22.2.07

Loma ja aika

Jos käyn eksäni luona moikkaamassa tytärtäni, hän harvoin juoksee minua vastaan, vaan puuhailee omiaan kunnes menen hänen luokseen. Silloin hän usein teeskentelee harmistumista siitä, että keskeytän jotakin tärkeää, mutta muutaman tovin päästä alkaa puhetta tulla solkenaan. Juttuja siitä, tästä ja tuosta, hyvä kun olen perässä pysyä. Joka kerralla hän vaikuttaa kasvaneen hieman, puhuvan vähän eri tavalla, ajattelevan hiukan toisin kuin aikaisemmin. Kasvun näkee silloin kun ei ole läsnä joka päivä.

Nyt lomalla tyttäreni oli luonani pitempään kuin vain viikonlopun. Hyrisin tyytyväisyydestä, vanhempana olo on syvällä tavalla hyvä tapa olla ja elää. Kun on jälkikasvua, ei enää elä vain itseään varten, ja se vapauttaa monesta lepattavasta hermoilusta. Arki on onnellistuttavaa: tehdään ruokaa, luistellaan, luetaan kirjoja, jutellaan, käydään vaikka Heurekassa, syödään iltapalaa, pestään hampaat, nukutaan.

Tyttäreni on innostunut tanssista. Hän oli opetellut jonkin Barbie-elokuvan balettikohtausten koreografiat ulkoa ja esitti niitä nyt minulle. Kommentoin sen olevan kaunista, ja sen sijaan että hän tyypilliseen tapaansa vähättelisi ujosti omaa osaamistaan (onkohan tämä jokin tyttökulttuurista opittu piirre?), hän alkoikin tanssia yhä innokkaammin, kasvot loistaen, täysin keskittyneenä siihen mitä teki. Sinnikkäästi samaa liikesarjaa toistaen yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes siihen ilmaantui oikea rytmi ja virtaus. Lapset ja heidän kiinnostuksensa kohteet ovat niin yllättäviä. Omaa lastaan ei voi koskaan kokonaan tuntea.

Veljeni kysyi kirveleekö eroni vielä. Ei enää, alkutalven synkkä tunneli on takanapäin, enkä kaipaa eksääni ollenkaan, enkä vihaakaan, olemme ystävällismielisissä väleissä kuin vanhat naapurit. Psykolätinän mukaan minun varmaankin pitäisi olla murheissani ja kriiseillä vähintään vuosi, mutta kun ei niin ei. Se mikä on ohi, on todellakin ohi. On kuin olisin pudottanut kuumailmapallosta suuren määrän kuollutta painolastia ja nyt kohoamassa ylöspäin. Jos jostakin olen tyytyväinen itseeni, niin siitä miten osaan päästää irti ja jättää asioita taakseni, panna pisteen ja aloittaa seuraavan lauseen. Irti päästäminen ei tietenkään käy kivuttomasti, ei ollenkaan, mutta olen oppinut olemaan irtiotoissani määrätietoinen ja ehdoton. Aina en ole sitäkään osannut.

---

Olen alkanut tutkailla omaa olemisen tapaani kriittisesti. Huomaan viihtyväni vaarallisen hyvin yksin, ja siitä on seurauksena se, etten saa omille ajatuksilleni riittävää vastinpintaa, joudu kyseenalaistamaan, näe riittävästi toisenlaisia olemisen tapoja. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Tällä en tarkoita yksinäisyyden tunnetta (en muista koska viimeksi tunsin olevani yksinäinen, siitä täytyy olla niin kauan että olen unohtanut sen), vaan sitä että toisten ihmisten tapaaminen ja kohtaaminen antaa paljon enemmän kuin ottaa. Itsestäänselvää, tietenkin, muttei välttämättä minulle. Mitä siitä, jos jokin kiintoisa kirja tai muu toimi jää kesken, kun ystävä soittaa ja pyytää kahville. Turhaa inertiaa vastaan täytyy taistella.

Parinmuodostuskuviot tietenkin vielä päälle. Kolmekymppisten pariutumispiruetit vaikuttavat kovin sofistikoituneilta verrattuna muistissani oleviin parikymppisten kohtaamistapojen suoraviivaisuuteen. Jos panisi vaikka deitti-ilmon jonnekin. Aluksi pitäisi tutustua deitti-ilmojen tekstuaalisiin konventioihin ja sitten rikkoa ne sopivasti. Ehkä pelkkien sopivien määreiden keksiminen riittäisi. Itseään pitäisi luonnehtia sopivasti, siten että ilmoitus innostaisi sellaisia naisia jotka kiehtovat minua - älykkäitä, epäkeskoja ja intensiivisiä naisia. Termi epäkesko on minun kielenkäytössäni pelkästään positiivinen määre, mutta vaikea sanallistaa laveammin. Intensiivisyttäkin on monta lajia, on eloisaa ekstroverttiutta ja keskittynyttä, määrätietoista introverttiutta. Onko nettideittailussa ylipäätään mitään mieltä? Täytyy ottaa selvää, mutta en aio raportoida kokemuksistani tänne blogiin, muuten kuin synteeseinä pitkän ajan päästä jos silloinkaan.

Niin tai näin, sisäinen aikani on nopeutunut, ja se on aivan erin'omaisen hieno asia.

Nyt lähden kaupungille vaeltelemaan. On kylmää, mutta se saa luvan olla haittaamatta. Ehkä lähden arktiselle seikkailuretkelle Kaivopuistoon. Jos Kaivopuistosta pudottaa k-kirjaimen, jäljelle jää aivopuisto.

5 kommenttia:

Mikko kirjoitti...

Kolmekymppisten pariutumispiruetit vaikuttavat kovin sofistikoituneilta verrattuna muistissani oleviin parikymppisten kohtaamistapojen suoraviivaisuuteen.

Parikymppisiä vievät hormonit niin lujaa, että piruetteja ei edes kerkeä juuri tarvitsemaan.

Dyro kirjoitti...

Niinpä niin, biokemian villit ratsut vetävät ihmismielen vankkureita.

LL kirjoitti...

Oli ilo lukea näin elävää kirjoitusta. Tsemppiä taas, kevättä kohti mennään.

Dyro kirjoitti...

Aivan, niin sanoo kalenteri, kello ja onneksi myös pää.

Mikko kirjoitti...

Kolmen kympin kynnyksellä pitkän parisuhteen jälkeen sinkkuuntuneena koin tuskaa samasta asiasta. Piruetit vaikuttivat mahdottoman monimutkaisilta.

Vaikeinta on sovittaa keskenään nykyaikainen miehen rooli, tasa-arvo ja se mitä naiset oikeasti haluavat. On toimittava kieli keskellä suuta. Jos haukutaan selän takana sekä sovinistiksi että feministiksi niin luultavasti tekee jotain oikein.

Nykyaikanahan miestä ei enää itsestäänselvästi tarvita mihinkään. Siitä voi alkaa sitä solmua purkamaan.