12.10.06

Seuraa nuolia


Tapiolassa on pienen aukion reunalla vaatimattomat portaat, jotka johtavat alas valtavaan maanalaiseen väestösuoja-urheilukompleksiin. Alas laskeudutaan kymmeniä ja kymmeniä metrejä, kunnes vastaan tulee puolikaaren muotoinen, kiskoilla liikkuva metallinen paineovi (selvästikin ydinhyökkäyksen kestävä) ja sen takana vielä toinen samanlainen oven virkaa toimittava paksu metallilaatta. Tämän takana on eteinen, jossa oleva vahtimestari ei osaa neuvoa reittiä jousiammuntaradalle, koska tie sinne on liian monimutkainen ja mutkia täynnä. Käytävien katossa on sentään piktogrammeja, joita seuraamalla ammuntarata lopulta löytyy pitkän matkan ja monen käännöksen takaa.

Olen ampumassa jousella ensimmäistä kertaa, koska viime yrittämällä eksyin, enkä löytänyt perille. Jousena on vaistojousi, eli pelkkä kaari jossa oli muotoiltu kahva, muttei mitään tähtäimiä, vakaimia tai muutakaan ylimääräistä. Suojus vasempaan käsivarteen, nahkaläppä oikean käden sormien suojaksi, nuoliviini lanteille, ja lyhyen opastuksen kuuntelu.

Miten yksinkertaista: nuoli jänteelle, veto kunnes etusormen rystynen ankkuroituu poskipäätä vasten, nuolen kärki taulun keskelle ja jännettä venyttävien sormien valauttaminen rennoiksi. Jänteen singahtaminen alkuasentoonsa ja nuolen äänetön, vikkelä lähtö aiheuttaa äkillistä rauhallista iloa, aivan uudenlaista. Nuoli osuu jonnekin tauluun, seuraava toisaalle, kolmas jonnekin muualle. Meitä on kymmenkunta, ammumme kolme nuolta kerrallaan, menemme tauluille vetämään vetämään ne irti, palaamme ammuntapaikalle ja ammumme seuraavat kolme, ja sitten taas kolme. Kaikki tapahtuu hitaasti ja rauhallisesti, hosumatta, eikä ilo nuolen lähettämisestä ilman halki katoa mihinkään.

Opettaja opastaa, miten liian korkealle osuvat nuolet saa osumaan alemmas, miten liian matalalle osuvat ylemmäs. Nuolen kärki on tähdättäessä pidettävä koko ajan keskellä taulua, ja vain otteen etäisyys nuolen perästä vaikuttaa siihen, miten korkealle tai matalalle nuoli lentää. Alan ymmärtää miten ampumisen kaikkien osa-alueiden on toistuttava täsmälleen samanlaisina, jotta jotakin niistä voisi muuttaa ja tutkia sen vaikutusta nuolen lentoon. Nuolet osuvat edelleen sinne tänne, mutta oikeat otteet alkavat löytyä ja nuolet lentävät kauniimmin. Sitten tapahtuu jotakin. Jännitän jousen ajattelematta mitään, tähtään, ja nuolen kärki tuntuu lukittuvan keskelle taulua. Päästän jänteestä, ja samalla hetkellä tiedän, että nyt osun keltaiseen keskusosaan. Niin osunkin. Seuraavalla nuolella tapahtuu samoin, sama ajattelun vaimentuminen ja äkillinen tietoisuus siitä, että nyt osun kymppiin, ja osun. Kolmannella yritän jälleen osua keskelle taulua, tutkin millaisessa asennossa olen, miten rystynen painaa poskipäätä, miten etäällä jännettä venyttävät sormeni ovat nuolesta, tähtään keskelle taulua, mutta nuoli lentää jonnekin aivan muualle.

Tämä toistuu. Yritys keskelle, osuma harhaan, toinen yritys, osuma ulkokehälle. Sitten taas jonkin nuolisarjan keskellä yrittämisen äkillinen lakkaaminen, ajatusten tyyntyminen ja silkan ampumisen ilon löytyminen, ja siitä seuraava osuma keskelle taulua. Nyt tiedän, etteivät osumat keskelle ole sattumaa, vaan niiden täytyy olla seurausta oikeanlaisesta, rennon valppaasta mielentilasta.

Välimatka maaliin ei ole kovin suuri. Siirrymme reilusti kauemmas tauluista. Pari kokeilunuolta oikean otekorkeuden löytämiseksi, ja kolmannella nuolella se tapahtuu taas. Asetan nuolen jouseen tyynin mielin, mutta varmaankin hymyilen koska olen niin iloinen. Jännitän jousen, ja nuolen kärki kiinnittyy keskelle taulua, on kuin nuolen ja taulun napakympin väliin avautuisi yhtäkkiä tunneli, kaikki on itsestäänselvästi kohdallaan ja niinkuin pitääkin, en ajattele enkä tunne tietoisesti mitään. Päästän jänteestä ja nuoli viuhahtaa suoraan napakympin napaan, pienimmän kymppirenkaan keskellä olevaan hiusristiin.

Ammun vielä muutamia kymppejä samaan tapaan ja tuumin, että olen löytänyt lajini, että olen aika hyvä tässä jutussa. Lopuksi on tulossa kilpailu jousiampumista kokeilevan ryhmän kesken, ja minä varmasti voitan.

Sen seurauksena koko touhu muuttuu äkisti vieraaksi. Nuolet alkavat lennellä minne sattuu, asento hajoaa, unohdan miten tähdätään, kädet väsyvät, alkaa hermostuttaa, eikä mikään ole enää iloista ja tyyntä. Yritän tähdätä ja ampua hyvin, keskityn milloin olkapään asentoon, milloin jalkojen suuntaan tai sormien tuntemuksiin, mutta mikään ei onnistu ja ammun huonommin kuin koskaan. Lopulta nuoleni osuvat juuri ja juuri taulupahvin reunaan, ja melkein naapurin tauluun.

Kilpailussa täytyy ampua omena ihmishahmon pään päältä. Jos osuu ihmiseen, putoaa pelistä. Päätän voittaa, ja ammun ensimmäisen nuolen kohti omenaa, tahallani yli tähdäten, jotta voisin korjata otteitani myöhemmin. Nuoli menee yli. Seuraavalla nuolella olen kokonaan unohtanut missä asennossa olin ja missä otteeni jänteestä oli, mutta päätän silti osua omenaan. Yritän kiivaasti, ja osun keskelle ihmishahmon päätä.

Se siitä kilpailusta.

Joka tapauksessa oivallan, että ruumis ja mieli tietävät mitä tekevät, paitsi jos niiden tekemisiin alkaa kiinnittää huomiota väkisin. Hyvät osumat johtuvat oikeasta mielentilasta, kilpailut voitetaan ja hävitään omassa mielessä ja liika yrittäminen pilaa kaiken. Sen kyllä olen tiennyt aikaisemminkin, mutta yrittämättä jättäminenkin liiallista yrittämistä pelätessä pilaa asiat yhtä lailla. Asioiden tekemiseen täytyy löytää oikeanlainen pakoton rentous. Tämä kuulostaa ehkä zeniläiseltä (argh), vaikka en juurikaan usko, että länsimaissa zenistä kirjoitetut asiat ovat mitenkään olennaisia tai oikeita. Suurimmaksi osaksi ne ovat varmaan roskaa. Muutenkin kaikki zen-asiat tuntuvat lähinnä näennäisälykköjen pölötykseltä. Omakohtainen kokemukseni kuitenkin puhuu sen puolesta, että jousiammunnassa on jotakin meditatiivista ja tärkeää, ja että zeniläiseltä vivahtavissa käsityksissä mielen pakottomasta hallinnasta on jotakin perää.

Luulen, että jos nyt hankin jousen, vajoan varmasti tekniikan, välineiden ja sen sellaisten asioiden suohon, ja valaistumiskokemusten ja tunnelikymppien tapahtuminen uudelleen siintää jossakin kymmenen vuoden ahkeran harrastuksen jälkeisessä ajassa. Silti...harva harrastus on kiehtonut minua näin paljon ensi hetkistä lähtien.

5 kommenttia:

LL kirjoitti...

Minulla kävi jousiammunnan kanssa samanlainen innostus. Se jäi hetkelliseksi. Myös veljeni lakoninen kommentti ("siinäpä vasta välineurheilua") lannisti hieman. Haaveena on kauan aikaa ollut kokeilla, miltä se taas tuntuisi.

Mikko kirjoitti...

Kuvasit hyvin flow'ta. Vielä kun keksisi varman tavan sen aikaansaamiseen.

Biljardissa sopiva humala, pari kaljaa, ei enempää, tuntuisi auttavan. Liian hyvä menestys taas nousee päähän.

tommi kirjoitti...

Olen itsekin ajatellut, että voisi tehdä jotain niiden ällöjen zen-ideaalien mukaisesti, mutta mieluiten jotain hyödyllisempää kuin jousiammuntaa.

Tämän luettuani alan ymmärtää paremmin. Keksin ainakin kolme tekijää, jotka tekevät jousiammunnasta hyvän tähän.

1. Ammunta on nonverbaalista. Selittely ei auta. Eikä myöskään tykkääminen eli sosiaalisuus eli toisten ihmisten manipulointi.

2. Toiminnalla on selkeä ja mitattava tulos. Tässä mielessä urheilu on tanssia ja muuta taidetta objektiivisesti parempaa toimintaa.

3. Tulos on välitön eikä toiminnassa muutenkaan ole viivettä. Ajatus ja tapahtumat tapahtuvat samanaikaisesti.

Ehkä tästä keksii lisääkin.

ps. kirjoitin aluksi "kaksi tekijää", mutta aina kun yritän tehdä kahden osan luettelon, keksin siihen kirjoittaessani kolmannen. Outoa.

Dyro kirjoitti...

Hyviä kiteytyksiä teillä. Neljäs tekijä Tommin listaan, tai ehkä kohdan kaksi täydennys voisi olla se, että tulosta mitataan laadullisesti, ei määrällisesti.

Flow-tila on hyvä käsite. Saattaa olla, että zen-harjoituksilla ja zen-ajattelulla pyritään löytämään menetelmä tai taito saada flow-tila aikaan tahdonalaisesti. Sellainen taito kelpaisi minullekin.

Zepa kirjoitti...

Ellei sitten flown koko idea ole siinä, ettEI se ole tahdonalaista vaan jotain arvaamattomammista osista koostuvaa.