12.9.06

Sokkelopeliä ihmisyhteisössä

Planetaarion työelämäsarja jatkuu. Vuorossa osa 2: etätyö.

Meillä ei ole tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeuksia. Joillakin sellaiset oikeudet on, mutta uusia ei ole myönnetty pitkään aikaan. Etätyö on kuitenkin hyvä ja kannatettava asia, sillä etänä olisi monesti ollut mukavaa ja ennen kaikkea tehokasta työskennellä. Lounastaminen jää kyllä valitettavan yksinäiseksi puuhaksi. No, asiaa pohtimaan perustettiin sitten 8-jäseninen työryhmä, johon allekirjoittanutkin kuului, ja joka kokousti kolme kertaa. Keskustelimme johdon kanssa, suunnittelimme, tutkimme asiaa monelta eri kantilta ja tuotimme oikein hienon ja asianmukaisen muistion. Muistio otettiin sitten käsittelyyn vielä erikseen suuremmassa kokouksessa, jossa jokainen sai sanoa mielipiteensä. Lopputuloksena oli, että etätyön ajoittaiselle tekemiselle ei ole mitään esteitä johdonkaan mielestä. Siitä rohkaistuneena pyysin etätyöoikeuksia. Vastauksena oli

Meillä ei ole tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeuksia.

Ei muuta kuin takaisin aloitusruutuun. Eikä edes ottanut päähän, sillä olen sitä mieltä, että kaikenlaisia negatiivisia pikkutunteita, kuten vitutusta, ärtymystä, harmitusta ja muuta kuonaa pitää hävetä. Vuosien aikana olen huomannut, että kaikki sujuu ja tahtoni toteutetaan, kun vain osaan ja viitsin yrittää saada tahtoni lävitse epäsuorin keinoin. Liian suoraan toimimalla tie nousee pystyyn. En jaksa enää ärtyä siitä, koska asiat nyt vain ovat sillä tavalla. Vitutuskäyrän nostattamisen sijaan totesin vain pelaavani sokkelopeliä, jossa vastaan tuli umpikuja. Siispä uutta reittiä etsimään. Rustasin uuden hyvin perustellun hakemuksen, mutta muutin salaa etätyötarpeitteni perustelujen asiayhteyttä - lisäsin perustelujen eteen pari uutta lausetta. Perustelut ovat edelleen samat, mutta asiayhteys toinen. Tällä kertaa vastauksena on todennäköisesti

Meillä on tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeudet. Nyt sinulla on ne. Ole hyvä.

Tai ehkä sokkelopeli on väärä mielikuva. Ehkä pelaankin ihmisyhteisöön sijoittuvaa 80-luvun tekstiseikkailua. Niissä komennot oli kirjoitettava täsmälleen oikein ja oikeassa järjestyksessä, jotta pääsisi eteenpäin, tähän tapaan:

There is a box here.
>open box
The box is locked.
>open box with key
You cannot open the box with a key.
>open lock with key
The lock opens.
>open box
The box opens.

ja niin edelleen. Silti ottaa päähän ihan hiukan, ihan inasen verran, ihan minimimäärän vain, ja sekin hävettää. Töissä on yleensä ihan antoisaa, mutta tällainen robottibyrokratia nostaa silloin tällöin päätään, ja siitä on työn ilo kaukana.

4 kommenttia:

Zepa kirjoitti...

Viite: Kyllä, herra ministeri. Valitettavasti en itsekään muista sarjasta mitään detskuja, mutta yleisteemana taisi olla, että ministerin avustaja pompotti koko maata hermostumatta ikinä ja vain tuottamalla oikeat sanat oikeassa järjestyksessä, joko tekstinä tai puheena, oikeaan aikaan.

Tätä pitäisin varmaan johtotähtenäni, jos muistaisin sisältöjä yhtään paremmin, ja jos ei-hermostuminen ei kuulostaisi niin absurdilta kohdallani.

Dyro kirjoitti...

Joo, toimistopolitiikassa voisi ottaa oppia Kyllä herra ministeristä. Jos reaalimaailma ei suututa, niin ei se kamalasti nauratakaan.

Etä-Elli kirjoitti...

Kun mä olen firman konttorissa, lähimmät työkaverit ovat 300 km:n päässä. Kun mä olen etätyössä kotona, samaiset työkaverit ovat 280 km:n päässä. Joo, ja lounastaminen on yksinäistä puuhaa, molemmissa paikoissa.

Hani kirjoitti...

Mä olen koukuttunut sun duunijuttuihin.. aivan kuin katsoisi omaa duunia silmiin.. hyvässä ja ei niin hyvässä mielessä aina ;o)

Tarpeeksi jääräpäänä menee aikanaan läpi mikä vaan.. testattu ja viimeksi tänä aamuna todistettu....