30.12.06

Luotipuuroa aamiaiseksi

Tämän merkinnän otsikko on peräisin eräästä lännenlukemiston niteestä, joka oli lapsuuskaverini kesämökillä. Luin sen uudelleen joka kesä, mutta mieleen ei koskaan jäänyt muuta kuin nimi. Niinpä tarina tuntui aina uudelta.

Joulu meni isän luona tähtiä kiikaroidessa. Oli kirkasta, kuu vain ohut sirppi, ja maakin lumeton, joten olosuhteet olivat oivat. Asiat muuttuvat, mutta tähdet pysyvät paikoillaan ja ovat yhtä tuttuja kuin ovat olleet aina. Sitä tarvitsee pysyvyyttä. Huomasin että Linnunrata päättyy itse asiassa puoliväliin taivasta, moikkasin Seulasia, Andromedan galaksia ja Kravun tähtikuvion Praesepe-tähtisikermää. Hautausmaallakin käydessä kävelin niska kenossa niin että meinasin törmäillä ihmisiin. Näin neljä kirkasta meteoria. Veimme kynttilät isoisoäidin, isoäidin ja äidin haudalle. Isoisieni hautoja en ole nähnyt koskaan, heistä toinen on haudattu jonnekin Pohjois-Suomeen ja toinen Malmille. Kävelyretken jälkeen (vältin jälleen kerran törmäykset) huomasimme, että viemämme kynttilät ovat sammuneet. Vaihdoimme tilalle uudet ja laadukkaammat.

Tytärkin tykkäsi kiikaroida eritoten Seulasia. Kassiopeia, Andromeda ja Perseus näkyivät hienosti, ja kerroin tarinoista niiden takana; kuningatar Kassiopeiasta, joka suututti merenjumala Poseidonin, mistä syystä prinsessa Andromeda joutui kahlituksi rantakallioon merihirviön syötiksi, mutta Perseus kiiruhti apuun ja kaikki pelastuivat tähtikuvioiksi taivaalle. Kreikkalaisesta mytologiasta siirryin kotoisten tarustojen pariin ja kerroin Isosta Karhusta ja Ilveksestä, keksin vähintään puolet omasta päästäni.

Yöllä, tyttären lähdettyä eksän vanhempien luokse, kävelin joen rantaan pilkkopimeään ja yritin hahmottaa galaksimme kokoa, kun katsoin himmeänä hohtavaa galaksimme toista spiraalihaaraa. Onnistuin vain aavistuksenomaisesti - tämähän on valtava. Ihan järjettömän kokoinen, ja täällä me vain vietämme joulua kiviplaneetan pinnalla vuonna 2006, tässä paikassa ja ajassa. Yks' vain valveill' on, eikä hänkään enää puoliso. Väliäkö tuolla, mutta on sillä nyt kumminkin vähän väliä.

Joulu solahti ohi nopeasti ja tuntui eri tavalla tyhjältä kuin olin osannut etukäteen aavistaa, mutta etukäteen en nyt ylipäätää osaa aavistaa miltä asiat oikeasti tapahtuessaan tuntuvat. Kävelin pitkin lapsuusmaisemia ja kuvasin niitä. Toteutin myös pitkäaikaisen suunnitelmani, ja ajoin hissillä Maitopurkkitaloksi ristimäni kerrostalon ylimpään, kahdeksanteen kerrokseen etsimään olisiko porraskäytävässä ikkunoita joista voisi ottaa valokuvia koko alueesta. Talo sijaitsee mäen päällä, joten näkymät olisivat komeat. Ylätasanteella oli kuin olikin kaksi kapeaa ikkunaa, joista läpi pystyin kuvaamaan kun pidin kameraa ojennettujen käsivarsien päässä. Miksihän tällaistakin teen? Ehkä siksi, että talo esiintyy joskus unissani. Se esiintyi yllätyksekseni myös erään suomalaisen sarjakuvapiirtäjän teoksissa, mutta hän onkin varttunut talon vieressä. Oli todella yllättävää havaita surrealistisen kertomuksen taustana tuikituttuja paikkoja, eikä Maitopurkkitalo ole niistä ainoa.

Kuvasin vanhaa tehdasrakennusta, joka esiintyi aikoinaan sekin unissani. Yleensä olen remointoinut yläkertaan valtavan luksusasunnon, mutta muu osa rakennuksesta on vielä remontoimatta ja rapistumassa. Tehdas restauroitiin, ja kun se tuli kuntoon, lakkasin näkemästä näitä unia.

Sosiaalinen elämäni on vilkastunut nyt sinkkuunnuttuani. Nytkin olisi tiedossa kolmet uudenvuoden bileet. Olisi myös mahdollista juoda viskiä entisten työkavereiden seurassa ja kuunnella heviä, mutta sen jätän ehkä väliin, koska viski ja hevi on liian katu-uskottava yhdistelmä. Raketteja pääsisi kyllä ampumaan reilusti, ja yhdessä koetut räjähdykset ovat tottakai koko uuden vuoden juhlinnan idea ja ydin.

28.12.06

Onko minulla hetki aikaa

Mitään ei ole niin paljon kuin aikaa, sanovat geologit. Olen eri mieltä, sillä minusta tuntuu että joku tai jokin varastaa aikaani. Periaatteessa minulla on enemmän vapaa-aikaa kuin ennen, mutta käytännössä sitä onkin vähemmän. Voi olla, että miellän vapaa-ajaksi väärät asiat, kuten blogimerkinnän kirjoittamisen tai lukemisen, mutten ulkoilua tai ystävien tapaamista. Vapaa-ajalla tarkoitankin näemmä siis yksityistä aikaa. Nukkumista ei lasketa yksityiseksi ajaksi.

Suunnittelen auton hankintaa (se taannoisessa merkinnässäni mainitsemani turboraketti ei ole minun). Saisin voitettua työmatkoista puoli tuntia, jonka voisin käyttää...no, johonkin.

21.12.06

Päivänä ennen talvipäivänseisausta

Huomenna on vuoden pimein päivä ja sen jälkeen on joulu. Se saapui tänä vuonna kovin äkkiä, yllätyksenä kulman takaa. En ole virittäytynyt jouluun tavalliseen tapaan pikkuhiljaa, en ole lähettänyt kortteja, juurikaan ostanut lahjoja tai tehnyt mitään jouluisen perinteistä. En ole jaksanut, halunnut, rohjennut tai ihan vain ehtinyt. Aluksi joulu tuntui olevan liian kaukana ja silmänräpäystä myöhemmin se oli jo liian lähellä.

Joulu tuli kuitenkin, se tuli ystävien myötä. Joululauluja laulaessa, syntymäpäiville osallistuessa, kaikkien teidän myötä joihin minun on ollut ilo tutustua tänä suurten muutosten vuonna. Olen saanut teiltä paljon enemmän kuin osaatte arvatakaan. Toivotan teille kaikille sydämeni pohjasta rauhallista ja iloista joulua.

20.12.06

18.12.06

Nopeus kutistaa ajan

Ajoin turboahdetulla Saksan autoteollisuuden tuotteella rannikkokaupunkiin ja takaisin. Autoilusta on jo vuosikymmeniä sitten kadonnut pelkkä matkanteon mielihyvä, mutta vasta kun napsautin penkinlämmittimen päälle, ymmärsin mitä oli tullut tilalle: ruumiillinen nautinto. Ei penkinlämmitin käy kuumana siksi, että jonkun talvinen ahteri sitä kaipaisi, vaan siksi, että pakaroiden ja takareisien lämmitys tuottaa mielihyvää (eikä siinä muuten munat haudu, vaikka toisin väitetään). On kuin istuisi saunan lauteille tai kuumaan hiekkaan. Nämäkin asiat on varmasti tutkittu, sen verran runsaasti istuin työntää lämpöenergiaa jo säädön alkukolmanneksessa.

Puhumattakaan vaihdekepin nupista, jossa on juuri oikea pyöreä muoto, tarkka liike ja päällä sopivan kitkainen, mutta silti niin parahultaisesti luistava läpinäkyvä muovipyörylä, että sitä täytyy hipelöidä koko ajan. Minä nyt toisaalta kosketankin koko ajan kaikkea, sillä kädet ajattelevat omia aikojaan, eivätkä pelkät silmät ja korvat kerro maailmasta tarpeeksi. Vaaditaan vuosikymmenien tutkimus- ja tuotekehitystyö, että auton sisätilojen taktiilinen maailma saadaan kohdalleen, mutta kyllä se sitten onkin miellyttävää.

Parasta on kuitenkin vaivattoman voiman tunne pienen jalan ojennuksen päässä. Ei moottorin möyrynää, vaan vain lievä kiihtyvyyden tunne ja nopeusmittarin neulan äkillinen kääntyminen oikealle. Moottoritiellä menin sataakuuttakymppiä ohi rekoista ilman mitään ylimääräistä vaivaa tai hälyä, ja ymmärsin mitä Adolf Galland tarkoitti kommentoidessaan suihkuhävittäjä Messerschmitt 262:n koelennolta palattuaan: "on kuin enkelit työntäisivät".

Niin se on. Vauhti on ihana asia. Se ei ole, että näkee yhtäkkiä hirven ylittävän tien, siinä tulevat salamannopeasti mieleen onnettomuuksien todennäköisyydet ja pysähtymismatkaa säätelevät fysiikan rautaiset lait. Vaan mitäpä tuosta, emme hirven kanssa kuolleet, eikä kolari ollut edes lähellä, koska hirvi oli kaukana suoran toisessa päässä.

Autoissa ja muissa koneissa on se hyvä puoli, että ne ovat käskettävissä ja niiden käyttäytyminen ennustettavissa ja hallittavissa. Ihmisiin ja hirviin sama ei päde. En jäänyt miettimään tätä, vaan hetken päästä mentiin taas vaivatta kovaa ja se oli edelleen nautinnollista.

13.12.06

Lamppu syttyy

Tänään oivalsin, että englanninkieliset kuukausien nimet September, October, November ja December ovatkin peräisin latinan lukusanoista seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Tässä ei ole oikeasti mitään uutta, paitsi minulle. Varmasti tiesin jossain mieleni lokeroissa mistä nämä kuukausien nimet tulevat, mutta keksin sen silti itse, eikä se yhtään vähennä oivalluksen tuottamaa iloa. Pyörän keksiminen uudelleen on mukavaa, eikä edes hävetä yhtään. No, ehkä vähän.

Koska päivä on ilmeisen säkenöivä ja pääkoppa toimii, keksin maailmankarttaa tuijotellessani että Chilen pääkaupungin Santiago voidaan jakaa sanoiksi Sant ja Iago, eli kaupunki on varmaan nimetty jonkin pyhimyksen mukaan. Wikipedia paljasti, että näin on, Sant Iago on sama kuin Pyhä Jaakko eli Pyhä Jaakob, joka oli yksi opetuslapsista. Sitä en tiennyt, että opetuslapsissa oli kaksi Jaakob-nimistä, mutta nyt tiedän. Olen nyt siis yleissivistynyt hieman.

Santiagon selvittyä aloin katsella Etelä-Amerikan karttaa muutenkin, ja hoksasin että monet maiden ja kaupunkien nimet ovat peräisin kristinuskosta ja pyhimyslegendoista. El Salvador ja sen pääkaupunki San Salvador viittaat molemmat pelastajaan. Brasilian São Paulo on nimetty Pyhän Paavalin mukaan, Paraguayn pääkaupungin nimi Asunción viittaa luullakseni taivaaseen astumiseen. Ecuadorin nimi sentään pysyy maan pinnalla ja tarkoittaa päiväntasaajaa. Argentiina taas on saanut nimensä metallin mukaan, sen nimi tulee tulee latinan hopeaa tarkoittavasta sanasta argentum, mutta hopea ei ole Argentiinan merkittävimpien luonnonvarojen joukossa. Ehkä se on kaivettu jo loppuun.

Eihän noiden nimien perustassa ole mitään uutta, paitsi minulle. Yhtäkkiä kaikki espanjankieliset paikannimet näyttäytyvät uudessa valossa. Olen asunut Pyhän Joosefin kaupungin (San José) eteläisessä osassa nimeltään Pyhä Teresa (Santa Teresa), josta oli satakunta kilometriä Pyhan Fransiskuksen kaupunkiin, eli San Franciscoon (mitenhän Franciscus kirjoitetaan suomeksi). Onpa jännittävää huomata näennäisen tuttujen paikannimien ja kirjainyhdistelmien merkitsevän jotain yllättävää. Töölö on Töölö ja Santiago on Santiago, paitsi ettei kumpikaan ole ainoastaan kätevä kasa äänteitä jonkin paikan yksilöimiseksi.

Todellisuudessa pääkoppani jumittaa pahanlaisesti. Unohtelen yksinkertaisia asioita, kuten kuluvan viikonpäivän, ja muutenkin olen tajunnallisesti puolikuntoinen. Siksi kieltäydyin uudesta työstä, jota minulle tarjottiin. Se olisi ollut kaikkien aikojen suurin projekti alallani, ja olisin saanut sen vetäjänä sanella omat ehtoni. Joskus täytyy kuitenkin tietää rajansa, pienempi homma olisi menetellyt, mutta ei tämä. Tehtävän kokoiseksi olisi voinut kasvaa, mutta ajoitus oli mahdollisimman huono. Ystäväni tietenkin pitivät minua järkevänä ja ratkaisuani oikeana, mutta olisin silti toivonut jonkun heistä sanovan hitto sä oot tyhmä ku tollasesta paikasta kieltäydyt, nyt joudun soimaamaan itse itseäni. Olisi liian helppoa ja älyllisesti epärehellistä uskotella itselleen tehneensä hyvän valinnan. Tämä oli kolmas kerta tänä vuonna kun en ota tarjottua, uraa edistävää paikkaa vastaan. Ehkä en ole sittenkään niin kovin urasuuntautunut. Tai ehkä olen vain tyhmä ja saamaton. Varmaan kaikkia kolmea yhtä aikaa.

Lisäys: Argentiinan pääkaupungin nimi on Buenos Aires, joka tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin on ilmoja pidelly.

12.12.06

Tapahtui tänään

Vannon, että kuulin aamulla satakielen laulavan bussipysäkin viereisessä puistossa. Hullu lintu, ajattelin, luonto on aivan sekaisin. Toisaalta miksei talvellakin voisi laulaa. Parinmuodostus ei ehkä onnistu, mutta reviirin saa vallattua niin suureksi kuin haluaa, kun ei ole kilpailijoita. Preferenssikysymys siis, mutta kykeneekö lintu preferoimaan mitään, vai toimiiko se tahdottomasti kuin mekaaninen lelu silloin kun tietyt olosuhteet sattuvat kohdalleen?

Reviirikin vallataan lisääntymisen vuoksi. Sukupuuttoon kuoleminen voi saada alkunsa siitä, että ympäristön muutos sekoittaa soidinrituaalit ja tekee täten parinmuodostuksesta mahdotonta, vaikka ruokaa ja muita tarpeellisia suvunjatkamiresursseja riittäisikin.

En nähnyt satakieltä, mutta kuulohavaintokin riittää. Näkeminen on tärkeää, koska näköaisti on aisteista laajakaistaisin. Mikä on kapeakaistaisin? Tuntoaisti se tuskin on, ihon pinta-ala on niin suuri.

11.12.06

Suunnittelukriteeri

Vain yhden asian käyttö onnistuneen suunnittelun kriteerinä vie helposti äärimmäisyyksien kautta hakoteille, varsinkin jos asia on väärin valittu. Ajatellaanpa esimerkiksi valurautaista sukelluspukua. Sillä pääsee kyllä tehokkaasti uppeluksiin, mutta uida siinä ei voi, ja se ruostuukin nopeasti.

10.12.06

Seinät

Oletetaan, että minulla olisi tallella isoisoisäni työkaluja, vaikkapa taottu puuvartinen sirppi, vasara, porakone, kirves, saha, taltta, höylä ja mitä ikinä. Ne olisivat tietysti ruosteessa ja puuvarret olisivat patinoituneet ja halkeilleet. Ripustaisin niitä seinälle, koska ne näyttäisivät arvokkailta ja veisivät ajatukseni Menneiden Sukupolvien Ahkeraan ja Konkreettiseen Työhön(TM). Sitten isoisoisä teleporttaisi nykyhetkeen ja katsoisi äimänä ympärilleen: "Olet pannut seinille loppuun kuluneen sirpin ja tylsän sahan. Mikä tolkku tuossa nyt on, ripustaa rojua seinille? Poishan ne aikanaan heitettiin, kun ei tuota sahaakaan enää kannattanut teroittaa."

Jos ihmiskunta joskus kuolee sukupuuttoon, mitä tapahtuu meidän jälkeemme jäävälle metalliromulle? Painukohan se geologisten ajanjaksojen kuluessa taas osaksi kallioperää ja edelleen uudelleen kaivettavaksi joidenkin uusien älykkäiden eliöiden toimesta?

Sunnuntai-iltapäivän uutiset ja sää

Tuntuu todellakin siltä, että olen muuttanut peilin takaiseen maailmaan, rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki näyttää yhtäkkiä uudelta. Olen huomannut, että minulla on paljon enemmän ystäviä ja tuttavia kuin olin luullutkaan. Olen myös huomannut, että vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja.

Ikea on Ruotsin Apple tai Google, ja yrityskulttuuriltaan muistuttaa varmasti kulttia. Tarkoitus oli ostaa sänky, ruokapöytä ja kirjoituspöytä, mutta lopulta ostinkin vain tiskiharjan. Jonkinlaista paralysis by analysis -tilannetta havaittavissa. Täytettäessä melkein tyhjää asuntoa käyttöesineillä mahdollisuuksia on liikaa, ja sellaisesta menee aivo jumiin. Olen koko tämän eron ajan ollut kasvokkain oman itseni ja ajattelutapani kanssa. Nytkin huomaan, että suunnittelen, mittaan, piirrän, lasken, kirjoitan ja analysoin asunnon huonekalujen paikkoja, mutta en lyö mitään lukkoon. Todennäköisesti saan suunnitelluksi kaksi vaihtoehtoa, muta sitten yhtäkkiä tempaisen tyhjästä kolmannen jonka toteutan äkkiliikkeellä. Se olisi minulle todella tyypillistä. Ensin teen kaiken näennäisen rationaalisesti ja huolellisesti, ja sitten singahdan aivan toiseen suuntaan noin vain. Suuret jutut vaativat pitkän latenssiajan kypsyttelyä varten, ja sitten on äkillisen ja yllättävän toiminnan aika.

Miltähän näyttäisi kasa pyöreitä kiviä nurkassa?

Palatessani kotiin pitkin Espoon liikenneväyliä, ajattelin, että pääkaupunkiseudulla asuu miljoona ihmistä. Se on viidennes Suomen väkiluvusta. Miten en olekaan sitä aikaisemmin näin konkreettisesti mieltänyt.

9.12.06

Mittakaavamuutos

Muuton myötä elämän mittakaava on muuttunut pienemmäksi. Edellinenkin asunto oli ensimmäisessä kerroksessa, mutta tämä on lähempänä maanpintaa, ja lisäksi ohikulkeva tiekin on kapeampi. Autot ja ihmiset näyttävät siten suuremmilta ja olevan lähempänä kuin entisessä ympäristössä, jossa ohikulkijoita tuskin tunnisti. Aamupäivällä huomasin, että joku katselee tänne sisään tien toiselta puolelta. Toisella vilkaisulla huomasin, että sehän olikin Karri, joka esitti kävelyllelähtökutsun. Tämähän onkin viihtyisää naapurustoa.

Tuossa talon nurkalla kasvaa puu, luultavasti lehmus. Keväällä kun siihen tulee lehdet, täällä tulee olemaan hämärämpää, mutta samalla varmaan aika kodikasta. Nyt puun rungolla hyörii päivisin kaksi pulskaa talviturkkista oravaa.

Olen mittaillut tätä asuntoa ja pohtinut mitä huonekaluja tänne ostaisin. Täytyy ajatella paljon korkeussuunnassa, jotta säilytystila riittää. Nyt täällä on vain pöytä (toimii sekä tietokone- että ruokapöytänä), 50-luvulta peräisin oleva lasiovinen kirjahylly (muuten hyvä, mutta hyllytila ei riitä säilömään kaikkia kirjojani), kaksi tuolia (ruokapöydän-) ja jalaton runkopatja. Tietysti myös putkiradio, joka onkin yllättävän kookas tässä ympäristössä. Kaktuksille jouduin rakentamaan pahvilaatikoista ja akvaariovalaisimesta oman terraariontapaisen, koska ikkunalla ei valo riitä. Televisiona yritti toimia viidenkympin USB-digitikku, mutta eihän se tietenkään pelaa, kun signaalin voimakkuus ei riitä. Kaapeliversiot olivat pääseet kaupasta loppumaan, joten lankesin houkutukseen.


Alan tottua kyllä tähän sisustuksen karuuteen, mutta totun suurin piirtein mihin vain, kunhan omaa rauhaa on tarpeeksi. Jos se ehto täyttyy, mukaudun lähes kaikkeen, eikä siinä mitään, mutta nyt täytyy hyödyntää tämä muutos ja viedä se loppuun aineellisella tasollakin.

Sisustusjutuissa on kyllä selkeä en-vaan-osaa-olo, mutta huominen Ikean-reissu ehkä lisää näkemystä. Kiertelin iltapäivän huonekalukaupoissa nojatuolia ja mahdollista sohvaa ostamassa,ja huomasin, että suurin osa niistä oli tolkuttoman massiivisia möhkäleitä. En minä tarvitse 30 senttiä leveitä käsinojia nojatuolissa tai sohvaa, joka laajenee kolmeen ulottuvuuteen velton pöyhkeästi. Kansakunnan vaurastuminenkohan se huonekalujen kokoa kasvattaa, vai mikä. Niin, ja erityisen vastenmielinen ilmiö on näennäisantiikki tai mikä lie uustalonpoikaistyyli, joka on lähinnä huonosti tehtyä ja viimeisteltyä romua. Valtameriristeilijän kokoiset kalusteet saavat jäädä, tarvitsen jotain pienikokoisempaa ja toimivaa. Ehkä onkin kierreltävä kirpputoreja ja käytävä Ikeassa. Löysin tänään sentään yhden pienen valaisimen, joka sopii hyvin kirjahyllyn päälle ja toistaa sen muotoja. Kun napsautin lamppuun valot, kodikkuusaste kohosi heti paljon.

Nojatuolin tai parin lisäksi täytyy ehdottomasti hankkia kirjoituspöytä. Ajattelin ensin tuoda tänne isoäidin funkkiskirjoituspöydän, koska se on kaunis, puinen, yksinkertainen ja pieni (hyvän huonekalun kriteerit minun mielestäni ovat tällä hetkellä nuo neljä). Liian pieni. Entisaikaan ihmiset olivat lyhyempiä, ja minukaltaiselleni nykyihmiselle pöytä on liian matala. Jos istun hyvässä työskentelykorkeudessa, en saa jalkojani pöydän alle. Muuten pöytä olisi juuri sopiva.

Löysin sen toisen kadoksissa olevan kynän, ja ruutupaperiakin on noin 30 sivua vielä. Voisin piirtää asunnosta pohjapiirroksen mittoineen ja lähteä sitten ostoksille mittanauhan kanssa. Aikaa kyllä kuluu, ennen kuin saan kaikki palaset kohdalleen, mutta onneksi ei ole kiire.

5.12.06

Erinäisiä huomioita

Tänään joulukuun viidentenä päivänä vuonna 2006, näin bussin ikkunasta juoksijan, jolla oli päällään vain hihaton paita ja shortsit. Mies pysähtyi punaisiin valoihin, eikä edes näyttänyt olevan kylmissään. Panin tämänkin havainnon ilmaston lämpenemisen piikkiin.

Muuttaessa sängyn jalasta hukkui mutteri, eikä jalka pysy ilman sitä kunnolla paikallaan. Kun käännän kylkeä, jalka linksahtaa alta ja sängyn nurkka kolahtaa lattiaan. Irrotin sitten loputkin jalat. Tänään ostin kaupasta muttereita, niitä myydään kiloittain, eikä vaaka suostunut punnitsemaan yhtä kappaletta. Ostin sitten yhteensä kaksikymmentä, eri kokoja, jos vaikka muistaisin koon väärin. Osa muttereista on kuin onkin oikean kokoisia, mutta niiden kierteet eivät sovi sängynjalan kierteisiin. Sänkyni on edelleen jalaton. Saa ollakin, ostan uuden.

Sain töistä lahjaksi pullon punaviiniä. Minulla on nyt paistinlasta, muttei korkkiruuvia, ja kaupat ovat tähän kellonaikaan kiinni.

Harva asia on niin mukavaa kuin työkalujen osto. Vasara, saha, mittanauha, työntömitta, ruuvimeisseleitä, vatupassi, mattoveitsi, jakoavain, rautasaha, ja vieläkin lisää tarvitaan, mutta tarve selviää vasta kun näen jonkin työkalun jota en tiedä tarvitsevani. Korkkiruuvikin on itse asiassa työkalu. Akkuporakone! Se olisi hyödyllinen. Samoin koestuskynä sähköasennuksia varten. Sivuleikkurit, pihdit, putkitongit, näitähän riittää, mutta liiallisen innostuksen valtaan ei saa antautua, sillä muuten ostan tavaroita joita en aivan oikeasti tarvitse. Esimerkiksi jiirisaha tuskin on tarpeellinen omistaa.

Olen myös tietoinen siitä, että tässä asunnossa on tasan kaksi kynää, joista toinen on hukassa.

Fossiilien henkiinherättäminen

Vuosaaren satamaa ruopattiin, ja pohjaliejun seasta löytyi mammutin kyynäluu. Ikää sillä on 150 000 vuotta.

Jos biotekniikan kehitys ja onnellinen sattuma joskus kohtaavat, saattaa tuollaisesta fossiililöydöstä löytyä niin paljon DNA:ta, että sen perusteella voidaan synnyttää uusi mammutti, eli kloonata eliö aikakausien yli. Jos vielä tapahtuisi niin, että käytössä olisi monia suunnilleen saman ikäisiä mammutin fossiileja ja kaikista voitaisiin luoda uusi mammutti, meillä olisi pian kokonainen mammuttilauma, jota markkinoitaisin ehkä aitona ja autenttisena jääkauden aikaisena nähtävyytenä. Luultavasti saisimme nähdä kasapäin dokumentteja näistä uusmammuteista ja niiden käyttäytymisestä.

Minua kuitenkin epäilyttää se, olisiko uusmammuttien käytös lopultakaan samanlaista kuin niiden esi-isien. Mammutit ovat nisäkkäitä, ja nisäkkäät eivät toimi pelkästään vaistojensa varassa, vaan oppivat toisiltaan, varsinkin jos ne elävät laumassa. Kymmenien tai satojentuhansien vuosien katkos nollaa lauman osaamisvarannon, ja jäljelle jäävät vain geenien ohjaamat vaistotoiminnot. Siksi uusmammuttilauma käyttäytyisi varmasti hyvin eri tavalla kuin alkuperäinen lauma. Epäilen, oppisiko se selviytymään luonnossa ollenkaan ilman ihmisen apua.

Mitähän tapahtuisi, jos ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon, ja satojentuhansien vuosien päästä jokin älykäs eliölaji kloonaisi ihmisfossiileista joukon uusia ihmisiä? Millainen olisi heidän muodostamansa yhteiskunta?

4.12.06

Ensimmäinen merkintä

Kirjoitan tätä uudessa kodissani. Kaksi päivää sitten, 2.12., täsmälleen seitsemän vuotta tyttäreni syntymän jälkeen, muutin pois. Olimme viettäneet syntymäpäiviä edellisenä päivänä. Juhlien jälkeisenä iltana hän alkoi itkeä lohduttomasti toistellen "isi älä mene pois." Tiedän, että kumpikin meistä muistaa sen illan koko loppuelämänsä.

Minä menin pois. Lauantaina roudasin vimmatun innon vallassa tavaraa vanhasta asunnosta uuteen kotiini koko päivän. Tyttäreni halusi tulla mukaan auttamaan, ja toi ikkunalaudalle joulukortin. En ole koskaan ollut niin energinen kuin muuttopäivänä. Oma elämä, asunto ja onneksi taakse jäävä parisuhde innoittivat eteenpäin. Rehkiminen ja elämänmuutos terävöitti aistit. Kaikki havainnot olivat raakoja ja suodattamattomia, kuin olisin muuttanut toiseen todellisuuteen. Talot, kadut, ihmiset, koko vuosien saatossa tutuksi tullut ympäristö oli yhtäkkiä aivan uusi. Illalla menin vielä Laulutupaan ja onnellistuin tavatessani blogituttuja. Olin iloisempi kuin vuosiin, ja ennen kaikkea elossa. Yöllä nukuin ehkä yhteensä kaksi tuntia.

Sunnuntai meni kaupoissa. Yllättävän paljon pitää hankkia asumisviihtyvyyden kannalta tärkeitä itsestäänselvyyksiä, kuten vaikkapa paistinlasta.

Tämän päivän vietin kokonaan tyttäreni kanssa, koska koulussa on itsenäisyysloma. Kun aloin kirjoittaa tätä merkintää, huomasin, että ensimmäistä kertaa koko tämän muuttoprosessin ja eron konkretisoitumisen aikana olen lopen uupunut, aivan poikki. Energia on kadonnut ja univelka ja syyllisyydentunto tyttären kärsimyksistä painaa. Nyt tämä siis vasta alkaa.