17.9.06

Maaperä

Täytyy juosta pakoon mustasilmäistä koiraa.

Mikä mielihyvä siitä seuraakaan. Juostessa rasittuva, hikoava rytmisesti samaa liikettä toistava ruumis jättää taakseen tuskaisen levottomuuden. Juoksu sekä kaventaa että laventaa tajuntaa. Endorfiinihuuma on tavattoman jykevä ja pitkäkestoinen. Miten olenkin voinut sen unohtaa? Jos syvästä alakulosta pääsee näin helposti eroon, missä määrin se on edes ollut totta?

4 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Mielen korjausliikkeet liikkuen ovat kyllä tosiaan askarruttava seikka. Tuovat mieleen sen buddhalaisen teesin, että oikeastaan kärsimys on illuusio.

Raskainta on, kun on tekemisissä ihmisen kanssa, joka ei osaa vielä korjausliikettä. Hänelle voi osoitella kuntosalien, vesijuoksualtaiden ja polkupyörien suuntaan, ja toivoa, että hän älyäisi tarttua vihjeeseen ja oppia ilon hypyn.

Joskus joku narisee, että kaikkea ei ole korjattavissa ulkoilulla. Se on tietysti totta. Mutta korjausliikkeitä muussakin jaksaa tehdä paremmin, kun ensin korjaa päänsä, ei kun siis mielensä.

Dyro kirjoitti...

Jos kärsimys on illuusio, täytyy mielihyvän, nautinnon ja ilonkin olla illuusioita, mutta niiden illuusioluonnetta en halua ottaa huomioon, vaan haluan pitää niitä yhtä todellisena kuin kallioperää jalkojeni alla. (joka ei ole sekään sananmukaisesti totta, sillä kivikin on vain virtaamisen lopettanutta laavaa.)

Muutenkaan liikunnan paras anti ei ole sen terveellisyydessä, eikä ketään pitäisi kehottaa liikkumaan pelkästään terveysargumentein, koska liikkumisessa ja ylipäätään ruumiillisuuteen keskittymisessä on aina mukana mielentilan ja mielialan muutos johonkin suuntaan, yleensä parempaan.

Veloena kirjoitti...

Miksi ihmeessä ajattelet, että jos kärsimys on illuusio, nautintokin on? Onhan niiden välillä suurta eroa. Esimerkiksi, kärsimys on HUOMATTAVASTI helpompi PIILOTTAA. (On ihmisiä, jotka koettavat piilottaa ilon esim. vahingonilon tapauksessa, mutta tulokset eivät yleensä vakuuta.)

Minusta tuntuu jotenkin selvältä, että kärsimyksen ja nautinnon prosessit ovat ERILLISIÄ - - että niissä on kyse aivan eri ilmiöistä, ei saman kvalitatiivisen akselin ääripäistä. Heh hee, ja uusin aivotutkimus tukee kantaani. Sori, tuo on aina niin mautonta kirjoittaa, mutta kun näin on :/

(Inhoan kun kuulostan möreältä sedältä. Inhoan kun olen kouluttautunut siten, että automaattisesti kuulostan möreältä sedältä.)

Joo, liikkumaan kehottaminen terveysargumentein on aika kauheaa.Se on sellaista mekaanisen kuuloista "olet sydän- ja verisuonitaudeille altis viemärijärjestelmä" -argumentaatiota. Ja kuulostaa aina hampaan puremiselta, vaikka harvoin onkaan sitä... multa meni pitkään ennen kuin uskalsin kokeilla vesijuoksua, kun sitä kerran hehkutettiin TEHOKKAAKSI.

Mutta se on ensisijaisesti kivaa ja hassua.

Dyro kirjoitti...

Minun korviini et kuulosta möreältä sedältä, vaan möreältä tädi...tai et siis möreältä alkuunkaan.

Voi olla että olet oikeassa, ja jos aivotutkimuksenkin tulokset viittaavat siihen että kärsimys ja nautinto ovat eri ilmiöitä, niin varmaan ne sitten ovat. Toisaalta jos kärsimys on tila, jolle on osoitettavissa vastaava neurofysiologinen tila (niinkuin onkin), niin täytyyhän nautinnonkin olla niin ikään jokin neurofysiologinen tila, olkoonkin sitten laadullisesti erilainen. Jos yksi tila leimataan illuusioksi, niin yhtä hyvin sitten toinenkin.

Jos nautinto nyt sitten on illuusio, niin en silti pidä suotavana hävittää sitä esimerkiksi juoksemalla niin pitkään että kantapäihin tulee rakkoja.

Asiaa sivuten, miksi ajatuksista ja tunteista erillisinä asioina? Onko niillä muuta eroa kuin se, että tunne on ajatus, jolla aiheuttaa niin voimakkaan ruumiillisen vasteen, että siitä tulee tietoiseksi? Niitä "pelkkiä" ajatuksiakaan ei voi erottaa ruumiista. Jos lapsia estetään elehtimästä ongelmanratkaisutilanteessa, tehtävien ratkaisu vaikeutuu ja tulokset huononevat. Tästä haluaisin kuulla (lukea) ajatuksiasi lisää.