29.10.06

En ollut aivan kohdalla

Juoksin metsäpolulla kirkkaan ja hiljaisen lokakuun iltataivaan alla. Takaani kuului terävä pamahdus. Kun käännyin katsomaan, kymmenen metrin päässä, polun laidalla kaatui puu.

Eläin ihmisessä haistaa talven tulon, mutta vielä ei ole talvi.

26.10.06

Möyhennystä

Söin aamupalaksi pekonia ja join teetä. Mietin, että jos nimeni olisi vaikka Tauno Pussinen ja olisin töissä Liptonilla, niin voisin panna sähköpostien perään tällaisen sigun
Ystävällisin terveisin

T. Pussinen
Lipton


Nyt mie syön pizzaa ja kuuntelen sadetta.

22.10.06

Peyote kukkii

Toissapäivänä Lophophora williamsii -kaktukseni avasi ensimmäisen kukkansa. Tämä kuva on otettu tänään. Kuvan ottamisen jälkeen huomasin että avautuneen kukan takana on toinen pienempi kukka. Otin vesivärisiveltimen ja pölytin tuon suuremman kukan itsellään. Siirsin siitepölyä vielä siihen toiseenkin kukkaan siltä varalta että kukan pölytys itsellään tuottaa steriilejä siemeniä. Onnistuneen pölytyksen tuloksena tulee olemaan punaisia marjoja, joiden sisällä on hiekanjyvän kokoisia pieniä mustia siemeniä. Niitä voisi vaikka myydä netissä hyvään hintaan.

18.10.06

Hekumallista nysväystä

Tänään kohtasin töissä uuden hienon Excel-makron, joka helpottaa paljonkin asioita, mutta toimii vain jos Windowsin maa-asetuksina on USA. Jos maa-asetuksena oli Suomi, makro tyssäsi alkuunsa ja näytti Type Mismatch Error -kylttiä. Pyysimme jenkkiläistä tekijää korjaamaan makronsa, mutta hän ei oikein meinannut uskoa että siinä oli oikeasti vikaa, koska kyllähän se toimii jos viitsii vaihtaa maa-asetukset ensin jenkkiläksi ja voihan ne sitten palauttaa suomeksi jos haluaa.

En osaa ohjelmoida yhtään, mitä nyt kuusnelosen Basicia ja ihan vähän assembleria, ja hiukan olen myös Java-ohjelmoitiin tutustunut (neljänneksen peruskurssia). Kävin silti makron kimppuun Excelin debuggerilla, koska siinä on kätevä ominaisuus, joka näyttää koodin ja kohdan jossa se pysähtyy virheeseen. Sen osasin aavistaa, että maa-asetusten aiheuttama virhe liittyy jotenkin tuhat- tai desimaalierottimiin, koska USA:ssa käytettävät erottimet ovat pilkku tuhansille ja piste desimaaleille, mutta suomessa tuhaterotin on väli ja desimaalierotin pilkku.

Debuggeri pysähtyi kohtaan, jossa tapahtuu Excel-version tarkistus. Siinä oli ehtolause, joka käski näyttää erroria jos check.version -systeemin (funktion?) antama Excelin versionumero on alle 11. Jos tarkistuksen poisti kokonaan, makro toimi mainiosti maa-asetuksista välittämättä. No, Googlehan on ohjelmointitaidottoman paras apu, sillä netti on pullollaan Visual Basic -oppaita ja vinkkisivuja. Kirjoitin Googleen hakusanoiksi "type mismatch error excel check.version" tai jotain sen suuntaista, ja kolmas osuma vei sivulle, josta löytyi samankaltainen koodinpätkä kuin virheen pulauttanut rivi minun debuggerissani. Ainoa ero oli se, että kun makron koodissa luki

if check.version = 11
niin esimerkkikoodissa luki
if Val(check.version) = 11
Sivusto kertoi myös, että Excelin versionumero on numerojono muotoa xx.xxxx.xxxx. Päättelin, että Val-etuliite tekee varmaan versionumerosta numeerisen merkkijonon, oli tuhat- ja desimaalierotinasetuksena mitä tahansa. Muuten pisteitä sisältävä numerojono saatetaan tulkita alfanumeeriseksi merkkijonoksi, jolle ei voi tehdä koodissa tehtyä vertailua, vaan seurauksena on virheytyminen ja herja. Muutin koodia ja makro alkoi toimia mukisematta. Sain valtavan määrän kuuliuspisteitä ja ihailua, enkä paljastanut Google-ystäväni tukea kenellekään.

Selitykseni tuosta koodinpätkän toiminnasta voi olla päin seiniä, mene ja tiedä, mutta rohkeasti kokeilemalla oppii, ja Google auttaa ongelmissa. Pää edeltä altaan syvään päähän, tukka putkella tuulta päin ja niin edelleen, sillä tavalla kaikki onnistuu ja buginenkin koodi oikenee kun sille näyttää kovaa naamaa ja kertoo kuka on pomo. Ja jos ei oikene, niin aina voi mennä kehittäjän pakeille ja kertoa, että koodisi oli rikki, ja minä rikoin sitä vähän lisää koska en vaan osaa.

Aivoleikkausta en ehkä Googleen tukeutuen sentään suorittaisi.

En osaa japaniakaan perusteiden alkeiden neljäsosaa enempää, toisin sanoen sanan sieltä ja toisen täältä, mutta japanin kielen kirjoitusjärjestelmä tavu- ja sanamerkkeineen on niin mielenkiintoinen, että olen haalinut useita siihen liittyviä kirjoja siitä. Hyllyssäni on muhkea The New Japanese-English Character Dictionary mutta se on niin painava ja hankala käsitellä, etten lue sitä usein. Tarvitsisin sille oman lukupöydän. Paljon useammin, tänäänkin, nappaan hyllystä Kanji & Kana - A Handbook of the Japanese Writing System -kirjan ja antaudun sen vietäväksi. Tässä satunnaisia löytöjä. Blogger selvästikin tukee Unicodea, joten kirjoitan kanjit tänne tekstin sekaan. Jos ne eivät näy, kommentoikaa.

Merkkien graafinen ulkoasu on se mihin yleensä alkaa kiinnittää huomiota:


go tai taga(i); vastavuoroinen, molemminpuolinen. Merkin ulkoasu ilmentää sen merkitystä hienolla tavalla. Näissä fonteissa tosin symmetria on hieman rikottu, parempi versio on tässä.


gandare; jyrkänne. No, mikäpä muukaan.

Tämä on johdanto edellisestä:

yaku; onnettomuus, huono onni, ongelma. Aivan kuin jyrkänne sortuisi vyöryen niskaan. Siltähän huono onni tuntuu.

Sitten on toinen puoli, nimittäin ne merkitysten joukot joita yhdellä kanjilla voi olla. Esimerkiksi tämä:


Men, omote, omo, tsura; kasvot, naamio, pinta, puoli. Mielenkiintoinen merkitysjoukko, kasvojen ja naamion yhteys on selvä, mutta että pintakin vielä menee tämän saman merkin alle, ja puoli. On niissä jotain samaa tietysti kaikissa. Jännää. Japanin syvällinen opiskelu varmaan kannattaisi, koska tämä antaa viitteitä siitä, miten eri tavalla se jaottelee maailman suomen kieleen verrattuna. Aivot tykkäisivät elleivät käristyisi 2 000 merkin opettelussa ennen sitä.

Merkistä löytyi myös tällainen yhdistelmä:

凸面
totsumen; kupera pinta. Selvähän se. Joskus näkee ihmisillä kanji-tatuointeja. Mitähän jos kävisin tatuoituttamassa nahkaani tuollaisen tetrispalikan näköisen kanjin? Olisikohan se katu-uskottavaa?

17.10.06

Telakka

Lukioaikoina tunsimme ystävieni kanssa viehtymystä koulussa käyntiin myös öisin. Koulurakennuksemme oli suuri ja monisiipinen, ja uteliaana nörttimiesväestönä olimme kartoittaneet kaikki mahdolliset kattoluukut ja huoltotunnelit. Syksyn alkaessa pimetä alkoi myös ajatus koulussa vierailemisesta yöaikaan tuntua kiinnostavalta (tämä oli 80-lukua, jolloin liiketunnistimia ei ollut). Ainoa vaara oli koulun päädyssä asuva vahtimestari Koipe, joka oli äkkipikainen ja arvaamaton mies. Hänellä muun muassa joukko luvattomia pistooleita, joilla hän kerran ammuskeli mallinukkeja väestösuojassa.

Väestönsuojassa sijaitsevan kuntosalin yhdellä seinällä oli laudoin erotettu ilmastointikone ja sen takana oli pieni ryömimisen mahdollistava luukku huoltokäytävään, jonka päädyssä oli vuorostaan toinen, viemärinkannen tapainen luukku joka avautui nurmikolle. Jostakin syystä se ei ollut lukittu, vaan sen pystyi avaamaan reunasta nostamalla. Eräänä iltana sitten minä ja kaksi kaveriani laskeuduimme luukusta sisään, ryömimme pitkin käytävää pommisuojaan, kiipesimme lauta-aidan yli ja olimme siten koulun sisällä. Oli täysin hiljaista ja pimeää. Kuntosalin pukuhuoneessa haisi pukuhuoneelle niinkuin aina. Hiivimme pitkin käytäviä, kunnes näimme että teknisen työn luokassa palaa valot ja siellä näkyi liikettä. Häivyimme äkkiä samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Luukusta ulos pihamaalle kiivettyämme huomasimme, että ystävämme Jukka puuttui. Jäimme odottelemaan puiden varjoihin, mutta häntä ei kuulunut. Katsoimme teknisen työn luokan ikkunasta sisään, ja siellä oli Koipe höyläämässä lautoja.

- Se on tappanu Jukan ja tekee nyt sille ruumisarkkua, sanoin.

Vitsi tietysti, mutta pian aloimme molemmat uskoa että Jukka oli jäänyt Koipen saaliiksi. Yhtään emme pysähtyneet miettimään sitä, että tappaja tuskin tekee mitään ruumisarkkuja jos haluaa päästä ruumiista eroon. Paitsi jos tappaja on yhtä kylmäverinen kuin Koipe. Paniikki alkoi jo hiipiä puseroon, kouluun ei voinut mennä takaisin sisälle, koska kiinnijäämisen riski olisi liian suuri, mutta ei Jukkaa voisi yksinkään jättää. Päätimme silti riskeerata ja menimme luukulle. Jukka seisoskeli tupakalla sen vieressä.

- En meinannu päästä sen lauta-aidan yli, enkä viittiny huutaa.

Vähän ajan kuluttua Koipe lähti lomalle tai irtisanottiin, en muista miten oli, kiipesimme koulun katolle ja menimme kattoluukusta sisään. Sekään ei ollut lukossa, siihen aikaan ei ilmeisesti uskottu lukitsemiseen ja turvatoimenpiteisiin. Hiljaisuus ja pimeys tutussa ympäristössä sai aikaan toismaailmaisen tunnelman. Kävelimme eteisaulassa kuin katedralissa. Katuvalot loivat jyrkkiä valon ja varjon vaihteluita käytäviin ja koulun ominaishajut, jotka päivisin painuivat taka-alalle tuntuivat taas voimakkailta. Käytävissä tuoksui lattiavaha ja ruokalassa yllättäen maito, ei ruoka. Koulu oli muuttunut päivittäisten tapahtumien näyttämöstä pelkäksi tilaksi ja rakennukseksi sinänsä, erikoisemmaksi ja oudommaksi kuin missään unessa. Lopulta kukaan meistä ei puhunut mitään, vaan seisoimme hiljaisina voimistelusalin keskilattialla ja myöhemmin eteisaulassa.

Kun kiipesimme kattoikkunasta ulkoilmaan, oli kirkas syysyö. Horisontissa näkyi joki, jonka pintaan heijastuivat sen vastarannalla olevan voimalaitoskompleksin ja sataman valot. Näytti kuin valtava avaruusalus olisi telakoitunut maapalloa vasten ja leijuisi nyt paikoillaan odottamassa jotakin tapahtuvaksi.

16.10.06

Meskaliinikaktusten elämää

Yksi Lophophora williamsii -yksilöistäni aikoo kukkia ja kuten kuvasta näkyy, se työntää esiin sukuelimiään karvoituksen keskeltä. Inhimillisen oloista kerta kaikkiaan.

Muutenkin tämä on todella mieluisa yllätys, koska en ole talvehdituttanut kaktuksiani mitenkään, ja talvehtimisen väitetään olevan on yksi kukkimisen edellytyksistä. Kukkiessaan Lophophora williamsii on varmasti yksi kauneimpia kasveja. Harmi, että kukkimishaluisia on joukossa vain yksi, sillä muuten voisin pölyttää kukat toisillaan ja saisin biologisen kokeeni palkaksi marjoja ja siemeniä. Itsepölytyskin saattaa toimia, ja aion kokeilla sitä joka tapauksessa.

15.10.06

Se on deeänaassa kaikki

DNA-tutkimuksen (via aika moni blogi) mukaan olen kunnioittava (tai kohtelias) luoja ja sieluni näyttää tältä:


Olenpa kaunis ja monivärinen ja selitelaatikotkin pomppaavat esiin kun leijuttaa kohdistinta sielun osa-alueiden yllä. Tottakai tunnistan itseni raportista hyvin, ja onhan se maireaa saada kuulla olevansa täynnä itseluottamusta ja avoimuutta uusille kokemuksille, mutta tunnistaisin itseni toisenlaisestakin raportista. Nämä laveat piirrekimput ovat vähän samanlaisia roiskaisuja kuin Myers-Briggs-määrittelyissä, joissa tunnistan itseni niin INTJ-, INFJ-, INTP- ja INFP-tyypiksi. Ajanvietteenä ihan hauskaa kyllä.

12.10.06

Seuraa nuolia


Tapiolassa on pienen aukion reunalla vaatimattomat portaat, jotka johtavat alas valtavaan maanalaiseen väestösuoja-urheilukompleksiin. Alas laskeudutaan kymmeniä ja kymmeniä metrejä, kunnes vastaan tulee puolikaaren muotoinen, kiskoilla liikkuva metallinen paineovi (selvästikin ydinhyökkäyksen kestävä) ja sen takana vielä toinen samanlainen oven virkaa toimittava paksu metallilaatta. Tämän takana on eteinen, jossa oleva vahtimestari ei osaa neuvoa reittiä jousiammuntaradalle, koska tie sinne on liian monimutkainen ja mutkia täynnä. Käytävien katossa on sentään piktogrammeja, joita seuraamalla ammuntarata lopulta löytyy pitkän matkan ja monen käännöksen takaa.

Olen ampumassa jousella ensimmäistä kertaa, koska viime yrittämällä eksyin, enkä löytänyt perille. Jousena on vaistojousi, eli pelkkä kaari jossa oli muotoiltu kahva, muttei mitään tähtäimiä, vakaimia tai muutakaan ylimääräistä. Suojus vasempaan käsivarteen, nahkaläppä oikean käden sormien suojaksi, nuoliviini lanteille, ja lyhyen opastuksen kuuntelu.

Miten yksinkertaista: nuoli jänteelle, veto kunnes etusormen rystynen ankkuroituu poskipäätä vasten, nuolen kärki taulun keskelle ja jännettä venyttävien sormien valauttaminen rennoiksi. Jänteen singahtaminen alkuasentoonsa ja nuolen äänetön, vikkelä lähtö aiheuttaa äkillistä rauhallista iloa, aivan uudenlaista. Nuoli osuu jonnekin tauluun, seuraava toisaalle, kolmas jonnekin muualle. Meitä on kymmenkunta, ammumme kolme nuolta kerrallaan, menemme tauluille vetämään vetämään ne irti, palaamme ammuntapaikalle ja ammumme seuraavat kolme, ja sitten taas kolme. Kaikki tapahtuu hitaasti ja rauhallisesti, hosumatta, eikä ilo nuolen lähettämisestä ilman halki katoa mihinkään.

Opettaja opastaa, miten liian korkealle osuvat nuolet saa osumaan alemmas, miten liian matalalle osuvat ylemmäs. Nuolen kärki on tähdättäessä pidettävä koko ajan keskellä taulua, ja vain otteen etäisyys nuolen perästä vaikuttaa siihen, miten korkealle tai matalalle nuoli lentää. Alan ymmärtää miten ampumisen kaikkien osa-alueiden on toistuttava täsmälleen samanlaisina, jotta jotakin niistä voisi muuttaa ja tutkia sen vaikutusta nuolen lentoon. Nuolet osuvat edelleen sinne tänne, mutta oikeat otteet alkavat löytyä ja nuolet lentävät kauniimmin. Sitten tapahtuu jotakin. Jännitän jousen ajattelematta mitään, tähtään, ja nuolen kärki tuntuu lukittuvan keskelle taulua. Päästän jänteestä, ja samalla hetkellä tiedän, että nyt osun keltaiseen keskusosaan. Niin osunkin. Seuraavalla nuolella tapahtuu samoin, sama ajattelun vaimentuminen ja äkillinen tietoisuus siitä, että nyt osun kymppiin, ja osun. Kolmannella yritän jälleen osua keskelle taulua, tutkin millaisessa asennossa olen, miten rystynen painaa poskipäätä, miten etäällä jännettä venyttävät sormeni ovat nuolesta, tähtään keskelle taulua, mutta nuoli lentää jonnekin aivan muualle.

Tämä toistuu. Yritys keskelle, osuma harhaan, toinen yritys, osuma ulkokehälle. Sitten taas jonkin nuolisarjan keskellä yrittämisen äkillinen lakkaaminen, ajatusten tyyntyminen ja silkan ampumisen ilon löytyminen, ja siitä seuraava osuma keskelle taulua. Nyt tiedän, etteivät osumat keskelle ole sattumaa, vaan niiden täytyy olla seurausta oikeanlaisesta, rennon valppaasta mielentilasta.

Välimatka maaliin ei ole kovin suuri. Siirrymme reilusti kauemmas tauluista. Pari kokeilunuolta oikean otekorkeuden löytämiseksi, ja kolmannella nuolella se tapahtuu taas. Asetan nuolen jouseen tyynin mielin, mutta varmaankin hymyilen koska olen niin iloinen. Jännitän jousen, ja nuolen kärki kiinnittyy keskelle taulua, on kuin nuolen ja taulun napakympin väliin avautuisi yhtäkkiä tunneli, kaikki on itsestäänselvästi kohdallaan ja niinkuin pitääkin, en ajattele enkä tunne tietoisesti mitään. Päästän jänteestä ja nuoli viuhahtaa suoraan napakympin napaan, pienimmän kymppirenkaan keskellä olevaan hiusristiin.

Ammun vielä muutamia kymppejä samaan tapaan ja tuumin, että olen löytänyt lajini, että olen aika hyvä tässä jutussa. Lopuksi on tulossa kilpailu jousiampumista kokeilevan ryhmän kesken, ja minä varmasti voitan.

Sen seurauksena koko touhu muuttuu äkisti vieraaksi. Nuolet alkavat lennellä minne sattuu, asento hajoaa, unohdan miten tähdätään, kädet väsyvät, alkaa hermostuttaa, eikä mikään ole enää iloista ja tyyntä. Yritän tähdätä ja ampua hyvin, keskityn milloin olkapään asentoon, milloin jalkojen suuntaan tai sormien tuntemuksiin, mutta mikään ei onnistu ja ammun huonommin kuin koskaan. Lopulta nuoleni osuvat juuri ja juuri taulupahvin reunaan, ja melkein naapurin tauluun.

Kilpailussa täytyy ampua omena ihmishahmon pään päältä. Jos osuu ihmiseen, putoaa pelistä. Päätän voittaa, ja ammun ensimmäisen nuolen kohti omenaa, tahallani yli tähdäten, jotta voisin korjata otteitani myöhemmin. Nuoli menee yli. Seuraavalla nuolella olen kokonaan unohtanut missä asennossa olin ja missä otteeni jänteestä oli, mutta päätän silti osua omenaan. Yritän kiivaasti, ja osun keskelle ihmishahmon päätä.

Se siitä kilpailusta.

Joka tapauksessa oivallan, että ruumis ja mieli tietävät mitä tekevät, paitsi jos niiden tekemisiin alkaa kiinnittää huomiota väkisin. Hyvät osumat johtuvat oikeasta mielentilasta, kilpailut voitetaan ja hävitään omassa mielessä ja liika yrittäminen pilaa kaiken. Sen kyllä olen tiennyt aikaisemminkin, mutta yrittämättä jättäminenkin liiallista yrittämistä pelätessä pilaa asiat yhtä lailla. Asioiden tekemiseen täytyy löytää oikeanlainen pakoton rentous. Tämä kuulostaa ehkä zeniläiseltä (argh), vaikka en juurikaan usko, että länsimaissa zenistä kirjoitetut asiat ovat mitenkään olennaisia tai oikeita. Suurimmaksi osaksi ne ovat varmaan roskaa. Muutenkin kaikki zen-asiat tuntuvat lähinnä näennäisälykköjen pölötykseltä. Omakohtainen kokemukseni kuitenkin puhuu sen puolesta, että jousiammunnassa on jotakin meditatiivista ja tärkeää, ja että zeniläiseltä vivahtavissa käsityksissä mielen pakottomasta hallinnasta on jotakin perää.

Luulen, että jos nyt hankin jousen, vajoan varmasti tekniikan, välineiden ja sen sellaisten asioiden suohon, ja valaistumiskokemusten ja tunnelikymppien tapahtuminen uudelleen siintää jossakin kymmenen vuoden ahkeran harrastuksen jälkeisessä ajassa. Silti...harva harrastus on kiehtonut minua näin paljon ensi hetkistä lähtien.

9.10.06

Markkina-arvokäytäntöä

Tunnebloggaus on hyödyllistä, koska vain kirjoittamalla ajatuksensa auki saa kiinni juuri niistä puoliksi piilossa olevista jutuista, joita mielessään kääntelee, mutta joihin ei koskaan haluaisi oikein tarttua. Se ei tapahdu välttämättä niin, että konkretisoi ajatuksensa tekstiksi ja sitten hämmästyy että noinko minä todella ajattelen, vaan siten, että sitä kirjoittaa jotakin, ja taustalla kulkee muita ajatuksia, joista yhtäkkiä saakin napattua kiinni. Niissä sitten riittääkin puitavaa.

Maailma on mainiolla tolalla: Pohjois-Korea teki ydinkokeen, Anna Politkovskaja murhattiin ja minä olen eroamassa. Pari edellistä merkintää kirjoitin pelkästään itselleni, mutta kommenttien myötä havahduin siihen, että merkinnät tosiaan ovat julkisia ja kaikkien nähtävillä, ja nyt ei sitten tee ollenkaan mieli avautua enää. Ainakaan toistaiseksi. Kiitos tuen osoituksista kuitenkin. Pitäisi aloittaa uusi salasanalla suojattu blogi, vain omien ajatusten kirjausta varten ja lukijakuntana vain minä. Itse asiassa aloitinkin sellaisen, mutta en ole sinne paljoa kirjoittanut, ja se vähän mitä olen, ei ole julkaisukelpoista.

Nettisijoittaja-kilpailukin alkoi tänään. Osallistun jälleen kerran, ja taasen samanlaisella näppituntumastrategialla kuin ennenkin. Ensimmäisen päivän jälkeen olen 0,03 % miinuksella, mikä ei ole kamalan huonosti, koska välityspalkkiot lohkaisevat salkun arvosta osan. Olen sijalla 2101/10232:


Kuva ehkä klikkautuu suuremmaksi tuosta. Jos taas kerran pärjään strategiallani niin hyvin kuin viimeksi, voidaan todeta, että nousukausi jatkuu yhä, eikä sijoittaminen siksi vaadi paljoa taitoa, kun osakekurssit ovat kaikki nousussa koko ajan.

8.10.06

Lokakuun kahdeksantena vuonna kaksituhattakuusi

Timo Salo toteaa Pienistössä osuvasti unien tavasta puhua suoraan ja kiertelemättä.

Keväällä aloin nähdä unia sortuvista katoista. Niissä kattoon ilmestyi halkeama, joka laajeni ja tiesin että oli paettava ennen kuin katto romahtaisi ja sen mukana koko talo. Ehdin aina itse ulos, ennen kuin talo sortui jyristen pölypilveksi WTC:n lailla.

Nämä unet olivat sanomaltaan aivan päivänselviä, tiesin heti mitä ne tarkoittivat. Mieleen jäävillä merkityksellisillä unilla on tapana olla sellaisia: selkeitä, itsestäänselviä ja suoraan puhuvia. Symboliikassa ei ollut mitään askarruttavaa tai epäolennaista. Eikä ihme, unet ovat ajattelua, ja niissä näkee juuri ne ajatukset, joista ei osaa tai halua muuten pyydystää kiinni. Tärkeimpiä ajatuksia (ja tunteita) ovat juuri ne, joita ajattelee itseltään salaa, puolitietoisesti tai muutoin katveessa, eikä osaa tarttua niistä kiinni vaikka pitäisi.

Paitsi unissaan.

7.10.06

Askel, toinen, kolmas

Eroan. Yli vuosikymmenen jatkunut parisuhteeni päättyy, tänä syksynä, nyt. Tämä suhde on niin loppuun asti käyty ja tyhjä, ettei siihen voi jäädä. Jos ei rakasta, ei yhtään, täytyy erota. Miksi jokin näin itsestäänselvä asia on niin vaikea toteuttaa?

On hetkiä, jolloin näkee elämänsä läpivalaistuna ja ulkopuolelta. Olen ollut pitkään tyytyväinen elämääni ja sen rutiineihin. Puolitoista kuukautta sitten ymmärsin äkillisesti, että tyytyväisyyteni on näennäistä, että se on olemassa vain koska olen kaventanut elämäni ahtaaksi, että olin rakentanut huolellisesti tasapainotilan, joka on niin monimutkainen, että se horjuu pienestäkin töytäisystä. Olin ajatellut näin aikaisemminkin, aina kun ilma on tuntunut muuttuvan liian ohueksi hengittää, ajatellut eroa ja yksinoloa, mutta koskaan aikaisemmin en ole myöntänyt, että todella ajattelen näin, ja mitä se merkitsee. Sitä voi ajatella asioita itseltään salaa, ottamatta ajatuksistaan ja tunteistaan kiinni, pysähtymättä tarkastelemaan mitä ne todella ovat ja mitä niistä seuraa.

Käytännön asiat on hoidettava: täytyy vuokrata näin aluksi kaksio tai kolmio Länsi-Helsingistä (vinkkejä otetaan vastaan) ja päättää kenen nimen eteen laitan kännykässä kirjaimet ICE.

Kaikki se helpotus ja ilo jota tunnen päätöksestäni kumoutuu, kun ajattelen millainen tulee olemaan ero tyttärestäni, vaikka olemmekin järjestäneet huoltajuudeksi nyt yhteishuoltajuuden. Siitä kirjoittaminenkin on melkein mahdotonta, mutta pakotan itseni siihen tässä kirjaston pöydän ääressä jossa kirjoitan tätä merkintää. Muistan kuinka katsoin vastasyntynyttä tytärtäni nukkumassa synnytyslaitoksen perhehuoneessa ja tajusin, miten tuosta lapsesta lähtee katkeamaton elämän ketju yli kahden miljardin vuoden taakse aikaan, jolloin elämä syntyi tällä planeetalla. Edessäni oli joku uusi, joku perheeseeni kuuluva kaltaiseni josta olin vastuussa, josta minun oli pidettävä huolta, ohjattava ja opastettava tulemaan kaikeksi mitä hän voisi olla. Milloinkaan en ole tuntenut niin syvää tarkoitusta ja syytä olla olemassa kuin tarhapäivän jälkeiset välipalahetket tai kävelyretket iltapäiväkerhosta kotiin, jolloin mietimme yhdessä miksi kissat puskevat ihmisiä, onko nolla parillinen luku ja mitä tulee miljardin jälkeen, miksi punainen ja musta väri sopivat niin hyvin yhteen, miltä pietaryrtti näyttää kun se ei kuki, miksi uimaan on vaikeampaa oppia kuin luistelemaan, miten tullaan rohkeaksi ja miksi tavattaessa sanotaan "hei", ja hyvästeltäessä sama sana kaksi kertaa peräkkäin.

Pian minun on sanottava hyvästiksi jotakin. Miten sen voi kestää?

Minua on seurannut pitkään mielikuva, jossa mies seisoo keskellä jäälakeutta, ehkä Etelämantereella. Hänet on kuvattu suoraan takaa yläviistosta niin ettei kasvoja näy. Päällään hänellä on pitkä takki, hattu, suorat housut ja nahkakengät, kuin jostakin 50-luvun elokuvasta. Kummassakin kädessä on suuri matkalaukku. Taivas on pilvetön ja aurinko paistaa häikäisevän kirkkaasti, mutta vaatetus on täysin väärä ympäristöön nähden. Mies katsoo suoraan eteenpäin ja aikoo juuri ottaa ensimmäisen askeleen itsestäänselvästi, pelottomasti, kuin junasta asemalaiturille astunut matkustaja, vaikka kaikki on väärin ja ympäristö on kylmä ja autio. Tätä kirjoittaessani mielikuvan ympäristö muuttuu yhtäkkiä syksyiseksi puistoksi. Jotain elämää sentään.

Kun nyt jaksaisi viedä tämän kaiken läpi.