28.9.06

Korvasi simpukkaan näkymättömiin

Päässä soi, ja se soi ja se soi. Nimittäin joululaulu Deck the Halls, eli tämä:
'tis the season to be jolly
la-la la-la laa la-laa-laa-laa

paitsi että minun versiossani siinä on Norjan kansallislaulun sanat
Ja, vi elsker dette landet
dette-dette-deette dette-lan-det

ja bonuksena väkisin päälleliimattuna lopetuksena
cha-cha-cha

Millähän pulloharjalla tuon saisi rassattua pois korvakäytävistä? Joku ystävistäni sanoi, että päässä soivia biisejä pitäisi aina miettiä hieman, koska usein niiden sanat osuvat yksi yhteen omien tiedostamattomien ajatuksien kanssa. Varmaan haluan muuttaa kohta Norjaan. Onhan siellä kauniita vuoria kyllä.

24.9.06

Vähittäisiä muutoksia

Keilaniemen lähelle merenlahden rantaan rakennetaan uutta High Tech Centeriä. Sen tieltä on louhittu pois kallikoinen niemenkärki, jonka näin työmatkalla päivittäin. Viime keväänä ja kesänä kalliolla näkyi aamuisin jokin omituinen rulla, kuin suuri muovisäkki tai makuupussi. Iltapäivisin se oli poissa ilmestyäkseen taas seuraavana aamuna paikalle. Bussin ikkunasta ei nähnyt mikä rulla oikein oli, mutta se kovasti se makuupussia muistutti. Epäilin silti, sillä ei kai kukaan nukkuisi öitään noin avoimella paikalla ja kovan kallion paikalla.

Yhtenä aamuna olin tavallista myöhemmässä bussissa ja näin miten makuupussista ojentuivat kädet, ja miten sen sisältä nousi aivan tavallisen näköinen mies istumaan. Mikähän tarina siinä on takana?

Vähittäisiin muutoksiin tottuu, eikä niitä muutoksiksi huomaakaan. Aurinko on joka aamu matalammalla, ja viime perjantaiaamuna kävellessäni tutun rakennuksen lasiseinän ohi huomasin, ettei seinä enää heijastakaan nousevan auringon lämpösäteilyä kasvojeni toiselle puolelle. Ilmiö on erikoinen - nouseva aurinko paistaa suoraan vasemmalta muttei lämmitä. Sen sijaan sen heijastus lasi-ikkunoista lämmittää kasvojen oikeaa puolta. Tähän aikaan vuodesta aurinko ei ole enää aamukahdeksalta tarpeeksi korkealla heijastuakseen ikkunoista. Pian on aamupimeä lokakuu.

21.9.06

Navigointihetkiä

Kun olin vastikään muuttanut Helsinkiin, päätin mennä kokeilemaan jousiammuntaa Keskuspuiston jousiammuntaradalle, joka on Ruskeasuolla. Lähdin Pasilasta, ja katsoin bussipysäkin kartasta, että jos kuljen suunnilleen länteen, päädyn suoraan radan kupeeseen.

Eksyin sinne Keskuspuistoon. Siellä on nimittäin polkuja, ja niitä oli aina helpompi seurata kuin kulkea jääräpäisesti suoraan länttä kohti kasvillisuuden läpi. Polut ovat leveitä ja helppokulkuisia, ja valitsin aina jonkin sellaisen, joka vei suunnilleen kohti länttä, mutta ei aivan. Siksi aina sopivan risteyksen tullen oli tehtävä suuntakorjaus ja valittava toinen polku joka menee suunnilleen sinne minne pitääkin. En nähnyt koko jousiampumaradasta vilaustakaan. Lopulta tulin ulos jossakin Ruskeasuon ja Laakson välissä ja päädyin Mannerheimintielle.

Toisen kerran eksyin syyspimeässä Edinburghissa. Tiesin, että opiskelija-asuntolani sijaitsi pohjoiseen sijainnistani, mutta en yhtään tiennyt missä suunnassa pohjoinen on. Niinpä menin läheisen puiston pimeimpään nurkkaan, etsin tähtikirkkaalta taivaalta Otavan ja sen avulla Pohjantähden, ja siitä tiesinkin mihin suuntaan oli mentävä. Pääsin perille hyvin. (Ei, minulla ei ollut mukanani karttaa, koska se olisi ollut niin epäkuulia ja turistimaista, hoh hoo.)

20.9.06

Olit paras kaverini, sinuun minä luotin kuin Dänikeniin

Anna-jo:n avointa kutsua noudattaen ohjauduin Rytmiin keskustelemaan Erich von Dänikenin koomailuista ja Atlantiksen salaisuus -kirjoista. Kaikki 80-luvulla teinix-ikänsä viettäneet tuntuvat niitä lukeneen. Dänikenillä on muuten oma huvipuistokin.

Sitä helposti unohtaa, että tuntemattomien kanssa on mukavaa keskustella etunimittä ja asemitta, kaiken kaikkiaan sijoittamatta ketään mihinkään koordinaatistoon. Etanolipitoiset juomat toki auttavat tässä.

Kotimatkalla bussiin tuli kaksi kirurgin hengityssuojainta kasvoillaan pitävää miestä. Toinen jäi keskivälikköön, ja toinen leikkaussalivihreässä pikkutakissaan tuli viereeni istumaan ja haisemaan tolkuttoman ihmiselle. Mikään ei haise niin pahalle kuin ihminen, sanovat sairaanhoitajat. Mietin, ovatko miehet kenties improvisoidusti naamioituneita kioskiryöstäjiä tai bussikaappareita. Jossakin vaiheessa keskivälikköön jäänyt tuli keskustelemaan vieressäni istuvan naamiomiehen kanssa jollakin kielellä, jota en kyennyt tunnistamaan, koska maski teki heidän puheestaan puuroista muminaa.

Mitään kaappausta ei tapahtunut. Miehet jäivät pois, ja minä seuraavalla pysäkillä. Kadulla katutyömiehet kaatoivat asfaltin halkeamiin sulaa pikeä, joka höyrysi syysillassa.

19.9.06

Nimi on enne

Blogilistalta poimittua:


Blogin kirjoittaja on onnistunut pyrkimyksessään, koska linkkiä klikatessa tulee ilmoitus, ettei blogia löydy. Harmi, sillä nyt kun blogi on kadonnut, emme saa koskaan tietää miten täydellinen katoaminen suoritetaan.

17.9.06

Maaperä

Täytyy juosta pakoon mustasilmäistä koiraa.

Mikä mielihyvä siitä seuraakaan. Juostessa rasittuva, hikoava rytmisesti samaa liikettä toistava ruumis jättää taakseen tuskaisen levottomuuden. Juoksu sekä kaventaa että laventaa tajuntaa. Endorfiinihuuma on tavattoman jykevä ja pitkäkestoinen. Miten olenkin voinut sen unohtaa? Jos syvästä alakulosta pääsee näin helposti eroon, missä määrin se on edes ollut totta?

15.9.06

Ilmaa

Kävin harjaamassa hampaani ennen tämän merkinnän aloittamista. Muistaakseni tein saman ennen eilisen merkinnän kirjoittamista. Toivottavasti tästä ei tule tapa. Tavat syntyvät niin kovin helposti ja huomaamatta.

Töissä kuljen usein kerroksesta toiseen portaita pitkin. Kun laskeudun ylimmästä kerroksesta, olen kierreportaiden oikeassa reunassa, oikealla puolellani on kaide, ja sen toisella puolella kahdentoista metrin esteetön pudotus eteisen kivilattialle. Portaita laskeutuessani minulla on yleensä oikeassa kädessäni nippu avaimia ja niiden avaimenperänä magneettilätkä, jota tarvitsen avatakseni porraskäytävään johtavan oven. Liu'utan kättä kaiteella, joka on paljasta metallia, ja avaimet lätkineen ovat nyrkissäni.

Avaimet voisivat tietysti helposti lipsahtaa kädestä porraskuilun pyörryttäviin syvyyksiin. Siksi kuvittelen joka ikinen kerta, miten hyödyllistä olisi, jos avainlenkkiin olisi paketoitu nenäliinan kokoinen läpinäkyvästä muovista valmistettu laskuvarjo, joka avautuisi jos avaimet sattuisivat putoamaan. Lattiaan mäjähtämisen asemesta avainnippu leijuisi rauhallisesti alaspäin, ja kilahtaisi vain vähän kivilattiaan osuessaan. Mielikuvassani avaimet eivät kuitenkaan putoa vahingossa, vaan pudotan ne tahallani. Riippumatta siitä, mikä on päällimmäisenä mielessäni tai mitä satunkaan keskustelemaan työtovereiden kanssa kun kuljen kyseisessä portaikon kohdassa, mielikuva laskuvarjolla varustetuista avaimista putoamassa porraskuiluun on aina läsnä. En tiedä onko se pakkomielle vai tapa, mutta huomaamatta sekin syntyi, ja vasta tänään tulin siitä tietoiseksi.

14.9.06

Meemimeisseli

Aiheita on nyt niin paljon, etten saa yhdestäkään kokonaista merkintää aikaiseksi. Ohitetaan ongelma ja otetaan meemelöinen, tällä kertaa levyisä ja omasta blogista poimittu. En jaksa vastata kymmeneen kysymykseen, joten lyhennän meemiä vähän.

3. Levy jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:

CD-levy. Sen avulla voi heijastaa auringonvaloa ja näin välkyttää valomerkkejä ohi purjehtiville aluksille ja ehkä myös lentokoneille. CD:n keskellä olevasta reiästä tähtäämällä on helppo katsoa heijastuuko valo oikeaan kohtaeeseen. Peilillä sellainen on vaikeampaa ja jopa mahdotonta. CD on myös parempi kuin vinyylilevy, koska vinyylin reikä on hankalan pieni.

12.9.06

Sokkelopeliä ihmisyhteisössä

Planetaarion työelämäsarja jatkuu. Vuorossa osa 2: etätyö.

Meillä ei ole tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeuksia. Joillakin sellaiset oikeudet on, mutta uusia ei ole myönnetty pitkään aikaan. Etätyö on kuitenkin hyvä ja kannatettava asia, sillä etänä olisi monesti ollut mukavaa ja ennen kaikkea tehokasta työskennellä. Lounastaminen jää kyllä valitettavan yksinäiseksi puuhaksi. No, asiaa pohtimaan perustettiin sitten 8-jäseninen työryhmä, johon allekirjoittanutkin kuului, ja joka kokousti kolme kertaa. Keskustelimme johdon kanssa, suunnittelimme, tutkimme asiaa monelta eri kantilta ja tuotimme oikein hienon ja asianmukaisen muistion. Muistio otettiin sitten käsittelyyn vielä erikseen suuremmassa kokouksessa, jossa jokainen sai sanoa mielipiteensä. Lopputuloksena oli, että etätyön ajoittaiselle tekemiselle ei ole mitään esteitä johdonkaan mielestä. Siitä rohkaistuneena pyysin etätyöoikeuksia. Vastauksena oli

Meillä ei ole tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeuksia.

Ei muuta kuin takaisin aloitusruutuun. Eikä edes ottanut päähän, sillä olen sitä mieltä, että kaikenlaisia negatiivisia pikkutunteita, kuten vitutusta, ärtymystä, harmitusta ja muuta kuonaa pitää hävetä. Vuosien aikana olen huomannut, että kaikki sujuu ja tahtoni toteutetaan, kun vain osaan ja viitsin yrittää saada tahtoni lävitse epäsuorin keinoin. Liian suoraan toimimalla tie nousee pystyyn. En jaksa enää ärtyä siitä, koska asiat nyt vain ovat sillä tavalla. Vitutuskäyrän nostattamisen sijaan totesin vain pelaavani sokkelopeliä, jossa vastaan tuli umpikuja. Siispä uutta reittiä etsimään. Rustasin uuden hyvin perustellun hakemuksen, mutta muutin salaa etätyötarpeitteni perustelujen asiayhteyttä - lisäsin perustelujen eteen pari uutta lausetta. Perustelut ovat edelleen samat, mutta asiayhteys toinen. Tällä kertaa vastauksena on todennäköisesti

Meillä on tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeudet. Nyt sinulla on ne. Ole hyvä.

Tai ehkä sokkelopeli on väärä mielikuva. Ehkä pelaankin ihmisyhteisöön sijoittuvaa 80-luvun tekstiseikkailua. Niissä komennot oli kirjoitettava täsmälleen oikein ja oikeassa järjestyksessä, jotta pääsisi eteenpäin, tähän tapaan:

There is a box here.
>open box
The box is locked.
>open box with key
You cannot open the box with a key.
>open lock with key
The lock opens.
>open box
The box opens.

ja niin edelleen. Silti ottaa päähän ihan hiukan, ihan inasen verran, ihan minimimäärän vain, ja sekin hävettää. Töissä on yleensä ihan antoisaa, mutta tällainen robottibyrokratia nostaa silloin tällöin päätään, ja siitä on työn ilo kaukana.

11.9.06

Helsingin Hammas Terveys Asema.

Tämän merkinnän otsikko pisteineen on aito valomainos Mannerheimintien varrelta, mutta se ei liity tämän merkinnän aiheeseen.

Kuntelen tässä Bob Dylanin kappaletta The Times They Are A-Changing. Biisihän on 60-luvun nuorisoliikkeen ensikaikuja, mutta minusta sen sanoma sopisi suoraan Elinkeinoelämän keskusliiton edustajien suuhun. Ajatelkaa joukkoa tylyimpiä talouspäättäjiä laulamassa seuraavia säkeitä kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä:

Come gather 'round people
Wherever you roam
And admit that the waters
Around you have grown
And accept it that soon
You'll be drenched to the bone.
If your time to you
Is worth savin'
Then you better start swimmin'
Or you'll sink like a stone
For the times they are a-changin'.
tai
Come senators, congressmen
Please heed the call
Don't stand in the doorway
Don't block up the hall
For he that gets hurt
Will be he who has stalled
There's a battle outside
And it is ragin'.
tai

Come mothers and fathers
Throughout the land
And don't criticize
What you can't understand
Your sons and your daughters
Are beyond your command
Your old road is
Rapidly agin'.
ja niin edelleen. Koko biisin sanat voi lukea Dylanin saitilta.

Tosin säepari
For the loser now
Will be later to win
ei ehkä aivan sovellu talouselämän puhuntatapaan, koska antaa hiukan toivoa häviäjillekin.

Kiertotie vie perille yhtä lailla, ja maisemat sen varrella voivat olla mielenkiintoisia

Töissä bloggaaminen on kielletty. Niinpä lähetän merkinnän webmaililla sähköpostitse ja jos merkistö kestää matkan, julkaisen tämän illalla ja samalla asetan kaikki s'postitse lähetetyt merkinnät heti julkaistaviksi.

Luulen kyllä ettei webmailejakaan saa käyttää, mutta siitä en välitä.

Töissä ei saa kuunnella mp3:sia, koska niiden tekijänoikeuskysymyksiä ei voi valvoa. Niinpä koodaajamme väkersivät muutaman kymmenen kilotavun kokoisen mp3-soittimen, joka soittaa .3pm-tiedostoja, eikä jää kiinni mihinkään haaviin. Toimintoina on Play ja Stop, eikä kuvaruudulla näy mitään. Lällällää.

Rajoitukset ovat siitä mukavia, että niiden kiertämisessä joutuu vaivaamaan päätään. Noin yleensä siis, ei tällainen sähköpostimerkintä ole mitään muuta kuin jo olemassa olevan toiminnon käyttöön ottamista.

Töissä jaettu käyttäytymissääntö käskee työntekijöitä ilmoittamaan keskinäisistä seurustelusuhteistaan esimiehelle. Kukaan mitään ilmoita, eivätkä esimiehet halua varmaan edes tietää. Kaikkia huvittaa, ja luottamusvaltuutettu pyysi ohittamaan koko pykälän. Joku säännön on kuitenkin kirjoittanut, ja hänen mielestään moisen säännön laatimisen täytyy olla aivan asiallista. Olisi jännää nähdä mitä tapahtuisi, jos työntekijöiden keskinäiset suhteet kerta kaikkiaan kiellettäisiin.

10.9.06

Rytmi tai henki

Zarkus Poussalla on varmasti Suomen liikkuvin pää. En tuntenut miehen musiikkia yhtään, mutta rytmikoneisto on hänellä hallussa, ja siitä tulee hyvä mieli&meininki. Pitkästä aikaa innostuin oikein todella jostakin uudesta, minulle tuntemattomasta artistista (vaikkakin Z. Poussa lienee telkkarijuttujen vuoksi tuttu miljoonille muille suomalaisille, mutta minä en jaksa katsoa televisiota sen vertaa että sen tietäisin ilman googlausta). Tästä syystä eilisilta oli kaikkien aikojen paras Laulutupa, mutta tämä on tietysti makuasia ja sen lisäksi tosiasia.

7.9.06

Antroposeenin sanomat

Katselin rantakahvilan viereen ankkuroitua soutuvenettä, jonka kylkeen oli maalattu nimi "Tämä on vene." Hyvä idea veneen nimeksi ja juuri sellainen mistä pidän, mutta idea oli pilattu hölmöllä taidekäsialalla, sellaisella, jota näkee artesaanimyymälöiden näyteikkunoissa kirjavien huovutustöiden ja rautatangosta taivutettujen kynttilänjalkojen joukossa. Pakkoko sitä nyt on korostaa, että tässä ollaan niinkö daidedeos eikä mikä tahansa hyvin nimetty vene. Kunnon kirjasintyypillä, vaikkapa paksulla ja eleettömällä leimasintyylillä kirjoitettuna "Tämä on vene" näyttäisi paremmalta, eikä huutaisi taiteellisuuttaan liian selvästi julki.

Artesaaneista puheenollen, takorautainen vyönsolki olisi kiva löytää jostakin, mutta sen pitäisi näyttää ennen kaikkea toiminnalliselta, ei koristeelliselta.

Veneessä oli lipputanko, ja siinä Suomen lippu, joka oli kiertynyt muutaman kerran tangon ympäri. Kahvilan aidan ja katon väliin oli pingotettu siimoja, sillä lokit ovat käyneet röyhkeiksi, ja nappaavat pullan jos ei osaa varoa. Nyt ei lokkeja onneksi näkynyt. Oli aurinkoista, katselin kun vene liikkui hitaasti kiinnitysköyden salliman matkan ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Ajattelin, miten pöydältä tönäisty lusikka kyllä putoaa maahan, mutta tarvitaan planeetallinen massaa vetämään lusikka puoleensa, kun taas saman lusikan voi nostaa ilmaan kevyellä magneetilla, jonka massa on tuskin miljardisosan miljardisosaa planeetan massasta. Kun olin syönyt pullan ja kahvikin oli jo hyvän tovin ollut vatsassani, totesin itselleni, että tänä vuonna olen saanut monilla elämänalueilla sen mitä olen halunnut, eikä se ole tehnyt minua onnelliseksi. Se onkin horjuttanut huolellisesti rakentamaani tasapainoa ja nyt on menossa suuri ja toivoakseni melko perinpohjainen muutos. Pitkän aikavälin onnellisuudesta en osaa vielä sanoa mitään. Jos valitsen tarkasteluväliksi pidemmän ajanjakson kuin mitä voin odottaa eläväni, sanotaan vaikka sata vuotta tästä eteenpäin, ei onnellisuudella tai sen puuttumisella ole merkitystäkään. En siis stressaa turhasta. Mitään ei ole niin paljon kuin aikaa, sanovat geologit.

Ei tutkakatveessa

Hesari uutisoi, että roskapostin mukana tulee nykyään alitajuntaan vaikuttavia viestejä. Viesti vilauttaa muutaman millisekunnin ajan kuvaa, jossa on alitajuntaan vaikuttava ostokehotus, esimerkiksi sana "Buy". Väitetään, että lyhyen aikaa verkkokalvolla viivähtävä kuva ei ehdi muuttua tietoiseksi aistimukseksi, mutta vaikuttaa silti alitajunnan kautta halutulla tavalla.

Hesarissa mainostavilla tahoilla käytössään on vähemmän hienostunut taktiikka:


Yhteiskunnassamme on siis ihmisiä, joille maksetaan häiritsevän mainonnan tekemisestä. Minä en tiedä mitä tuossa mainostettiin, enkä välittänyt ottaa siitä selvää, joten mainosvälle on maksettu turhasta.

3.9.06

Soivia irtokarkkeja

Pentti Saarikosken haudalla oli kuulakärkikyniä narussa. Kynien tuominen Saarikosken haudalle on minulle tuntematon tapa. Kyniä roikkui rististä aika nippu, Yksi oli irrallaan ristin poikkipuun päällä, se oli punainen ja siinä luki valkoisella Veikkaus. Vieraskirjaa ei näkynyt, mutta ristiin oli kiinnitetty kirjoituksia muovitaskuihin, varmaan niillä halutaan fanittaa runoilijaa. Kirjoitukset olivat kastuneet ja muuttuneet lukukelvottomiksi, mutta ei niissä varmaan mitään tärkeää olisi ollutkaan, luulen että jotain kirjoittajaharrastajien oman navan kaivelua vain.

Löysin Saarikosken haudan sattumalta, kun olin kesällä Valamossa käymässä. Harhailin hautausmaalla, kunnes huomasin aidan vieressä vähän muista syrjemmällä haudan, jonka rististä luin nimen, ja ajattelin lakonisesti, että "ai se on haudattu tänne." Tien toisella puolella helikopteri lannoitti metsää niin että raikui.

Valamo on yöpymispaikkana mukava - hotelli on hyvä, ruokakin on, mutta ennen kaikkea Valamossa on hiljaista, mikä on poikkeuksellista luksusta. Valamo erikoinen paikka, koska luostariudesta tai uskonnollisuudesta ei tule ollenkaan vaivautunut tai ylihillitty olo. Munkit kulkevat kaavuissaan, vastaanoton naisilla on karjalaiset roolivaatteet ja ravintolan seinäikoneissa viiksekkäät enkelit seisovat keihäs kädessä, silmät ylös luotuina ja kaksi sormea koholla vannomassa kuin keihäänheittäjät telkkarihaastattelussa että "mitään en oo ottanu". Koko paikassa on pinnan alla jotain hilpeää, ja siellä saa nukuttua hyvin. Ravintolasta ei saa kahvin kanss munkkeja, koska, no, henkilökunta ei varmaan kestäisi asiakkaiden vitsailua paria päivää enempää.

Ajoin pitkin Savo-Karjalan pikkuteitä ja pari ensimmäistä päivää minulla oli turistin katse. Tältä Suomi siis näyttää, totesin itselleni. Olisihan minun pitänyt tietää että Suomi on lähinnä metsää (tai puupeltoa), kallioita ja järviä, mutta sen verran on urbanisoituminen hivuttautunut mieleeni, että suomalainen perusluonto näytti eksoottiselta. Järvellä veneily oli melkein psykedeelistä - hei, nuo puut kasvavat aivan kiinni rannassa. Täällä haisee suo. Onpa hiljaista. Ei ihmisiä tai rakennuksia missään. Miksi on niin tyyntä? Miksei mitään tapahdu? Ahdistaa tällainen erämaa. Sitä kesti pari tuntia, kunnes löysin sisäisen järvisuomalaiseni, normalisoiduin ja aloin pitää maisemasta.

--

Tänään päätin että olen vihdoin riittävän toipunut viikon kestäneestä flunssasta, ja aloitin liikkumisen. Päätin pyöräillä Helsinginniemen ympäri sen verran kovaa vauhtia, että hengästyisin ja hikoilisin kunnolla, mutta jälkimmäinen ruumistapahtuma oli sen verran runsasta jo heti aluksi, että päätin ottaa rauhallisemmin. Pyöräilin Hakaniemeen ja ihmettelin markkinoita, jatkoin siitä ystävän luo käymään. Kommentti: "oot vissiin ajanu täysillä, kun sun selkä on ai-van märkä". Täytyy toipua vielä vähän, tai hankkia ilmastoitu takki.