17.10.06

Telakka

Lukioaikoina tunsimme ystävieni kanssa viehtymystä koulussa käyntiin myös öisin. Koulurakennuksemme oli suuri ja monisiipinen, ja uteliaana nörttimiesväestönä olimme kartoittaneet kaikki mahdolliset kattoluukut ja huoltotunnelit. Syksyn alkaessa pimetä alkoi myös ajatus koulussa vierailemisesta yöaikaan tuntua kiinnostavalta (tämä oli 80-lukua, jolloin liiketunnistimia ei ollut). Ainoa vaara oli koulun päädyssä asuva vahtimestari Koipe, joka oli äkkipikainen ja arvaamaton mies. Hänellä muun muassa joukko luvattomia pistooleita, joilla hän kerran ammuskeli mallinukkeja väestösuojassa.

Väestönsuojassa sijaitsevan kuntosalin yhdellä seinällä oli laudoin erotettu ilmastointikone ja sen takana oli pieni ryömimisen mahdollistava luukku huoltokäytävään, jonka päädyssä oli vuorostaan toinen, viemärinkannen tapainen luukku joka avautui nurmikolle. Jostakin syystä se ei ollut lukittu, vaan sen pystyi avaamaan reunasta nostamalla. Eräänä iltana sitten minä ja kaksi kaveriani laskeuduimme luukusta sisään, ryömimme pitkin käytävää pommisuojaan, kiipesimme lauta-aidan yli ja olimme siten koulun sisällä. Oli täysin hiljaista ja pimeää. Kuntosalin pukuhuoneessa haisi pukuhuoneelle niinkuin aina. Hiivimme pitkin käytäviä, kunnes näimme että teknisen työn luokassa palaa valot ja siellä näkyi liikettä. Häivyimme äkkiä samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Luukusta ulos pihamaalle kiivettyämme huomasimme, että ystävämme Jukka puuttui. Jäimme odottelemaan puiden varjoihin, mutta häntä ei kuulunut. Katsoimme teknisen työn luokan ikkunasta sisään, ja siellä oli Koipe höyläämässä lautoja.

- Se on tappanu Jukan ja tekee nyt sille ruumisarkkua, sanoin.

Vitsi tietysti, mutta pian aloimme molemmat uskoa että Jukka oli jäänyt Koipen saaliiksi. Yhtään emme pysähtyneet miettimään sitä, että tappaja tuskin tekee mitään ruumisarkkuja jos haluaa päästä ruumiista eroon. Paitsi jos tappaja on yhtä kylmäverinen kuin Koipe. Paniikki alkoi jo hiipiä puseroon, kouluun ei voinut mennä takaisin sisälle, koska kiinnijäämisen riski olisi liian suuri, mutta ei Jukkaa voisi yksinkään jättää. Päätimme silti riskeerata ja menimme luukulle. Jukka seisoskeli tupakalla sen vieressä.

- En meinannu päästä sen lauta-aidan yli, enkä viittiny huutaa.

Vähän ajan kuluttua Koipe lähti lomalle tai irtisanottiin, en muista miten oli, kiipesimme koulun katolle ja menimme kattoluukusta sisään. Sekään ei ollut lukossa, siihen aikaan ei ilmeisesti uskottu lukitsemiseen ja turvatoimenpiteisiin. Hiljaisuus ja pimeys tutussa ympäristössä sai aikaan toismaailmaisen tunnelman. Kävelimme eteisaulassa kuin katedralissa. Katuvalot loivat jyrkkiä valon ja varjon vaihteluita käytäviin ja koulun ominaishajut, jotka päivisin painuivat taka-alalle tuntuivat taas voimakkailta. Käytävissä tuoksui lattiavaha ja ruokalassa yllättäen maito, ei ruoka. Koulu oli muuttunut päivittäisten tapahtumien näyttämöstä pelkäksi tilaksi ja rakennukseksi sinänsä, erikoisemmaksi ja oudommaksi kuin missään unessa. Lopulta kukaan meistä ei puhunut mitään, vaan seisoimme hiljaisina voimistelusalin keskilattialla ja myöhemmin eteisaulassa.

Kun kiipesimme kattoikkunasta ulkoilmaan, oli kirkas syysyö. Horisontissa näkyi joki, jonka pintaan heijastuivat sen vastarannalla olevan voimalaitoskompleksin ja sataman valot. Näytti kuin valtava avaruusalus olisi telakoitunut maapalloa vasten ja leijuisi nyt paikoillaan odottamassa jotakin tapahtuvaksi.

2 kommenttia:

LL kirjoitti...

Hykerryttävän hyvä kertomus.

Dyro kirjoitti...

Kiitos kehuista! :)