7.10.06

Askel, toinen, kolmas

Eroan. Yli vuosikymmenen jatkunut parisuhteeni päättyy, tänä syksynä, nyt. Tämä suhde on niin loppuun asti käyty ja tyhjä, ettei siihen voi jäädä. Jos ei rakasta, ei yhtään, täytyy erota. Miksi jokin näin itsestäänselvä asia on niin vaikea toteuttaa?

On hetkiä, jolloin näkee elämänsä läpivalaistuna ja ulkopuolelta. Olen ollut pitkään tyytyväinen elämääni ja sen rutiineihin. Puolitoista kuukautta sitten ymmärsin äkillisesti, että tyytyväisyyteni on näennäistä, että se on olemassa vain koska olen kaventanut elämäni ahtaaksi, että olin rakentanut huolellisesti tasapainotilan, joka on niin monimutkainen, että se horjuu pienestäkin töytäisystä. Olin ajatellut näin aikaisemminkin, aina kun ilma on tuntunut muuttuvan liian ohueksi hengittää, ajatellut eroa ja yksinoloa, mutta koskaan aikaisemmin en ole myöntänyt, että todella ajattelen näin, ja mitä se merkitsee. Sitä voi ajatella asioita itseltään salaa, ottamatta ajatuksistaan ja tunteistaan kiinni, pysähtymättä tarkastelemaan mitä ne todella ovat ja mitä niistä seuraa.

Käytännön asiat on hoidettava: täytyy vuokrata näin aluksi kaksio tai kolmio Länsi-Helsingistä (vinkkejä otetaan vastaan) ja päättää kenen nimen eteen laitan kännykässä kirjaimet ICE.

Kaikki se helpotus ja ilo jota tunnen päätöksestäni kumoutuu, kun ajattelen millainen tulee olemaan ero tyttärestäni, vaikka olemmekin järjestäneet huoltajuudeksi nyt yhteishuoltajuuden. Siitä kirjoittaminenkin on melkein mahdotonta, mutta pakotan itseni siihen tässä kirjaston pöydän ääressä jossa kirjoitan tätä merkintää. Muistan kuinka katsoin vastasyntynyttä tytärtäni nukkumassa synnytyslaitoksen perhehuoneessa ja tajusin, miten tuosta lapsesta lähtee katkeamaton elämän ketju yli kahden miljardin vuoden taakse aikaan, jolloin elämä syntyi tällä planeetalla. Edessäni oli joku uusi, joku perheeseeni kuuluva kaltaiseni josta olin vastuussa, josta minun oli pidettävä huolta, ohjattava ja opastettava tulemaan kaikeksi mitä hän voisi olla. Milloinkaan en ole tuntenut niin syvää tarkoitusta ja syytä olla olemassa kuin tarhapäivän jälkeiset välipalahetket tai kävelyretket iltapäiväkerhosta kotiin, jolloin mietimme yhdessä miksi kissat puskevat ihmisiä, onko nolla parillinen luku ja mitä tulee miljardin jälkeen, miksi punainen ja musta väri sopivat niin hyvin yhteen, miltä pietaryrtti näyttää kun se ei kuki, miksi uimaan on vaikeampaa oppia kuin luistelemaan, miten tullaan rohkeaksi ja miksi tavattaessa sanotaan "hei", ja hyvästeltäessä sama sana kaksi kertaa peräkkäin.

Pian minun on sanottava hyvästiksi jotakin. Miten sen voi kestää?

Minua on seurannut pitkään mielikuva, jossa mies seisoo keskellä jäälakeutta, ehkä Etelämantereella. Hänet on kuvattu suoraan takaa yläviistosta niin ettei kasvoja näy. Päällään hänellä on pitkä takki, hattu, suorat housut ja nahkakengät, kuin jostakin 50-luvun elokuvasta. Kummassakin kädessä on suuri matkalaukku. Taivas on pilvetön ja aurinko paistaa häikäisevän kirkkaasti, mutta vaatetus on täysin väärä ympäristöön nähden. Mies katsoo suoraan eteenpäin ja aikoo juuri ottaa ensimmäisen askeleen itsestäänselvästi, pelottomasti, kuin junasta asemalaiturille astunut matkustaja, vaikka kaikki on väärin ja ympäristö on kylmä ja autio. Tätä kirjoittaessani mielikuvan ympäristö muuttuu yhtäkkiä syksyiseksi puistoksi. Jotain elämää sentään.

Kun nyt jaksaisi viedä tämän kaiken läpi.

10 kommenttia:

-t kirjoitti...

Hyvänen aika sentään -- paljon voimia keskeltä melkolailla samanlaista tilannetta. Elämä kantaa, siihen on uskottava.

Anonyymi kirjoitti...

Ihmiset ovat selvästi erilaisia. Kiintymys puolisoon, johon on joskus rakastunut ja jonka kanssa on hyvät välit, on joillekin vahvempi voima kuin uusien elämysten nälkä.

Dyro kirjoitti...

Voi olla, mutta tässä tapauksessa ei kumpaakaan noista selitysmalleista voi soveltaa.

Kriisi kirjoitti...

Huh. Aika sokki-ilmoitus. Vaikka tietäisikin että on aivan turha jatkaa ja päätös on oikea, se ei varmasti ole helppo.

Koita jaksaa, ja älä lopeta bloggaamista jos suinkin mahdollista.

Anna-Jo kirjoitti...

Oi joi. Voimia. Huh huh.

Dyro kirjoitti...

Kiitoksia vain kaikille. En ehkä lopeta bloggaamista, mutta en välttämättä raportoi erosta kovinkaan paljon. Varmaan postittelen niitä näitä, kaivan esiin kaikki vanhat draftit ja hölmöydet ja viimeistelen ne jos en muuta keksi.

pagisija kirjoitti...

Pagistaankin toivottelee voimia. Raskaita, ehkä elämän raskaimpia päätöksiä nuo. Mutta t:n sanoin: elämä kyllä kantaa niidenkin yli.

Kriisi kirjoitti...

Erorapoja emme odottelekaan. Blogiin on hyvä hölötellä niitä näitä ja kaikkea muuta. Siitä tulee usein hyvä olo kun kaiken paskan keskellä pääsee olemaan aivan pöljä ja jopa vastuuton edes jossain. :-)

Veloena kirjoitti...

Sitäkö se kaikki surullisuus ja hiljaisuus oli ja kuukausi sitten? Tuo itsensä ahtaalle ajaminen on niin tuttua. Eroa seuraa melkoinen tunteiden vuoristorata... mutta ainakin itselleni on ollut jotenkin kauhean vapauttavaa huomata, että olen voinut käsitellä monia vaikeita asioita ja ajatuksia, joita en suhteessa olisi mitenkään voinut avata. Ja että entiseni on hänkin jotenkin kukoistavassa tilassa pahimman mentyä ohi, löydettyään niin paljon tasaisemman ja lämpimämmän naisen.

Tytär, voi että. Sen täytyy olla vaikeinta. Minulta meni puolisen vuotta, että saatoin olla itkemättä koiran nähdessäni.

Dyro kirjoitti...

Laulutuvassa siis? Olet aika tarkkavaistoinen. Hiljainen olen aika usein seurassakin, kokonaan surulliseksi en tuolloista oloani kuvailisia, mutta kai olennaiset asiat silti näkyvät päällepäin.

Toisinaan olen iloinen, lähes onnellinen, ja se ihmetyttää. Kyselen itseltäni onko se oikein, eikö erojen pitäisi olla pelkästään surullisia tapahtumia. Selvästikään näin ei ole. Jarruja en ole toistaiseksi tällä vuoristoradalla kaivannut, mutta pahinhan on vielä edessä, se konkreettinen pois muutto.