21.1.07

Puita ja runkoja

Viikonloppuna kuvasin parit palavat puut ja taloja. Tytär kiipeili leikkikentän telineessä ja minä kiipesin niin ikään rakennelman päälle, kuvaamaan panoraamaa lapsuusmaisemistani.

Kuvat eivät näytä juuri miltään. Ne eivät ole riittävän kolmiulotteisia, mutta tiedän ettei kolmiulotteisuuskaan riitä. Kuvia katsoessa niistä tuntuu häviävän tieto siitä mitä kuviin tallentuneiden talojen takana on; teiden verkosto, kauppa, koulu, mäki, kirjastoauton pysäkki, metsäkaistale ja sen takana joki ja toisessa suunnassa valtatie. Tämä tieto on kuvaustilanteessa läsnä, mutta katoaa kun kuvat tuo näkyviin. Siksikähän olen usein niin pettynyt katsoessani valokuvia. Silmät ja mieli (pitäisikö sanoa sielun silmät) näkevät toisin kuin kameran linssi, ne näkevät tilan ja myös ajan näkymän takana.

Joskus minua on harmittanut elokuvissakin se, ettei kohtausten tapahtumapaikkojen sijaintia toisiinsa nähden näytetä, jos sillä ei ole juonen kannalta merkitystä. Muistan nähneeni yhden japanilaisen elokuvan, jossa kahden asunnon välinen matka oli kuvattu ylhäältä sekä tavanomaisessa maailmassa, että käsin piirretyn kartan keinoin. Minusta se oli mainio
keino saattaa katsoja tietoiseksi kaupunkitilasta. Vielä parempi juttu oli se, että asuntojen sijainnilla ei muistaakseni ollut juonen kannalta merkitystä.

Asuntoon kertyy lukemattomia lehtiä, jotka tuottavat painomusteen lemua ilmaan. Lopetan Hesarin viikkkotilauksen, koska en koskaan ehdi sitä lukea. Digilehti saa riittää.

Ei kommentteja: