15.1.07

Valkoisesta neliöstä

Kazimir Malevitšin musta neliö ei jätä minua rauhaan. Jos siitä tekisi negatiivin, eli valkoisen neliön mustalla taustalla, sen voisi toteuttaa maalaamalla mustan kehyksen valkoisen pohjakankaan reunoille. Näin keskelle jäisi valkoinen maalaamaton alue, mutta maalaus olisi näköhavaintona houkuttelevampi tulkita valkoiseksi neliöksi kuin mustaksi kehykseksi.

Samalla tavalla on selvästikin olemassa asioita, joita ei voi kerta kaikkiaan voi sanallistaa muuten kuin viittauksin, kirjoittamalla asian ympärille kehykset, niin että keskellä oleva tyhjä alue, itse asia, tulee näkyväksi, vaikkei täyty. Tässä voisi olla erinomainen syy kirjoittaa runoutta: on kirjoitettava runo, koska mitään muutakaan ei voi. Muuhun kieli ei anna myöten, ei taivu muodoksi, mutta kehykseksi kyllä.

No nyt sillä on vihdoinkin oikeasti hyvä syy aloittaa runoblogi.

No niin on, pelkkä leikkisä taiteilu, runoilu, soittelu, maalailu, piirtely kiinnostaa aikansa, mutta jää lopulta syrjään ensin iloa ja mielihyvää tuotettuaan.

Toisaalta saattaisin jopa arvostaa itseäni enemmän, jos osaisin suunnitella ja valmistaa metalliharkoista tähtimoottorin kuin sanoista runon. Osaan heilutella sormia näppäimistöllä ja tuottaa sanoja, mutta metallisorvia en osaa käyttää enää edes alustavasti. Olen viimeksi joutunut sorvin kanssa tekemisiin koulussa, jos silloinkaan. Mikä minua estää opettelemasta sekä moottorinrakennusta että kirjoittamasta runoja? Ei mikään muu kuin silkka laiskuus, se sama psyyken inertia, joka estää minua viitsimästä muokata tämän blogin templaattia edes vähän erottuvammaksi.

Toiselta toisaalta edellä mainitsemallani kirjoittamissyyllä ei ole mitään tekemistä itsearvostuksen kanssa, vaan pelkän pakon kanssa.

Henkilökohtaisinta mahdollista runoutta olisi koti-Tourette-runojen latominen verkkoon, vieläpä podcasteina. Niin pitkälle en ehkä halua mennä, sillä sellaiset kehykset paljastaisivat vähän liikaa.

Löysin tänään uuden mielihyvän lähteen. Sen, kun kaivaa nenäänsä ja vetää sieltä esiin pitkän räkäluirun, jonka juuret ovat syvällä nenän sisällä. Liukkaan luirun liukuminen nenäonteloa pitkin tuntuu oikein mukavalta, ja sen jälkeen ilmakin kulkee paremmin.

Sitten sen pitää lyödä aina kaikki läskiksi, kun se alkaa olla liian lähellä tärkeitä asioita.

1 kommentti:

kimmo framelius kirjoitti...

uh
järki kapuaa puuhun
sanat sopivat suuhun
minä se vaan
heittelen jäkälää niskaanne
painukaa hiiteen !
tämä on minun puuni !
ei runoja
joka oksalla kasva