29.1.07

Kirjastokäynnin jälkeen

En minä pelkää juuri mitään. En elämää enkä kuolemaa, en ruttoa (sehän on melkein hävitetty) enkä rakkautta (no, ehkä vähän). Sitä pelkään, että menetän yhden aivan tietyn tavan kokea olemassaolo ja maailma. Tapa on peräisin lapsuudestani, eikä se sanallistu ollenkaan helposti. Sillä on jotain tekemistä luontokokemuksen tuottaman esteettisen mielihyvän kanssa, sellaisen jota koin nähdessäni tuulenpieksämiä mäntyjä rantakallioilla tai kalanpoikasia mattolaiturin vieressä, kirkkaan täysikuun tai auringossa sulavan keväthangen, pelkän näköhavainnon asteelle se ei jäänyt. Lapsuudestani muistan aika ajoin sen, miten maailma, luonto ja avaruus tuntuivat olevan perusluonteeltaan hyviä, tai kuin kaikessa olisi ollut sisäinen hehku ja tarkoitus.

Tämä kokemus, tai olemassa olemisen tapa, miten vain, seurasi minua pitkälle teini-ikään, mutta laimeni vähitellen ja nyt siitä on enää jäljellä vain aavistus, jos sitäkään. Se on huolestuttavaa. Onneksi monet Bo Carpelanin runot laukaisevat assosiaatiosarjan, jonka seurauksena tämä kokemus palautuu mieleen. Jos osaisin selittää, mikä Carpelanin runoissa tämän muistuman saa aikaan, kirjoittaisin sen tähän, mutta joskus sanat eivät kerta kaikkiaan ilmaise, kuvaa tai kata riittävästi. Sellainen on tietenkin sanankäyttäjän oma vika, ei sanojen sinänsä.

2 kommenttia:

KK kirjoitti...

Tiedän mitä tarkoitat, mutten osaa minäkään selittää mistä on kysymys. Aavistelen, että tähän liittyy kokemus ajasta. Aikuisena sama aika, joka lapsena valuu loputtoman hitaasti, lirisee menemään yhä kiihtyvää vauhtia. Proustilla on tämmöisen kokemisen kuvauksia. Vaikka lapsen tajunta on mennyttä, joskus harvoin siitä pääsee nauttimaan aikuisenakin. Siihen ei tarvita kansallismaisemia, pieni mittakaava riittää. Viime kesänä sain samoja tuntemuksia ihan vaan ulkona kesähelteessä istuskellen. Ja samaa harvinaista, liikuttavaa herkkua sain maistaa eilen auringon häikäisemässä maisemassa kävellessäni, kuten blogissani tavoittelin kertoa.

Dyro kirjoitti...

Aivan. Juuri tämä sisäinen kokemus ajasta on ratkaisevan tärkeässä asemassa. Siitä on vain hankalaa saada otetta sanoin, tai minkään muunkaan ilmaisutavan keinoin.