3.1.07

Musta neliö ei ole näkymätön

Näen unia lentämisestä. Rullaan pienkoneella kiitoradan päähän, ja totean sen liian lyhyeksi. Hankin lentoonlähdölle lisää pelivaraa ajamalla asfaltin alkupään yli nurmikolle ja edelleen hietikolle. Työnnän kaasun täysille, potkuri piiskaa ilmaa siipien yli ja lähtökiihdytys alkaa. En voi muuta kuin odottaa kunnes fysiikan lait alkavat tehdä tehtävänsä, en tiedä kantavatko siivet, sillä koneessa on raskas kuorma. Vauhtia alkaa olla runsain mitoin, mutta sen kiihtyessä metsän reuna lähenee yhä nopeammin. Yksinkertaisen vertauskuvallista, tietenkin, mutta en saa selville rysähdänkö metsään vai pääsenkö ilmaan, koska uni vaihtuu. Olen kumpareella kirkkaankeltainen liitovarjo selässä ja juoksen alamäkeen saadakseni ilmaa varjon alle. Tekniikka on siis yksinkertaistunut, ja olen enemmän oman itseni varassa. En ole varma liitelenkö vai en, mutta mihinkään en törmää.

Seuraavana yönä kävelen mäkeä alas. On vastatuuli ja hypähdän huvikseni ilmaan. Huomaan, että levittämällä takkiani pystyn liitämään alamäkeen kuin liito-orava tai mäkihyppääjä. Käsien asentoa säätelemällä - kädet vanhanaikaisesti eteen ojennettua tai nykyaikaisesti housunsaumassa kiinni - pystyn vaikuttamaan lentoradan pituuteen. Päättelen sen johtuvan siitä että muodostan jonkinlaisen siipiprofiilin, jonka muotoa muuttamalla nosteen määrä muuttuu. Toistan koetta monta kertaa, ja lopulta jopa nouseva ilmavirtaus nappaa minusta kiinni ja sysää hetkisen ylöspäin. Tämähän on aivan itsestäänselvää, ajattelen. Miksen ole aikaisemmin keksinyt, että voin muodostaa ruumiistani siiven jolla liidellä?

Lentämisunista huolimatta uuden vuoden juhlinnan univelat lankeavat maksettavaksi kesken viikkopalaverin. Kollegan polveileva puhetyyli vaivuttaa minut unten maille, mutta aivojeni autopilotti sentään herättää minut kun vuoroni tulee. Puhun vakuuttavasti asiaa, mutta se on puuta heinää. Kun on pro, osaa myös bluffata kuin pro. Onneksi kukaan ei tarkista faktoja tai lukuja, eikä niin muodon totuuden hetkeäkään tule. En edes tajua, että autopilottini kurssi on asetettu aivan pieleen. Ymmärrän sen vasta kun palaan työpisteeseeni ja tutustun numeroiden kertomaan. Palaverista muistan sen, miten noteeraan neuvotteluhuoneen seinää koristavassa maalauksessa erikoisen verenpunaisen alueen. Illalla menen Kazimir Malevitshin näyttelyyn Espoon modernin taiteen museossa, mutta en huomaa teoksia ollenkaan. Sen sijaan huomaan, etten huomaa teoksia, ja tämä on taas yksi totuuden hetki. Niitä on tulee muitakin, ja viesti on aina sama: Nyt sä jätkä kohkaat taas kuin viimeistä päivää. Mihin sulla on niin kiire? Olet sekaisin, rauhoitu, elämä ei ole niin lyhyt kuin sinä luulet ja maailma on paikallaan vielä huomennakin.

Mutta mistä sen voi muka varmasti tietää?

Ei kommentteja: