31.3.06

Kvartaalitilinpäätös: olisit jäänyt kotiin

Muistiinpanoja itselle: Älä mene töihin puolikuntoisena ja unen puutteesta kärsivänä. Saatat unohtaa työkaverin nimen, ja se vaikuttaa kummalliselta. Erityisesti jos olette olleet samassa työpaikassa samoissa tehtävissä yhdeksän vuotta.

Älä myöskään vilkaise edellä mainitussa kunnossa blogilistaa. Saatat unohtaa blogilistan osoitteen päätteen ja kirjoittaa osoitteeksi www.blogilista.com. Silloin ruutuun pamahtaa limetinvihreällä taustalla suuri sininen teksti PORNOLINKIT. Avokonttorissa sellainen väri- ja kirjainkokoyhdistelmä on helposti luettavissa huoneen toiselta puolelta saakka.

29.3.06

Seitsemän-päk

Bussissa haaveilin lottovoitosta. Olisi se hienoa jos minulla olisi ollut seitsemän oikein, ja olisin nyt 3 000 000 euroa rikkaampi. Tai oikeastaan en olisi, koska päävoiton maksussa on kuuden viikon protestiaika. Eikä siinä vielä kaikki, päävoittoon oikeuttava kuponki täytyisi kiikuttaa Veikkauksen pääkonttoriin Vantaalle. Se olisi todella riskialtista, koska taksia ei voisi ottaa, sillä taksikuski voisi arvata mistä on kysymys ja ryöstää kupongin. Bussissa voi tapahtua mitä vain. Täytyisi ottaa veitsi mukaan kaiken varalta, mutta jos matkalla tulisi pienikin ongelma, vaikkapa joku pummaisi rahaa tai tupakkaa, aavistaisin pahinta ja vetäisisin veitsen esiin, ja sitten joku soittaisi poliisit teräaselain rikkomisen vuoksi. Poliisiasemalla täytyisi luovuttaa lompakko (jossa kuponki olisi) poliisin huostaan. Tällöin ei voisi selittää miksi alkoi huitoa veitsellä, sillä kun poliisit saisivat tietää että mukanani oli jättipottiin oikeuttava lottokuponki, se "katoaisi" arvoituksellisesti tavaroideni joukosta.

Mutta, hahaa, onneksi olisin skannannut, valokuvannut ja videoinut kupongin ennen matkalle lähtöä niin tarkasti, että hermoja repivän protesti- ja oikeusprosessin jälkeen voisin kiistatta osoittaa että päävoitto kuuluu minulle.

Mutta pilaisiko kupongin skannaaminen sen? Lottokuponki ei kestä lämpöä. Se vasta olisikin surkuhupaisaa, jos varmistusjärjestelyni saisivat aikaan sen, että kuponki olisi käyttökelvoton.

27.3.06

Transistorisärö ei ole kenenkään mieleen

Walesin eli kymrin kieli alkoi kiinnostaa. Se on niin tolkuttoman hienon näköistä kirjoitettuna, että halusin kuulla miltä se kuulostaa. Netistä on hankala löytää pitkiä ja monipuolisia puhuttuja kielinäytteitä, jotka olisi transkriboitu tekstiksi, joten tein niinkuin yleensä tällaisissa tapauksissa teen, ja etsin Soulseekistä kymrinkielistä musiikkia. Vieraasta kielestä kiinnostuessani en ikinä etsi aivan ensiksi tietoa Wikipediasta tai muualtakaan, vaan hakeudun heti kielellä lauletun musiikin pariin. Puhutusta kielestä saa otteen aivan eri tavalla, puhe on ensisijaista ja vasta jos kieli kuulostaa hyvältä (ja tämä on kokonaan makuasia), eli tuottaa minulla auditiivista mielihyvää jaksan kiinnostua siitä muullakin tavalla.

Kymrinkielistä musiikkia löytyi aikamoinen määrä. Tänään kuuntelin 70-luvun alussa Y Tebot Piws -yhtyeen kappaletta Mae rhywun wedi dwyn fy nhrwyn, joka suomeksi tarkoittaa Joku on varastanut minun nenäni. Kymrin kieli kuulostaa hyvältä, biisikin on hyvä, ja kuinka ollakaan, Google-haulla löytyi Flickr-albumi, jossa on levyn kansi.

Samasta albumista löytyi luminen kuva nimellä Eira ar y mat, toinen lumikuva nimeltään Eira ar y lawnt yn dadleth, kolmas (Rôl Eira) ja neljäs (Eira ar ffenest flaen y car). Kuvia katsellessa voi päätellä, että eira tarkoittaa lunta. Lawnt lienee sama kuin englannin kielen lawn eli nurmikko, rôl on varmaan rulla ja ffenest on aivan varmasti ikkuna, ja sanan täytyy olla samaa juurta kuin ruotsin fönster. Pikkusanat ar ja y ovat todennäköisesti prepositio ja joku artikkeli. Sanoja yn ja dadleth en lähde arvailemaan, mutta flaen kuuluu ehkä ja mahdollisesti yhteen sanan ffenest kanssa siten, että niistä muodostuu tuulilasia tarkoittava sana ffenest flaen, mutta tämä on arvailua. Car on tietenkin auto.

Löysin kymri-englanti-sanakirjan ja hain sanaa flaen. Tuloksena olikin sana blaen, joka tarkoittaa etuosaa, joten jos ffenest flaen ei ole tuulilasi, ainakin se on etulasi. Mutta miksi hakutuloksena oli blaen? Se ei taatusti ole virhe. Tapahtuuko kymrissä jonkinlaista äänteenmukautumista tai muuta foneettista taikuutta joissakin tapauksissa?

Olisipa mukavaa taas alkaa opiskella jotakin vierasta kieltä. Viimeksi opiskelin ranskaa, mutta se jäi puolikkaaseen peruskurssiin, koska loppupuolen aikataulut eivät sopineet muihin menoihini. Vaikka verkossa onkin kymrin kursseja, omin päin en haluaisi niitä opiskella (=jaksa keskittyä riittävän pitkäjänteisesti) , vaan nimenomaan sellaisten oppituntien muodossa, jonne on vietävä oma ruumiinsa fyysisesti samaan paikkaan opettajan kanssa. Kovasti kyllä kiehtoisi ajatus uuden aivan kokonaan vieraan kielen saloihin sukeltamisesta. Pääsisi taas punomaan verkkoja sanojen välille ja oppisi kuuntelemaan kokonaan uusia äänteitä ja intonaatioita.

26.3.06

Painovoimaharjoittelu

Blogosfääriin on ilmestynyt vahnaa kotikaupunkiani Kotkaa esittelevä valokuvablogi, jossa saa esittää toiveita kuvauskohteista. Kotkassa on kyllä tiettyä karaktääriä. Se ei ole mikä tahansa radanvarteen paisunut asutustaajama, ei anonyymiksi laatikkorakennettu perustaajama eikä ylisiistiksi puunattu business city. Harmi vain, että kaupunki on liian riippuvainen paperiteollisuudesta ja satamasta, eikä muita elinkeinoja kuten IT-alaa oikein riittävästi ole. No, on siellä yksi pikkuruinen lasikuutiorakennus, mutta senkin katolle ilmestyi vaalea hirsisauna. Se oli varsinainen kulttuurit kohtaavat -näky, mutta julkisivulautakunta ei siitä oikein pitänyt ja sauna oli pakko purkaa.

Usein unissani oleilen lapsuuteni maisemissa, mutta vuosien vieriessä olen alkanut nähdä unia eri maisemista kuin ennen. Koulun pihasta tai muista merkityksellisistä paikoista en näe enää unia, sen sijaan usein yhdestä tienpätkästä koulun lähistöllä tai vanhasta aukiosta jossa ennen oli kioski, mutta nyt siinä kasvaa piharatamoa.

Jokaisella maisemalla, jokaisella kadunpätkällä on oma vuosien muistokerrostumien muotoilema tunnelmansa, kuin sointu tai äänimatto, joka sulavasti vaihtuu kun kääntyy kadunkulmasta ja näkee edessään taas uuden, tutun paikan.

20.3.06

Burgerten herra

Jos Burger King joskus avaa ravintolan Suomessa, aion vaatia että ketjun nimi muutetaan Habsburgeriksi. Siellä pitäisi myydä Burger Jaarli -ateriaa.

Macissä pitäisi myydä McFeast -aterian lisäksi Blood Feast -ateriaa, jossa pihvin tilalla olisi verilettu.

Tiedonjyvänen 1: Tänään on kevätpäiväntasaus, joten yön ja päivän raja kulkee täsmälleen Pohjois- ja Etelänavan kautta. Revontulien näkymisen todennäköisyys on tavallista suurempi juuri kevät- ja syyspäiväntasauksen aikaan.

Tiedonjyvänen 2: Vaatii vähemmän energiaa ampua ydinjätteitä (tai mitä tahansa rojua) ulkoavaruuteen kuin Aurinkoon.

Tiedonjyvänen 3: Koneet ja biologiset eliöt erottaa siitä, että koneissa on paljon todennäköisemmin pyörivää liikettä tekeviä osia. Biologisissa eliöissä pyörivät osat ovat erittäin harvinaisia.

17.3.06

Dimension Hatröss

Lumi sulaa ja vedet virtaavat jalkakäytävillä. Suojatien ylitettyäni kävi tuulenpuuska, joka nosti maasta kevättalven tuoksun, sellaisen vetisen hiekan ja lumen leyhähdyksen, jonka olemassaolon olin jo unohtanut. Lapsena haistoin sen maalis-huhtikuussa aina, mutta aikuisena en enää. Ymmärsin sen johtuvan siitä, että nenäni kulkee nykyään korkeammalla kuin lapsena, eikä kevättalven tuoksu jaksa kohota kovinkaan paljon ylöspäin tien pinnasta.

Sama juttu metrin mitan kanssa. Kasvun myötä unohdin kalibroida levitettyjen käsivarsieni mitan sormenpäästä toiseen. Se on mielessäni edelleen 1 metri, kuten kolmannella luokalla. Todellinen mitta on nyt 1,8 m. Mittasin sen juuri. Vietän siis riehakasta perjantai-iltaa.

16.3.06

Ratkiriemukkaita sisäänkirjautumishetkiä

Harmi ettei minulla ole paineilmaspraytä.

Kaikki alkoi siitä kun sain pienen kuumeen iltapäivällä. Kuumeessa hienomotoriikka katoaa, eivätkä tavarat pysy näpeissä. Otin uunista päivällispizzan, ja parin askeleen jälkeen möhlin sen lattialle. Pelteineen. Matto lämpeni, pizza kyllä pelastui, mutta en ymmärtänyt että se oli vasta ennakkovaroitus. Myöhemmin avasin kannettavan ja aloin lukea finet.binaries.keskustelua. Muuan helge_huuskonen oli postittanut sinne kuvan hervantalaisesta lumiaurasta, ja Matti Nykäsen vankilasta vapautumista ansiokkaasti valokuvannut Pasi Viheraho tiedusteli vankijunien aikatauluja, jotta pääsisi portille kuvaamaan kun Mattia viedään vankilaan. Alkoi tehdä mieli teetä, joten valmistin kupillisen ja istuin takaisin koneen ääreen. Vähän liian loivin liikkein ilmeisesti, sillä teekuppi kolahti pöydän reunaan, kirposi otteestani ja tyhjensi sisältönsä yltympäri läppärin näppäimistöä ja ruutua.

Virrat poikki, kone vessapaperilla kuivaksi ja sitten taas virrat päälle. Ajatuksenani oli pitää kone päällä, ja käynnistää Flight Simulator, jolloin kiivaana käyvän prosessorin lämpö kuivattaisi näppäimistön sisään jääneet teet nopeammin. Ajatus ei ehkä ansaitse vuoden sähköturvallisuuspalkintoa, mutta en jaksanut odottaakaan, eikä minulla ole sitä paineilmaspraytä, jolla näppiksen voisi puhallella kuivaksi. Valitettavasti näppis kiukutteli niin, etten voinut kirjoittaa salasanaani, se joko työnsi kirjainjonoja tai sitten ei mitään. Windowsiin sisäänrakennettu hiirellä kliksuteltava On-screen näppis oli yhtä oikutteleva, mikä on vähintäänkin outoa. Lopulta onnistuin kirjautumana koneeseen, kun aikani tahkosin. Seuraavaksi huomasin, että Windows-näppäin oli jäänyt jumiin ja aiheutti aina l-kirjainta painettaessa salamannopean uloskirjautumisen. Sitten oli taas taisteltava tie takaisin sisään.

Flight Simulatorin kuumentaessa prosessoria alkoivat teejäämät (Rooibos, mautonta, tavallinen tee on parempaa) vähitellen haihtua, mutta edelleen s-kirjain jumittelee. Voisikohan kannettavia vesitiivistää?

Edit 17.3. kello 9:29: Nyt lipsahti pöytäpuhelimen luuri näpeistä kahvikuppiin. Eikö tämä koskaan lopu?

Tietoinen kone

Mummilan ja hetkellisen vapaa-ajan inspiroimana:

Tietokoneeni nimi on Jylpperö. Entisen tietokoneeni nimi oli Myhry. Kiintolevyn osiot on nimetty seuraavasti.

C: - CEE
D: - DEE
E: - EEE

Mielikuvitukseton alku, mutta asemat on pakko nimetä noin jos haluaa naureskella E:-aseman nimelle. Nimen pöljyys toimii edelleen ja huvittaa minua, mutta minä olenkin yksinkertainen. Kyllästyisin nopeasti, jos olisin nimennyt aseman esimerkiksi Ormuskeriksi.

Langattoman kotiverkkoni SSID oli Wireleff, josta muotoutui Wireleffin basaari, josta edelleen Wireleffin basari.

Lehtipiste

Näin unta, että pöydälläni oli aikakauslehti nimeltään Viini & Ryöstely. En ehtinyt lukea sitä, ja nyt harmittaa ettei unistaan voi tuoda tavaraa reaalimaailmaan.

Voisikohan silmänliikettä seuraavilla laitteilla selvittää henkilön kotimaan, vaikkei hän sitä ilmaisisi? Laite asennettaisiin henkilön päähän, ja hänelle näytettäisiin ensin erilaisia neutraaleja kuvia, ja yhtäkkiä maailmankarttaa. Luulen että henkilön katse hakeutuisi automaattisesti heti aluksi hänen kotimaansa tienoille muutaman millisekunnin ajaksi.

15.3.06

Väkevä valta

Hurinan merkintä sodasta on saanut aikaan varsinaisen kommenttiryöpyn, johon itsekin aioin osallistua, mutta päätinkin kirjoittaa siitä erillisen merkinnän, koska merkinnät kuumailmapalloilija Veikko Kasevasta tai lapsuuteni leikkipaikasta, vanhasta panimosta, eivät oikein etene. Ne pitäisi kirjoittaa päivänvalossa keskellä työpäivää, mutta töissä bloggaus ei ole mahdollista (tai on se, mutta siitä tulee huono omatunto ja helpdeskikin ehkä valvoo).

Sodat ovat väkivaltakoneistojen toimenpiteitä toisiaan kohtaan, ja jos väkivaltakoneistoja ei olisi, olisi sotiminenkin aika hankalaa. Yhteiskuntaa ilman väkivaltakoneistoja tuskin koskaan tulee olemaan, sillä ihmiset ovat apinoita, ja apinoiden laumaelämään kuuluu lauma-aggressio. Yhdessä metsästävä apinalaumakin on väkivaltakoneisto. Ihmislauman väkivaltakoneisto voi olla valtion komennossa toimiva armeija, tai ryöstelevä rosvojoukkio; se voi olla poliisi ja sen halpana jäljitelmänä improvisoitu kodinturvajoukko. Uskon, että ulkoisen ja sisäisen väkivallan uhkaa voidaan lieventää juuri väkivaltaan kouluttamalla, sillä sitähän poliisi- ja etenkin sotilaskoulutus on. Mitä hallitummin tämä tehdään, sen suurempi mahdollisuus rauhalliseen elämään kansalaisilla on. Voi kuulostaa ristiriitaiselta, että väkivaltaa torjutaan väkivaltaan kouluttamalla (tai oikeastaan pitäisi puhua väkivaltaan kasvattamisesta, sillä sekä poliisi- että sotilaskoulutus muovaavat luonnetta, varsinkin jälkimmäinen pyrkii siihen). Ihmiset eivät osaa elää keskenään rauhassa, minä kyllä osaisin, mutta aina löytyy joku Öyhönder, joka on valmis käyttämään väkivaltaa ja keräämään siihen jengin Öyhöndereitä mukaan, omin päin tai vieraan valtion organisoimana.

En osaa sanoa, olenko pasifisti. En ole, jos pasifismilla tarkoitetaan maanpuolustuksen tai armeijan vastustamista sinänsä. Kävin siviilipalveluksen, mutta en tehnyt sitä heppoisen rauhanaatteen nimissä, vaan aivan toisista syistä. Vastustin, ja vastustan yhä Suomessa kaikkialle hivuttautuvaa kansallismielistä maanpuolustusuhoa, siis sitä, joka esittää sodassa kaatuneet ja veteraanit jonkinlaisina korvikekristuksina, joiden kallis uhriveri vuoti maahan jotta me saisimme ikuisen elämän. Tällaisia puheita kuunnellessa tekee mieli heittää lonkalta ohimennen, että Tom of Finlandkin oli sotaveteraani ja katsoa sitten koetaanko se pyhäinhäväistyksenä. Pahimpia termejä on kunniavelka. Kunnioitusta voi kyllä olla, kiitollisuuttakin, mutta kunniavelka on ajatuksena syyllistävä ja sitova. Miten niin kunnioitus ja kiitollisuus ovat asioita, joista voi olla velkaa? Velka on pakkoa, eikä kunnioitusta tai kiitollisuutta voi pakottaa. Sitten on vielä se lähes pakollinen maininta kun puhutaan sotaveteraaneista, eli heidän kunnioittamisensa. Periaate on sama kuin muslimeilla, joiden on tyrkättää Muhammedin perään aina maininta "rauha hänelle", siis muotoa "Olipa kerran Muhammed (rauha hänelle), joka perusti rauhan uskonnon, mutta häntä ei sitten piirrellä tai tapamme kaikki." Nykyään lähes joka ikisessä sotaveteraaneista kertovassa lauseessa, täyty mainita "minä kunnioitan sotaveteraaneja", ikään kuin se olisi uskonnollinen pakko, mutta tarvitseeko itsestäänselvyyksiä lausua ääneen joka ikinen kerta?

Tämä toisen maailmansodan saavutusten ylikorostuminen ja sen saamat uskonnolliset vivahteet johtuvat luullakseni siitä, että sota alkaa olla ainoa yhteinen asia joka tällä kansakunnalla on, ne ovat suuren yhtenäiskulttuurin viimeisiä hengenvetoja. On se nyt helvetti sentään typerää, jos emme osaa mieltää suomalaisuuden perustaksi muuta kuin vuosikymmeniä sitten käydyn sodan, ikään kuin meillä ei olisi muuta kulttuuria kuin Tuntemattoman sotilaan jermukulttuuri ja muita saavutuksia Kannaksen torjuntavoitto 1944. Kyllähän minäkin IL2:n Forgotten Battlesia pelaan ja lennän suomalaisten puolella neuvostoeläjiä vastaan, se on hauskaa, varsinkin kun lapsena kasvoin Joppe Karhusen ilmasotakirjojen parissa, mutta en minä siitä mitään syvän uskonnollis-isänmaallisia tunteita saa.

Sitäpaitsi itsenäisyys, isänmaallisuus ja maanpuolustustahto eivät ole minkään arvoisia sinänsä - onhan Pohjois-Koreakin itsenäinen, isänmaallinen ja erittäin maanpuolustustahtoinen maa.

Kumpikaan isoisistäni ei taistellut sodassa. Isäni isä kuoli nuorena vuonna 1938. Äitini isä taas oli sotaan liian vanha, ja päätyi sitten organisoimaan Karjalan evakuointia ja evakoiden asuttamista. Isäni pääsi (ja nimenomaan pääsi, köyhän yksinhuoltajan lapsilla ei ollut helppoa) sodan jaloista sotalapseksi Ruotsiin neljäksi vuodeksi vauraalle maatilalle, mikä on taatusti ollut yksi suurimpia onnenpotkuja mikä silloin oli mahdollista saada. Luulen, että olen pitkälti välttynyt siltä sota-ajan synkkyydeltä, joka on heittänyt varjonsa parin tai kolmenkin miespolven ylle. Isä toki toivoi että kävisin armeijan, mutta vain siksi, että siellä voisi päästä tekemään mielenkiintoisia asioita, tutustuisi uusiin ihmisiin ja kuntokin kasvaisi. Mitään tunkkaista kansallismielisyyttä hänessä ei ole koskaan ollut, eikä hän koskaan maininnut, että olisi ylpeä, jos suorittaisin varusmiespalveluksen. Homma mikä homma, ja voihan se olla kivaakin, oli hänen asenteensa. Ei sivariin menonikaan häntä hetkauttanut, lähinnä hän huolehti siitä että saisin kunnon palveluspaikan.

Sivariin menin myös siksi, että suhtauduin hyvin epäilevästi sotilaskoulutuksen tasoon. Kutsunnoissa puhunut majuri valitteli ikäluokkien pienenemistä ja marisi siitä kuinka eukot ovat pihdanneet liikaa 70-luvun alusta lähtien, eikä hän aluksi meinannut edes mainita siviilipalveluksen mahdollisuutta mutta teki sen lopulta väkisin ja vähätellen. Pidin sitä typeränä, sillä eihän kenenkään päätös mennä sivariin peruunnu siitä että sivari mainitaan vähättelevään sävyyn. Kavereiden kertomukset esimiesten laulattamista marssilauluista, joissa hyökätään Tukholmaan ja tapetaan napalmilla kaikki, eivät nekään luoneet kuvaa organisaatiosta jonka tarkoitus on maan puolustus (välilyönti tahallinen), vaan organisaatiosta, josta aika on ajanut ohi ja siitä on taantunut pelkkä öyhökulttuurin linnake. Tietenkin tuollaiset laulut ovat roisia äijähuumoria, eikä niitä pidä kauhistella liikaa, mutta siellä missä on liikaa roisia äijähuumoria, on myös pahimmanlaatuista machoilevaa öyhökulttuuria. Sellaisen kanssa en halunnut olla missään tekemisissä, vaikka Suomi sitten jäisikin vaille yhtä sotamiestä. Paljon myöhemmin ymmärsin, että öyhötyhmyys tiivistyy maavoimissa ja että ilmavoimissa ja laivastossa kantahenkilökunta ja varusmiehet ovat valikoituneita ja varusmiespalvelus siksi paljon järkevämpää. Kieltämättä kävi kateeksi kuunnella ystäväni tarinoita siitä, kuinka hän venemiehenä ajeli kesällä ympäri Suomenlahtea ja majoittui milloin mihinkin saareen. Sellaisesta sotilaselämästä olisin itsekin pitänyt. Niin, ja siinä sivarikoulutuksen tasossa ei sitten ole mitään kehumista, se oli ensiapukoulutusta lukuunottamatta huonoa.

Tietysti asiaan vaikutti sekin, että olin 18-vuotiaana huonossa fyysisessä kunnossa, ja vaikka en ollut koskaan joutunut kiusatuksi koulussa tai mitenkään muutenkaan sosiaalisesti syrjityksi, ymmärsin, että armeijan kaltaisessa suljetussa laitoksessa viimeisenä maaliin tulevan osa on aika kurja. Tuskin mikään pilaa liikunnan iloa yhtä tehokkaasti kuin koululiikunta, ja vasta aikuisiällä olen löytänyt liikunnan ja erityisesti juoksemisen ilon. Nyt tosin olen ollut juoksematta pari kuukautta, ja huomaan jo, että liikunnan positiiviset vaikutukset alkavat haihtua, ja tilalle tulee omituista turhanaikaista fiilisoskillaatiota. Liikunta vaikuttaa testosteronitasoon, ei paljon, mutta juuri sen verran, että aivot alkavat toimia paremmin ja selkeämmin, sanalla sanoen oikein. Testosteroni on miespsyyken toiminnan kannalta välttämätöntä voiteluöljyä. Pitäisikin taas lähteä lenkkipolulle, sillä kaikki syyt jotka estävät meitä liikkumasta ovat tekosyitä, kuten Urho Kaleva Kekkonen sanoi. Eteenpäin siis Kekkosen viitoittamalla lenkkipolulla! Tai Helsingin kaupunkihan sen on viitoittanut. No, itse asiassa ei siellä ole viittojakaan, kilometripylväitä vain.

12.3.06

Salaisessa kapakassa

90-luvun alkupuolella veljelläni ja minulla oli bändi ja pieni levymerkki, jonka kautta julkaisimme kavereiden bändien demoja ja omakustanne-CD:itä. Tyylinä oli moppitukkapop, Stone Rosesin ja Happy Mondaysin inspiroimana. Siihen aikaan Helsingissä ei ollut varsinaista poppiskeneä, joten sellainen piti luoda. Aina välillä pääsi Tavastialle ja muihin klubeihin joukko bändejä soittamaan, mutta useamminkin teki mieli esiintyä. Niinpä päätimme etsiä sopivan keikkapaikan itse ja järjestää soitantatapahtuman omin luvin jonnekin sopivan klubimaiseen paikkaan.

Paikka löytyikin Sörnäisistä vanhalta makkaratehtaalta. En tiedä kuka sen keksi, ja mistä avaimet sinne saatiin. Ehkä jollakulla tuttavan kaimalla oli harjoituskämppä rakennuksessa, ja sitä kautta ulko-oven avaimet sekä tietoa rakennuksen käyttämättömistä tiloista. Koko tehdas oli ollut tyhjillään jo kauan, mutta rempalleen tiloja ei ollut päästetty. Koneet oli viety pois, mutta loisteputkivalaisimet olivat paikoillaan katossa ja sähköä oli saatavana.

Tapahtuman piti olla pienimuotoinen, mutta se lähti käsistä koska innostuneita oli yhtäkkiä kymmeniä, eikä kukaan tuntenut kaikkia sen järjestämiseen osallistuneita. Joku päätti, että kunnon klubissa kuuluu olla anniskelua, ja päätti olutta vain hieman yli omakustannushintaan, eli koko tapahtumasta tuli tämän päätöksen myötä salakapakka. Tila oli keskisuuri tuotantotila, sellainen Semifinalin kokoinen eli noin 150 henkeä vetävä, väritykseltään kelmeän keltainen tummemmalla alaosalla niinkuin entisaikojen tuotantotilat tapaavat olla. Sinne oli viety valo, kokoelma värillisiä hehkulamppuja, pari spottia sekä valaisin jonka valokeila kulki kahden lasikiekon lävitse, joiden välissä oli erivärisiä öljyjä. Se kaiken näyttämään 60-luvun happofilmeiltä. PA-kamat olivat meidän treenikämpiltämme, mikseri jostakin muualta, kaikki mikkitelineet kolmannesta paikasta. Olutkorit oli kätketty pitkän käytävän perällä olevaan komeroon. Koko salakapakka oli huima kollektiivisen innostuksen osoitus, kukaan ei nurkuillut roudaamisesta Bändejäkin oli neljä tai viisi. Kun roudasimme omia kamojamme olimme yllättyneitä miten aidolta klubilta tuotantotila näytti, pöydät ja tuolit vain puuttuivat. Akustiikka olisi varmaan karmea, mutta sille ei oikein voinut mitään.

Innostus tapahtumasta oli kasvanut niin suuriin mittoihin, ettei joku puuhaan osallistuneista uskonut pelkän suusta suuhun leviävän sanan tuovan paikalle riittävästi ihmisiä. Ajatus oli vähän liian pessimistinen, koska jo salakapakan järjestämiseen osallistuneita oli kymmeniä, eikä heidän houkuttelemisekseen ollut tarvinnut muuta kuin kertoa että tällainen tilaisuus on tulossa. Tämä epäilevä tuomas valmisti 500 mainosflyeriä, ja siinä kun roudasimme iltapäivällä kamoja paikoilleen, hän tuli flyeripinkat käsissä kertomaan että nyt alkaa mainostus Helsingin kapakoissa.

Salakapakoinnin ja soitannan oli määrä alkaa kello 20.30, samalla kun ovet avataan. Suunnilleen kello 20.20 pihaan kaarsi musta maija, josta purkautui neljä poliisia. He tulivat soittotilaan, kertoivat että olimme paikalla luvatta ja käskivät purkaa kaikki soittokamat, valot, ylipäätään aivan kaiken mitä olimme paikalle tuoneet. Salakapakka hyytyi siihen paikkaan. Myöhemmin kuulimme, että 500 flyeristä oli ehditty jakaa ehkä 50 kappaletta, kun yksi niistä päätyi rakennuksen omistajan pojan käteen, joka oli soittanut isälleen, joka oli soittanut poliisit. Oluita poliisit eivät löytäneet, koska eivät hoksanneet niitä kaukaa käytävän perältä etsiä.

11.3.06

Hermosto elää

Kahdelta kotiin ja kuudelta ylös, koska viini hajottaa unirytmin. Eipä haittaa, täytän tänään 35, vien kohta tyttäreni ystävänsä syntymäpäiville, joten pääsen ohimennen osalliseksi synttäri-ilosta, vaikken omia päiviäni vietäkään. Päivämäärä 11.3. on graafisestikin miellyttävä, kaksi piikkiä ja niitä tasapainottamassa pyöreitä kaaria.

Olen hyvällä tuulella, kiitos Timon eilisten juhlien. Yleensä kammoan juhlia joissa en varsinaisesti tunne ketään, enkä helposti sellaisiin enää lähde. Olen käynyt liian paljon bisnespaskajuhlissa, joissa täytyy omaksua pätemismoodi: Tehdä Hyvä Vaikutus, Olla Spontaanin Hillitty, Kysyä Oikeat Asiat ja Jutella Kepeästi Niitä Näitä. Eilisilta oli poikkeus. Oli äärimmäisen mukavaa, kun kukaan ei yrittänyt päteä, edustaa tai markkinoida itseään, vaan jonkinlainen lempeä hyväntahtoisuus vallitsi. Tällaista on ollut viimeksi joskus kauan sitten.

Tavattu Timo, Markku, Karri, Jari, Hurina, Tristan, Veloena, kääntäjä-runoilija, kaappihumanisti-insinööri, ja tietenkin Laura, jonka kanssa käydyt keskustelut olivat erityisen ilahduttavia hetkiä.

9.3.06

Olemme iskussa - we are on strike


Koin tänään bussilakkoa: linjan 503 tuulilasiin lensi kananmuna.

Liikkuikohan munanheittäjän päässä mielikuvia sorretun työläisen taistelusta riistovaltaa vastaan, vai muistoja lapsuusvuosien lumisodista?

Olen pitkästä aikaa löytänyt netistä jotain intensiivisesti kiinnostavaa, ja sitä on runsaasti, nimittäin ilmailusaitti AvWebin kolumnisti John Deakinin ilmailujutut. Deakinillä on 30 000 lentotuntia, ja viitseliäisyyttä kirjoittaa pitkiä yksityiskohtauksia kuvauksia siitä, miten esimerkiksi toisen maailmansodan aikainen Zero-hävittäjän moottori käynnistetään, tai miten hän oli unohtaa laskea jumbojetin laskutelineen alas. Mikä onni että netissä muutakin kuin ruudun mittaisia pikapaloja (kuten tämäkin juttu).

Nethack

Nethackin luolat ovat örkkitehtien suunnittelemia.

Hyttyskierukan savu ei karkota kuin ihmisiä

Oli juhannus ja minä olin kai kahdentoista tai kolmentoista, en muista tarkkaan, kädet ja jalat venähtäneet joka tapauksessa pitkiksi ja ruumiiseen asettunut hoippuva levottomuus. Kaverit olivat kaikki vanhempiensa luona mökeillä tai kotonaan, minä ja veljeni olimme perheen kanssa kotona.

Kotona oli tylsää, teki mieli kävellä ympyrää, ja kun ilta läheni, levottomuus kasvoi. Otin pyörän ja lähdin joen rantaan ajelemaan, siellä oli suuri hiekkateitä ja kenttä veneiden talvisäilytystä varten. Ketään ei näkynyt missään, ajelin vimmatusti teitä pitkin edes takaisin, kunnes menin kentälle kurvailemaan. Kentän laidassa makasi revitty kirja. Kansien kontaktimuovi paljasti, että se oli kirjastosta. Kumarruin lukemaan.

Mitä miettii vietnamilainen sotilas, jonka suolet pursuavat vatsan haavasta ulos...
Ja niin edelleen. Katsoin kirjan selkämystä: Hannu Salama - Juhannustanssit. Olin hämmentynyt koko yön. Kuka oli suuttunut juhannuksena juhannuksesta kertovalle, väkivaltaista tekstiä sisältävälle kirjalle niin että oli repinyt sen riekaleiksi? Se oli oudoin juhannus jonka olen viettänyt.

Seuraavan juhannuksen vietimme kavereiden kanssa kaakaolla maustettua kiljua juoden.

5.3.06

Evribadimeininki

Lauantainen Laulutupa rokkasi! House-bändi on tolkuttoman hyvä, minkä yleisö on pannut merkille, sillä väkeä oli paljon enemmän kuin tammikuisessa Laulutuvassa. Viime kertainen Maritta Kuula jäi minulta väliin, mutta tämänkertainen esiintyjä Liisa Akimof, tuo kohtalokkaan salmiakin sanansaattaja, sai aikaan evribadimeiningin. Laura oli taas mukava nähdä, kuulla ja tavata. Luulen nähneeni muitakin bloggaajia, kuten Timon, mutta osasin yhdistää tutut kasvot blogiin vasta kotimatkalla bussissa. Panin myös merkille, että Juttutuvan miestenvessan seinästä on hinkattu pois mietelmä "SDP on hyvä".

Pagistaan haastoi Top 5 oudot koristeet -meemiin, johon pelkäsin tulevani haastetuksi. Olin varma, ettei minulla enää ole mitään tehtävänannossa mainittuja outoja koristeita tai roinaa, jotka ovat aikojen saatossa lojumaan jäätyään muuttuneet koristeiksi. Tein viime toukokuussa niin tehokkaan siivouksen, että asuntoon ei jäänyt oikeastaan mitään turhaa, mutta nyt kun aloin tutkia asiaa, niin löytyihän sitä tavaraa.

Kymmenen vuotta sitten Tiimarista ostettu muovibonsai, joka ajan myötä on mennyt rikki, ja on nyt siirretty häveliäisyyssyistä kaktuskokoelmani takimmaiseen nurkkaan, josta se ei näy, ellei satu istumaan sen viereiseen tuoliin ja silloinkin joutuu kurottelemaan päätään. Bonsain latva törröttää tyhmän näköisesti, kuten kuvasta huomaa, mutta tätä esinettä en heitä pois, koska olen siihen kiintynyt. Taustalla toisessa merkinnässä mainittu Lophophora-kokoelma, jonka olen sijoittanut vanhaan akvaarioon. Ei muuten, mutta akvaarion päälle saa helposti sijoitettua loisteputkivalaisimen kaktuksia varten. En jaksa porata reikiä kattoon ja ripustaa valaisinta ketjuista, jolloin akvaariota ei tarvittaisi. Valaisin on hieman liian lyhyt akvaarion pituuteen nähden, joten olen laittanut sen ja akvaarion päädyn väliin pahvilevyn "väliaikaisratkaisuksi". Se on nyt ollut paikoillaan viisi vuotta.

Fouga Magister -suihkuharjoituskoneesta peräisin oleva Mach-mittari toimittaa äijäesineen virkaa. Mittari kaiken lisäksi toimii, mutta vaatii voimakkaan alipaineen, jotta sen neula kääntyisi. Kun sain ajokortin, asensin mittarin Lada 1500 S:n kojelaudan päälle antamaan katu-uskottavuutta muuten kovin aneemisen oloiselle Ladalle. Mittari sopisi kirjahyllyyn, mutta tällä hetkellä se on jostakin syystä päätynyt vessaan ja oleilee peilin edessä hyllyllä vieden tilaa hyödyllisemmiltä asioilta.



Kotkan satamaa mainostavan pelasturenkaan muotoisen pullonavaajan sain viime vuonna isältä joululahjaksi. Kotkan satama on meillä sisäpiirin vitsinä. Minulla on Kotkan satama -kahvikuppikin, josta en kyllä luovu ikinä. Pullonavaaja on hölmön näköinen, mutta en halunnut heti piilottaa sitä laatikoiden kätköihin, olihan se sentään lahja. Niinpä panin sen väliaikaisratkaisuna roikkumaan kirjahyllyn laatikon nupista, ja siinä se roikkuu yhä edelleen.

Nyrkin kokoinen kivi joka sisältää tunnistamattomia mineraaleja löytyi viime kesänä jostakin. Suurimmaksi osaksi se on kvartsia, mutta seassa on harmaata liuskekiven näköistä tavaraa, josta en ole päässyt selville mitä se on. Nyt kivi seilaa levottomasti pöydältä toiselle levottomasti, kunnes päätyy väliaikaisratkaisuna jonnekin.

Viimeisenä pitänee mainita litografia joka putosi seinältä, eikä päässyt sinne enää takaisin. Työ esittää kukkahattuista naista. Ostimme sen veljeni kanssa vuonna 1986 kun olimme perheen kanssa Ruotsissa. Murrosikä oli kummallakin täydessä vauhdissa, ja halusimme yhtäkkiä huoneeseemme jotakin taidetta, joka esittäisi naisia. Matkarahoillamme ostimme sinertävänsävyisen kivipainotyön, jossa kukkahattuinen nainen on kääntyneenä katsojaa päin huulet raollaan. Silloin se näytti hienolta (puhumattakaan siitä, että taiteella voisi tehdä vaikutuksen huoneessamme vieraileviin tyttöihin), mutta vähitellen työ alkoi vaikuttaa pelkästään tylsältä. Heitimme siitä kolikkoa kun muutimme pois kotoa, ja minä voitin. Työ putosi kauan sitten asuntoni seinältä, kun sen takana oleva rautalanka katkesi. Vein litografian kirjahyllyn taakse väliaikaiseen piiloon, ja sieltä sen löytää vielä nytkin.

Ruotsin matka oli muuten sinisävyinen, sillä ostimme litografian lisäksi myös Bossin kompressori-sustaineripedaalin kitaraefektiksi. Kompressorissa oli sininen kotelo, ja on vieläkin.

Haastan meemiin kenet tahansa joka siihen haluaa osallistua. Meillä ei valikoida!