolle ja lipputanko säpäleiksi.

Monta vuotta myöhemmin kaadettiin kuusi, se paloiteltiin sopiviksi palasiksi ylhäältä käsin alaspäin edeten. Kuusen latvat haarautuivat kaikki samasta kohtaa, mikä näkyi selvästi kun haarautumakohta lojui maassa omana palasenaan.

Sit sit

Ajattelen, millaista olisi olla mykkä todistaja. Katsoa ja vastaanottaa tietäen, että se mitä näkee (tai muuten aistii), on tärkeää eikä saa joutua hukkaan. Panna vaikkapa merkille kuinka hyökyaalto tuhoaa kaupungin; ei ryskyvänä kirkkaana vesiseinämänä kuin sarjakuvissa, vaan hitaasti kohoten ja kaiken hukuttaen.

Paljon pahempaa olisi havaita ja tajuta, ettei ymmärrä näkemästään mitään, että näkee jotakin tärkeää, eikä voi koskaan tarjota siitä kyselijöille tulkintaa. Kykenisi vain kertomaan aistivaikutelmia ja tapahtumia sen tarkemmin niitä erittelemättä, samalla tietäen, etteivät kyselijätkään niistä sen enempää tolkkua saisi.

--

Kilpirauhaseni on suurentunut oikealta puoleltaan, se näkyy selvästi ja kaulaa särkee. Huomenna lääkäriin, ei liene vakavaa, mutta tarkistettakoon nyt silti.

28.3.07

Syömismietintää

Radioamatööreillä on tapana tehdä retkiä jonnekin mukavaan luontokohteeseen, sanotaan nyt vaikka johonkin saareen. Saareen roudataan radiovermeet, antennit, akut tai generaattorit ja muu yhteydenpitoon tarvittava roipe. Retkeä suunnitellaan hartaasti, eritoten mitä radioita ja antenneja saaressa olisi parasta käyttää.

Minua tosin kiinnosti ensimmäisenä kysymys mitä me siellä syödään? Huomaan aikuistuneeni, koska ruokalista ja sen suunnittelu on paljon kiinnostavampi asia kuin laitelista. Ruoka luo tunnelmaa, eikä referenssiärdärin tyyppinen safka ole maistunut pitkään ainaan. Äijäruoka ei enää jaksa innostaa, sillä se ei ole hyvää, vaan lähinnä tapa saada energiaa. Ei, ruuan pitää olla maukasta ja taiten valmistettua. Radiolähettimeksi riittää joku kukkopilli ja antenniksi puuhun heitetty kuparilanka, kyllä sitä puoli maailmaa sitten tunkee korvista sisään, jos valitsee saariston taiten. Yhteydet itäisen Suomenlahden saariin ovat himottua tavaraa saarikeräilijöiden, eli IOTA-aktiivien keskuudessa, joten itään siis. Se siitä ja sitten takaisin tärkeämpiin asioihin: mitähän siellä retkellä voisi syödä? Tuuminta jatkuu, vaihtoehtojahan on vaikka millä mitalla.

--

EU jakoi Helsingin Rautatieasemalla kulhosta suklaapaloja, jotka tarkemman tutkimisen jälkeen eivät olleetkaan syötävää, vaan peukalonpään kokoinen kirja nimeltään Perusoikeuteni Euroopan unionissa. Veikeää ja toimivaa. Tänä iltana aion lukea perusoikeuksistani, jotta olisin niistä tietoinen.

27.3.07

Tähdellistä

Maaliskuun lopun iltoina Orion on jo kallellaan taivaankannella ja Ajomies ajelehtii jossakin zeniitin tietämissä. Päivisin kevät on parhaimmillaan silloin, kun lumi on juuri sulanut, maa on ruskea, aurinko räkittää kirkkaasti, tienvierillä ja metsissä on vasta kasvun aavistus. Tilaa, valoa ja avaruutta joka suuntaan. Kevät on kevät, ei sille minkään mahda, eikä sekään mahda itselleen mitään.

Olen siirtynyt kesäaikaan, olen siirtynyt kevätaikaan, viikonloppuna siirryin aikaan, jossa M kertoo pulppuilevalla länsirannikon murteella venäjän verbeistä, juo teetä, löytää juustokuoren alta fetajuustoesiintymän, kommentoi mitä vastaantulevat koirat miettivät, on tässä ja elävä eikä kiirehdi mihinkään. Tämä on toinen tapaamisemme, se kestää kaksi ja puoli vuorokautta, ensimmäinen kesti vain puolitoista. Elämä valostuu, mitä tässä kiirehtimään, laitetaan ruokaa, poistutaan asunnosta kävelylle tai kauppaan, turhaa lähteä mitään nähtävyyksiä katselemaan, kun nähtävyys on siinä vieressä. Voisi luulla että Tampereen tapaamisen jälkeen ei mikään voisi tuntua missään, mutta luulo ei taaskaan ole tiedon väärti. Kaikki tuntuukin kaikessa, kasvavia alkuja pitäisi varmaankin suojella, mutta multa on vahvaa ja auringon valo vastustamaton. Kevät saa aikaan yhteyttämistä kasveissa, ihmisetkin yhteytyvät, kevät on väkevä ja sen voima hurja.

Maanantaiaamuna hän lähtee ja jättää läsnäolonsa viipyilemään asuntooni, jossa ei edelleenkään ole juuri mitään. Tutkin aikataulut ja ajat, pian taas. Kävelen töihin, ja huomaan miten iho on muuttunut hankaussähköiseksi; tuuli puskee vaatekankaiden läpi. Illalla luen Ovidiusta, annan muistin toimia miten se mielii, välähdyksiä, häivähdyksiä, ei tästäkään viikonlopusta suoraa aikajanaa saa.

26.3.07

Nollakatu nolla

Moni ravintola sijaitsee Yrjönkadulla, ja se huvittaa minua kovin.

22.3.07

Ilman liikettä ei ole ajattelua

Tänään sorruin töissä tupakoimaan. Normaalisti en polta, mutta kun meno käy liian hektiseksi, tupakointi keskittää, selkiyttää ja rauhoittaa. Saman tekee tietenkin liikunta ja pitkävaikutteisesmmin, mutta olen laiminlyönyt sen tässä viime aikoina.

Tupakkapaikalle tuli kollega, jonka kanssa rupattelin niitä näitä samalla kun kävelin pientä terassia edes takaisin, kunnes päästin pienen tauon jälkeen suustani lauseen, joka osoittautui näin jäljempänä ajateltuna arvokkaaksi huomioksi: "Tykkään ennen kaikkea ratkoa ongelmia. Sellainen työ on kivaa ja motivoivaa, kun taas mikään ei ole niin ärsyttävää kuin hommien ja ihmisten organisointi tietyn kehyksen ja säännöstön mukaisesti siten, että minun ei tarvitse koskea mihinkään." Tämä olikin varsinainen valaistumisen hetki, ja samalla ymmärsin, miksi työ on tylsinyt viime aikoina. En pääse riittävän lähelle ongelmia, vaan joudun delegoimaan ne joidenkin muiden ratkaistavaksi, samalla kun korjaan itse suurimman osan kunniasta ja vain siksi, että minun tehtäväni on juuri tämä ongelmanratkaisukoneiston ohjaaminen ja valvonta, ei sen osana oleminen.

Tämä täytyy pitää mielessä nyt kun muutenkin haen uutta suuntaa kaikkeen.

Yllätyin, miten valmiina ajatus putkahti päästäni, kun vain pälpätin niitä näitä. Usein teen niin muutenkin kollegojeni kanssa. Ajattelen ääneen, muodostan mielipiteen ja samassa ammun sen alas aivan itse. Se ärsyttää joitakuita, kun taas toiset ovat heti samalla aaltopituudella, ymmärtävät että kaiken puheen ei tarvitse olla punnittua, vaan ajatuksia voi punnita siinä ohessa, puhumisen aikana.

Toinen tärkeä havaintoni on, että kaikenlainen pohtiminen ja ideointi edellyttää liikkumista. Ajatustyö ei oikein suju, jos joutuu olemaan paikallaan. Ruumis ajattelee siinä missä mielikin, ja eihän niiden välillä oikeasti eroa tunnu olevankaan. Muistan, kuinka entiseni silmät levisivät, kun hän ensimmäistä kertaa näki kuinka mietin sohvalla jotakin, ponkaisin pystyyn, hyppäsin muutaman kerran ilmaan, otin muutaman juoksuaskeleen ja palasin takaisin makuulle. Opetin hänellekin ajatteluhillumista, jotten vaikuttaisi uppo-oudolta.

Liike-energeettisiä seikkailuja

Mitä tapahtuisi, jos paiskaisin tämän kahvikupin täysillä vasten näyttöni takana olevaa ikkunaa? Mielikuvassani kuppi tekee ikkunaan suuren sälöisen reiän ja jatkaa komeassa kaaressa pihalle neljä kerrosta alaspäin. Ääniefekti on hieno kilisevä räsähdys.

Todellisuudessa kuppi varmaan pysähtyisi ensimmäiseen tai toiseen ikkunaan, ja ehkä halkaisisi kolmannen, mutta jäisi sitten nolosti ikkunoiden väliin. Reikä olisi suuri monikulmio, ei pyöreähkö ollenkaan, ja äänikin olisi lähinnä lyhyt sälähdys. Kupin liike-energia tuskin riittäisi särkemään ikkunan mielikuvaani vastaavalla tavalla, ja jos riittäisi, niin kuppi särkyisi itsekin. Särkeä ja särkyä on jokseenkin surullista, ei ollenkaan riemastuttavan hienoa.

En ole mitenkään vihainen tai muutenkaan tolaltani, tämä merkintä kuuluu luokkaan jos tai tietoisuuden reunamilla liikkuvat mielikuvat.

20.3.07

M niinkuin myhäily

Mitähän Juri Gagarin mietti, kun Vostok 1-raketti jyrähti käyntiin? Hän oli harjoitellut avaruuslentoaan pitkät tovit, ja oli todennäköisesti hyvin järkiperäisen keskittyneellä päällä, mitä nyt huudahti pojehali! - nyt mennään! kun lähtölaskenta saavutti nollan. Se oli ehkä ennalta mietitty repliikki, ehkä ei. Ehkä Gagarinilla oli kiitävän hetken ajan riemukas tunne siitä että pitkä valmistautuminen on ohi ja nyt voi vain ratsastaa kyydissä, sellainen kahdeksantoistakesäisen vittu nyt mennään saatana eikä välitetä mistään -olo. Sen jälkeen oli taatusti joka sekunnille puuhaa, tehtävää ja tarkkailtavaa.

Viime viikon ja vähän ylikin olen kieppunut keskipakolingossa, sinkoutunut maata kiertävälle radalle ja tullut sieltä elävänä takaisin, mutta toisin kuin avaruuslentäjä, olen vain pitänyt kiinni ja antanut mielen ja ruumiin autopilotin viedä. Kyllähän se viekin varsinaiselle tripille, jos vain antaa mennä ja kytkee varojärjestelmät pois päältä. Järkikään ei siitä mene, vaan terävöityy, ja näin lennon jälkeen olo on mitä selkein.

Gagarinista puheenollen, kuulin Miljoonasateen Juri Gagarin -biisin kertosäkeen lopun aina "...tule enää vähän takaisin", ja minusta se oli hieno sanoitus, koska avaruuteen varmasti jää, jos siellä pääsee käymään. Sitten opin että sanoitus meneekin "...tule elävänä takaisin", ja onhan sekin toki hyväntahtoinen toivotus.

Vähänkö tuo mutteripannu tekee hyvää kahvia. Join kolme kuppia, ja nyt olen kofeiinipöhnässä, mutta keskittyneesti. Tulee mieleen asioita: pyörän takakumi ja jarrupalat pitäisi vaihtaa, lenkillä täytyy käydä, selkä pitää viedä korjattavaksi OMT-fysioterapiaan, ehdottomasti pitää siivota, koska koodinimi M, tuo avaruuslähtölaskennan ruumiillistava nainen tulee viikonlopuksi käymään maan toiselta laidalta, täytyy ostaa sähkötysavain, kitaraan virityspilli, irtisanoa TV-lupa ja pestä mutteripannu sen jäähdyttyä. Olen puuhakas, kofeiinilla on vaikutuksensa, mutta niin on koodinimi M:lläkin, koko lailla suurempi kuin tilkalla kahvia.

Myhäilen. Kyllähän ominaistuoksun muistaa tavallisesti päivän pari, mutta että viikonkin verran.

--

Töissä olen pohtinut taylorismin ja käsityöläisyyden yhteensovittamista. 1900-luvun alun käsityöläispajoissa kaikki työntekijät osasivat vähän kaikkea, ja kykenivät sekä johtamaan itse itseään että korvaamaan toisensa tuotannon eri osissa. Käsityöläisten työtä oli hankala valvoa ja mitata, eikä sen tehokkuudestakaan ollut varmaa näyttöä. Siksi 1910-luvulla syntyi johtamissuntaus nimeltään tieteellinen liikkeenjohto, eli taylorismi. Sen pääajatus on työn osittaminen, määrämuotoistaminen, valvonnan tehostaminen ja työsuorituksen optimointi siten, että työntekijä saa aikaan enimmäismäärän tuotantoa vähimmäismäärällä työtä. Viimeinen kohta saattaa tuoda joillekin lukijoille mieleen vanhat mustavalkoiset filmit, joissa työntekijä toistaa samaa liikettä koneen ääressä ja joiden avulla tutkittiin miten kone on suunniteltava, jotta liike olisi mahdollisimman vähän väsyttävä ja tehokas. Käytettävyystutkimusta siis.

Taylorismi on usein kirosana, joka tuo mieleen työn osittamisen ja määrämuotoistuksen, eli silkan liukuhihnatyön, mutta taylorismin yksi hyvä puoli unohdetaan usein. Työsuorituksen optimointi edellyttää nimittäin huomion kiinnittämistä käytettävyyteen, ja siihen, ettei työ väsytä työntekijää liiaksi, koska tällöin tehokkuus ja tuottavuus laskevat. (Taylorismin syntyaikoina ei vain oikein osattu tajuta, että tehokaskin monotoninen liike se vasta väsyttääkin, henkisesti.)

Työskentelen alalla, jossa tuotannon perusta on käsityöläisyydessä, mutta jossa tayloristiset virtaukset ovat nykyään hyvin vahvoja. Tästä aiheutuu jatkuvia ristiriitoja. Tietojärjestelmien suhteen olen täysi tayloristi, keskeisten tietojärjestelmien käytettävyyden on oltava huippuunsa hiottua, ja joka ikisen niillä tehtävän työvaiheen on oltava mahdollisimman helposti suoritettavissa. Itse tuotantotyö (inhoan tuota sanaa, mutta olkoon nyt), siis duuni-duuni, ydinosaaminen, taas on järjestettävä käsityöläispajaperiaatteen mukaan, koska mikään muu ei takaa laatua. Valitettavasti vain on niin, että koska ylin johto ulkomailla ei kerta kaikkiaan ymmärrä mitä me täällä teemme, paitsi faktatasolla, he haluavat järjestää kaiken tayloristiseen malliin määrämuotoiseksi, ositetuksi, valvotuksi, ja ainoa poikkeus tehdään tietenkin systeemien käytettävyydessä, josta ei piitata pätkän vertaa. Toisaalta taas pelkkä käsityöläisyysperiaate ei skaalaudu riittävän hyvin. Periaate on sama kuin lentokoneiden valmistamisessa: italialaisen lentokoneinsinööri Stelio Fratin perustama pieni yritys General Avia ei kykene kilpailemaan Boeingin kanssa lentokoneiden koolla ja valmistusmäärällä, mutta valmistaa silti erittäin laadukkaita koneita.

No, käsityöläisyysperiaate ja taylorismi ovat ehkä sovitettavissa yhteen jollakin hyvin kekseliäällä tavalla, ja se joka tämän tavan keksii, korjaa potin. Jos keksin sen itse, alkaa oman yrityksen perustaminen houkuttaa.

16.3.07

Kiertoliikettä

Tunnistaa biisin, vaikka välissä on seiniä ja ilmaa ja taas seiniä, niin että äänestä on jäljellä vain epämääräistä bassomuhjua, mutta riittävän määräistä tunnistusta varten kuitenkin, ja kun kulkee kerrokset ja avaa oven saliin, kasvoja vasten lävähtää musiikki, ihmiset, valot, äänet, värit, hajut, kosteus ja lämpö, koko paketti josta oli vain aavistus, sehän on sama asia kuin lukiessa rivejä, jotakin tunnistaa aavistuksestakin: tämä on tämä ja se menee näin.

Avaa silmänsä ja huomaa olevansa keskellä myrskyn silmää. Mitä tekee ihminen, minä, mies, tilanteessa, jossa näkee hitaasti vyöryvän pilvimuurin kaikkialla ympärillään, ja niiden alla merta piiskaavan tuulen ja sateen, mitään ei kuule ja itse on täydessä auringonpaisteessa ja tyynessä? Sitä avaa silmänsä ratkiauki ja ihmettelee mistä tämä täydellinen, hidas rauha tähän kaiken keskelle, juuri tähän. Sitten ei enää ihmettele, katsoo vain silmät selällään, vastaanottaa, yrittää ottaa kaiken pupillista sisään yhdellä kertaa.

Aikavalotus

Jos kevät olisi laite, se olisi jälkipoltin ja sen pyhä jysäys, kun kerosiinisuihku syttyy tuleen suihkuvirtauksessa ja syöksee lentokoneen yhä vinhemmin läpi ilman. Jälkipolttimen potkusta äänivalli murtuu, pystynousussa koneen saa ballistiselle radalle - ylös, lakipiste, alas, ja koko radan ajan painottomuus.

Jälkipoltin polttaa jäljet, samoin poltinrauta, aurinko lämmittää maan ja herättää ruohon ja eläinten elämänhalun, rivon kiiman ja äärimmäisen, äärimmäisen - en voinut arvatakaan, että

tällaistakin

13.3.07

Maaliskuun puolivälissä

Syntymäpäiväviikonloppu oli päihtymystä. Sitä ei aiheuttanut mikään kemikaali, vaan venynyt aika, hotellin ikkunasta lankeava Tampereen aamuinen valo ja jokin josta on jätettävä vain tyhjä tila lauseiden väliin.

Ajan nyrjähtämisen vuoksi kaikki oli totta, todella tapahtui, hidas myrsky tai räjähdys.

12.3.07

Finn budo worst

Nuntsan yliliikkuvuus: ei suunnitteluvirhe, vaan ominaisuus.

Niin kerta. Turha tulla valittamaan.

Ruotsin armeijan antenniritsan kuminauha irtoaa venytettäessä helposti. Se on suunnitteluvirhe. Virheen kirvoittamaan palautteeseen sisältyy tietty ennalta arvattava yhdistelmä ääniefektejä ja äänteitä. Släp! - Ai vittu! Joskus efekti on muotoa Släp! - perhana! Tällöin virhe on ilmennyt vain lievänä. Ritsaa tuskin on valmistettu Ruotsissa eikä ainakaan Ruotsin armeijalle. Jokin kökkö nimetään usein maantieteellisten naapurien mukaan. Seulasetkin tunnetaan kansankielellä ruotsinotavana tai ryssänotavana.

Maalari ja sen haalari

Maalasin joskus puutalon seinää öljymaalilla ja leveällä pensselillä niin railakkaasti, että maalia tippui kivijalkaan asti. Kun seinä oli maalattu, kivijalka oli täplikäs ja raidallinen. Se piti maalata uudelleen. Opittua: maalaa seinä ensin, sitten kivijalka, tai maalaa vähemmän innokkaasti. Minulla on kiusaus kirjoittaa "...maalaa vähemmällä innolla", mutta innolla ei maalata, vaan pensselillä. Tai oikeammin siveltimellä, mutta sivellin on liian sievistelevä sana seinän maalausvälineelle. Joskus on toisinkin päin: "runkonaulain" mainiompi sana kuin "naulapyssy", sillä runkonaulaimessa on enemmän ryhtiä.

--

Tällä hetkellä haluaisin olla korkealla Himalajalla, missä ilma on ohutta ja kylmää ja maa karua. Maisema on rauhoittava: miljoonien vuosien aikana mannerlaattojen puristuksessa kohonnutta kiveä, sen päällä lunta ja jäätä, maaperä kiveä ja kasvillisuus vähäistä. Tuulee paljon ja sataa harvoin.

Toinen jo pitkään mukana kulkenut mielikuva liittyy 30-luvun ilmailuun. Katson DC-3-koneen ikkunasta stratosfäärin ohutta pakkasilmaa piiskaavia potkureita ja auringonpaisteessa kiiltävää lentokonealumiinia. Tässä mielikuvassa ei ole ääntä.

11.3.07

Hauli

Jos pudottaa haulin siirappiastiaan, hauli vajoaa astian pohjalle hyvin hitaasti.

On olemassa ihmisiä, jotka osaavat hidastaa aikaa niin, että se alkaa venyä. Ei lentää, ei madella, vaan itse aika venyy.

8.3.07

Mennyttä vuotta kynimässä

Joskusmuinoin oli autoissa kaasuttimen ilmansuodattimessa oli erillinen talvi- ja kesäasento, joka piti käydä aina syksyisin ja keväisin vaihtamassa nykäisemällä erityistä vipua. Muutos oli äkillinen, enkä tiedä oliko se kovinkaan tarpeellinen vai pelkkä luuloihin perustuva fiitseri.

Huomaan maaliskuisin, että kevät aiheuttaa niin ikään äkillisen nykäisyn aina jossakin kohdassa. Tämä viikko on kulunut orientoituessa siihen, että valoa onkin yhtäkkiä melkein kokonaisen päivän verran. Siitä aiheutuu erikoinen olo: on kuin eläisi lasitalossa, jossa kaikki mitä tekee ja ajattelee on näkyvillä ja olemuksesta luettavissa.

Koska olen hidas ja aina epätahdissa ympäröivään maailmaan nähden, teen tilinpäätöstä menneestä vuodesta. Siinä missä monet luovat kattavan katsauksen edellisvuoteen heti uuden vuoden juhlinnan krapulasta toivuttuaan, minulta kestää yli kaksi kuukautta miettiä mitä viime vuodesta jäi käteen.

Muistan aikaa sitten nähneeni mustavalkoisen elokuvan, jossa jumalat päättivät antaa yhdelle ihmiselle täydellisen määräysvallan koko maailmankaikkeuden asioihin, koska kiistelivät siitä, onko ihminen riittävän järkevä käyttämään täydellistä valtaa. Elokuvassa oli kohtaus, jossa mies kävelee kauppaan, ja taivaasta laskeutuu suuri etusormi, joka osoittaa miestä juuri sillä hetkellä kun hän avaa oven. Vähitellen mies huomaa, että hänen kaikki toiveensa toteutuvat, ja lopulta seurauksena on katastrofi, kun mies syystä jota en muista toivoo että maapallon pyöriminen loppuisi.

Viime vuonna lähes kaikki mitä toivoin toteutui, mutta huomasin aina että olin toivonut liian konkreettisia asioita ja tapahtumia, kun olisi pitänyt toivoa yleisemmin ja laajemmin. Tajusin, että kannattaa tavoitella hyvin yleisiä asioita ja johtaa niistä konkreettisia tapahtumia, sen sijaan että tavoittelisi jotakin konkreettista ja luulisi sen avulla saavuttavansa jotain yleisempää.

Viime vuoden satoa on myös oivallus siitä, että ihminen tietää enemmän kuin mistä haluaa olla tietoinen, ja myös toimii tavoilla joiden motiiveista ei ole täysin tietoinen. Tätä voisi kutsua arkipäivän unissakävelemiseksi - ihminen tietää ja toimii, muttei myönnä tietävänsä eikä ymmärrä toimivansa. Viime vuoden maaliskuussa mainitsin ystävälle, että kuluvasta vuodesta taitaa tulla rankempi kuin edellisistä vuosista, vaikka kaikki olikin periaatteessa aivan samoin kuin ennen. Olin oikeassa, vaikka en osannutkaan yksilöidä aavistustani. Vuoden kuluessa tein muutaman vaikean ratkaisun, jotka näin jälkikäteen osoittautuivat oikeiksi.

Tähän liittyen olen miettinyt myös muistin toimintaa. Aivo säilöö, mutta myös muuntaa, hävittää, uudistaa, tulkitsee, sepittää, unohtaa ja muutenkin muovaa sisältöään. Haluaisin muistin, josta pystyisin noutamaan tapahtumiin liittyvät ajatukset ja tunteet tarkasti, koko laajuudeltaan, kaiken ylhäisen ja alhaisen ja sen mitä siinä välissä piilee. Mieli vain ei toimi niin, joten olen alkanut opettaa itseäni painamaan mieleeni metatietoa: kun tapahtui niin ja näin, ajattelin ja tunsin siten ja täten, vaikka en itse ajatuksia ja tunteita pystyisikään palauttamaan mieleeni. Näin toivon saavuttavani parempaa ymmärrystä siitä, miten ajattelen ja tunnen ja mikä minua liikuttaa ja vie eteenpäin. Tähän mennessä olen huomannut vain sen, etten todellakaan ole niin rationaalinen ja harkitseva kuin olen luullut olevani, enkä muutenkaan mikään hirveän hyvä ihminen. Toisaalta jos tämä on tapa työntää unissakävelytilaa yhä etäämmälle, niin olkoon sitten niin.

Ruokalaji

Maksaa postiennakolla

5.3.07

Tuonne noin ja tänne näin

Youtube tarjoili slidekitarointia teelusikalla, soittajana eteläarfikkalainen muusikko Hannes Coetzee. Tuollaisen musiikin kuuntelemisesta tulee hyvälle tuulelle. Sain siitä samanlaisen keveän olon kuin Yoko Onon näyttelystä Tennispalatsissa vuonna millos-se-nyt-olikaan.

3.3.07

Lähde ja tähde

Soutuveneen tappi on yhtäaikaa hyödyllinen ja vaarallinen, joskus se päästää veden ulos ja joskus sisään. Täten jää käyttäjän vastuulle tietää missä tilanteessa tapin voi irrottaa ja missä panna paikalleen.

Joissakin käyttöesineissä on siis ominaisuuksia, jotka ovat hyödyllisiä tai vaarallisia käyttötilanteen mukaan. Veneen tapin lisäksi en valitettavasti keksi toista. Tietysti jos väite muotoiltaisiin toisin, eli käyttöesineissä on paradoksaalisia ominaisuuksia, keksisin heti toisen ominaisuuden soutuveneen pohjan reiän lisäksi, nimittäin sähkötuolin ylivirtasuojan. Sähkötuolia ei tosin enää käytetä ja ylivirtasuojakin keksittiin vasta kun sähkötuolin käytöstä oli luovuttu.

Onkohan amerikkalaisissa soutuveneissä tappia ja reikää? Jos on, kuinka pitkät pätkät varoituksia mahtaa käyttöohjeissa lukea? En saata kuvitella.

Soutuvene on vanha keksintö, ja niin on lappokin. Sen on ilmeisesti keksinyt kreikkalainen Ktesibios ja veikkaan että melkein vahingossa, vaikka olikin keksijä. Hän taatusti yllättyi, kun nesteen tulo ei loppunutkaan letkusta imaisun jälkeen. Haluaisin tietää, onko lappo keksitty monesti erikseen siellä täällä ympäri maailmaa, vai onko Ctesibius todellakin sen ainoa keksijä. Haluaisin myös tietää kuka keksi kamman, koska se on aika kätevä laite.

1.3.07

Jokainen näkee tavallaan

Isä soitti viikonloppuna ja kysyi muun rupattelun lomassa olenko katsonut kisoja. Yleiskäsitteestä "kisa" päättelin nopeasti, että jossakin on meneillään jotkin merkittävät urheilukisat, ja sitten muistin viimeaikaiset lööpit, joissa on ollut talviurheilijoita. Muistin, että joku taisi olla voittanut kultaa yli vuosikymmenen uurastuksen jälkeen. Sellaiset asiat jäävät mieleen. Vastasin että en oikeastaan tiennyt että jotkin kisat olivat meneillään, ja kysyin miten Suomella menee. Sain tietää että hyvin menee, luetteli joukon minullekin tuttuja urheilijoita, lajeja ja mitalisaavutuksia.

Kun ei ole televisiota, ei pysy kärryillä tällaisista asioista. En inhoa urheilua tai suhtaudu sen katsomiseen halveksivasti tai torjuvasti, mutta maailmassa on niin paljon muutakin tekemistä, joka on urheilua mieltäkiinnittävämpää. Urheilulajeista sumopaini soveltuu minun keskittymiskyvylleni parhaiten - viisi tai kymmenen sekuntia ja voittaja on selvillä, ja sitten heti perään seuraava mittelö.

Tänä aamuna matkalla töihin annoin marketin liukuportaiden kuljettaa minut plasmaruudun ohi. Havainnoin, että ruudun värit olivat palaneet puhki, ja että kuvassa sätki hiihtäjä valkoista lumitaustaa vasten kuin jokin elävä kirjain. Yksityiskohtien puuttuessa hän ei näyttänyt pääsevän eteenpäin ollenkaan, joten koko touhu näytti lähinnä rimpuilulta taikinassa.

Työpaikan olohuoneessa oli televisio auki, ja vasta siellä sain kuulla että menossa oli naisten viestin viimeinen osuus ja että Suomi oli johdossa. Jäin kiinnostuneena katsomaan, osaksi sen takia että voittaja selviäisi seuravan varttitunnin kuluessa, osaksi siksi että huomasin sittenkin tempautuvani tunnelmaan. Suomalaisen takana tuli norjalainen ja häntä ajoi takaa saksalainen hiihtäjä. Oli mielenkiintoista huomioida miten kukin työtovereistani kisaa kommentoi. Toiset eläytyivät saksalaisen tahtoon ohittaa norjalainen, esittivät käsityksiä siitä miten norjalaisen työntö työnnöltä lähestyvä selkä selvästi siivittää saksalaisen panemaan yhä enemmän peliin, millainen voitontahto hänellä täytyikään olla. Saksalainen meni vähän ennen maalia ohi norjalaisesta, mikä sai yhden kollegoistani miettimään miltä norjalaisesta mahtaa nyt tuntua, ja havaitsi itsekin aina olevansa häviäjän puolella. Aloimme pohtia sitä, miten suomalaisilla taitaa olla taipumusta eläytyä epäonnisiin ihmisiin. Ei ihme, että Aku Ankka on suosituin Disneyn hahmoista täällä. Suomalainen voitti reilusti, ja minä tuumin, tuntuuko voitto paremmalta silloin kun voittaa suurella marginaalilla vai silloin kun voittaa toisen kovan taistelun jälkeen vain hieman.

Muistelimme koulun hiihtokisoja, lipsuvia suksia ja sitä miten moni on saanut niiltä ajoilta vastenmielisyyden murtomaahiihtoa kohtaan, vaikka se on todellisuudessa oikein mukavaa. Länsiafrikkalainen työtoverini kertoi, että kuten tiedetään, hänen kotimaassaan kansallisurheilu on juoksu, joten koulun liikuntatunneilla juostaan suurin piirtein maratonia. Se taas aiheuttaa monille ikuisen juoksutrauman. Koululiikunnan nurjat puolet ovat kaikkialla samat.

Urheilun seuraamisen viehätys on sosiaalista. Yksin olisi tylsää seurata kuka voittaa ja kenet, mutta sopivankokoisessa ryhmässä se on paljon hauskempaa - ei ainoastaan itse lopputuloksen jännittäminen, vaan myös kaikki se henkilökohtaisten kokemusten summa jonka katsojat tuovat julki, parhaassa tapauksessa.