24.1.07

Pahis

Vähän päälle parikymppisinä vietimme usein kavereiden kanssa aikaa kallioisella rannalla, jonka edessä aukeni aava merenselkä. Selältä kävi aina tuuli, joka puski aaltoja rannan pyöreäksi hioutuneita kivenlohkareita vasten. Niiden yli oli kiivettävä jos mieli uimaan.

Avokallio nousi loivasti ylöspäin noin kahdenkymmenen metrin korkeuteen, mistä alkoi metsänraja. Metsän keskellä oli suuri lampi, jota kutsuimme nimellä Pahis. Se oli merta parempi uimapaikka, koska matala vesi oli merivettä lämpimämpää. Metsä pysäytti tuulen, ja usein Pahis olikin aivan peilityyni. Minua kiehtoi se, että kun lampeen heitti kiven, molskahduskohdasta levisi tasaisesti rengas yhä kauemmas ja kauemmas, koko ajan vaimentuen, mutta silti matkaansa jatkaen. Tyynessä vedessä erotti vielä aivan pienen pienetkin muutokset tasaisessa vedenpinnassa, ja vaikka lampi oli suuri, ranta tuli aina vastaan, enkä koskaan saanut selville kuinka pitkälle renkaat leviäisivät ennen täydellistä vaimentumistaan. Siitä kai johtuu, että ajatus äärettömiin leviävistä, jatkuvasti vaimenevista aaltorenkaista vedenpinnalla kiehtoo minua edelleen.

Ei kommentteja: