12.8.07

Hopeanitraatti

Joskus päiviä, jolloin en tapaa ketään enkä puhu kenellekään mitään. Istun, syön, luen, ulkoilen ja vähä vähältä taas tajuan miten muistini on kuin valokuvapaperi - pelkkää tyhjää, johon kuva vähä vähältä hahmottuu kun paperi pannaan kehitysliemeen kellumaan. Toivoisin että muistini toimisi toisin, että muistaisin halutessani kaiken, kaiken, mutta ei. Siksi kai vaadin ajoittain täydellistä rauhaa ja yksinoloa, jotta saisin koostettua itselleni menneisyyden, virtuaaliblogattua kaikesta tapahtuneesta jonkin johdonmukaisen tarinan (missähän määrin muuten ne mitä defenssimekanismeiksi sanotaan ovat pelkkiä kerrontatapoja?)

Absoluuttinen Nollapisteen kappaleessa Aurinko kaikennäkö lauletaan

ja näin vähitellen jälkiä jättäen katoan maailmasta
Voi olla, mutta itse sanoisin, ettei maailma itse katoaa, eikä tunnu jättävän jälkiä minuun. Tämä ei tietenkään voi olla totta.

Ei kommentteja: