1.3.07

Jokainen näkee tavallaan

Isä soitti viikonloppuna ja kysyi muun rupattelun lomassa olenko katsonut kisoja. Yleiskäsitteestä "kisa" päättelin nopeasti, että jossakin on meneillään jotkin merkittävät urheilukisat, ja sitten muistin viimeaikaiset lööpit, joissa on ollut talviurheilijoita. Muistin, että joku taisi olla voittanut kultaa yli vuosikymmenen uurastuksen jälkeen. Sellaiset asiat jäävät mieleen. Vastasin että en oikeastaan tiennyt että jotkin kisat olivat meneillään, ja kysyin miten Suomella menee. Sain tietää että hyvin menee, luetteli joukon minullekin tuttuja urheilijoita, lajeja ja mitalisaavutuksia.

Kun ei ole televisiota, ei pysy kärryillä tällaisista asioista. En inhoa urheilua tai suhtaudu sen katsomiseen halveksivasti tai torjuvasti, mutta maailmassa on niin paljon muutakin tekemistä, joka on urheilua mieltäkiinnittävämpää. Urheilulajeista sumopaini soveltuu minun keskittymiskyvylleni parhaiten - viisi tai kymmenen sekuntia ja voittaja on selvillä, ja sitten heti perään seuraava mittelö.

Tänä aamuna matkalla töihin annoin marketin liukuportaiden kuljettaa minut plasmaruudun ohi. Havainnoin, että ruudun värit olivat palaneet puhki, ja että kuvassa sätki hiihtäjä valkoista lumitaustaa vasten kuin jokin elävä kirjain. Yksityiskohtien puuttuessa hän ei näyttänyt pääsevän eteenpäin ollenkaan, joten koko touhu näytti lähinnä rimpuilulta taikinassa.

Työpaikan olohuoneessa oli televisio auki, ja vasta siellä sain kuulla että menossa oli naisten viestin viimeinen osuus ja että Suomi oli johdossa. Jäin kiinnostuneena katsomaan, osaksi sen takia että voittaja selviäisi seuravan varttitunnin kuluessa, osaksi siksi että huomasin sittenkin tempautuvani tunnelmaan. Suomalaisen takana tuli norjalainen ja häntä ajoi takaa saksalainen hiihtäjä. Oli mielenkiintoista huomioida miten kukin työtovereistani kisaa kommentoi. Toiset eläytyivät saksalaisen tahtoon ohittaa norjalainen, esittivät käsityksiä siitä miten norjalaisen työntö työnnöltä lähestyvä selkä selvästi siivittää saksalaisen panemaan yhä enemmän peliin, millainen voitontahto hänellä täytyikään olla. Saksalainen meni vähän ennen maalia ohi norjalaisesta, mikä sai yhden kollegoistani miettimään miltä norjalaisesta mahtaa nyt tuntua, ja havaitsi itsekin aina olevansa häviäjän puolella. Aloimme pohtia sitä, miten suomalaisilla taitaa olla taipumusta eläytyä epäonnisiin ihmisiin. Ei ihme, että Aku Ankka on suosituin Disneyn hahmoista täällä. Suomalainen voitti reilusti, ja minä tuumin, tuntuuko voitto paremmalta silloin kun voittaa suurella marginaalilla vai silloin kun voittaa toisen kovan taistelun jälkeen vain hieman.

Muistelimme koulun hiihtokisoja, lipsuvia suksia ja sitä miten moni on saanut niiltä ajoilta vastenmielisyyden murtomaahiihtoa kohtaan, vaikka se on todellisuudessa oikein mukavaa. Länsiafrikkalainen työtoverini kertoi, että kuten tiedetään, hänen kotimaassaan kansallisurheilu on juoksu, joten koulun liikuntatunneilla juostaan suurin piirtein maratonia. Se taas aiheuttaa monille ikuisen juoksutrauman. Koululiikunnan nurjat puolet ovat kaikkialla samat.

Urheilun seuraamisen viehätys on sosiaalista. Yksin olisi tylsää seurata kuka voittaa ja kenet, mutta sopivankokoisessa ryhmässä se on paljon hauskempaa - ei ainoastaan itse lopputuloksen jännittäminen, vaan myös kaikki se henkilökohtaisten kokemusten summa jonka katsojat tuovat julki, parhaassa tapauksessa.

Ei kommentteja: