13.8.06

Käryä

Kesälomapäiviä oli jäänyt yksi varastoon, joten pidin sen perjantaina ja lähdin itäiselle Suomenlahdelle saareen.

Vuosisadan pahin kuivuus oli kulottanut ruohon oljenkeltaiseksi ja lannistanut suuret vaahterat, saarnet, pihjalat ja sireenit, jotka roikottivat apaattisina lehtiään. Rehevästä lajirunsudesta ei ollut jälkeäkään, kaikki oli janoista tai kuollutta. Saaressa sataa kesinä muutenkin vähemmän kuin mantereella, joten jos mantereella on ollut kuivaa, on saaressa vielä pahempaa. Rannan mukulakivet polttivat ilkeästi jalkoja, ja Venäjän metsäpalojen savu sumensi ilman niin, ettei näkyvyyttä ollut pariasataa metriä kauemmaksi.

Saunan nurkan läheisessä risukasassa pesineet kekomuurahaiset olivat kai kokeneet pesäpaikkansa turhan paahteiseksi ja päättäneet siirtää pesänsä saunan portaan alle. Portaan päällä kuhisi punamusta muurahaismassa. Murkut liikkuivat epätavallisen nykivästi ja olivat muutenkin aggressiivisia pirulaisia - nousivat takajaloilleen ja alkoivat uhitella heti kun niitä lähestyi, eivätkä kaihtaneet puremista. "Luomakunnan kruunun varpaille ei hypitä, joten teidän tärkeä ekologinen tehtävänne loppuu tähän", ajattelin ja myrkytin ne malationilla, joka on niin tymäkkä myrkky, että sitä pitäisi käsitellä suojavaatteisiin pukeutuneena ja hengityssuojaimet kädessä. Kumihanskat saivat riittää, ja vilinä loppui nopeasti. Omatuntoa pisteli epäekologisten ydinaseiden käyttö, mutta mukavuus ennen kaikkea.

Yö oli tyyni ja täysin hiljainen, ei kuulunut edes laivojen jyminää, joka on niin matalataajuista, että se on enemmän tuntoaistimus kuin kuuloaistimus. Tuuli kävi idästä, ja toi mukanaan niin voimakkaan savun katkun, että nenä alkoi vuotaa. Metsä palaa yölläkin, palo ei lopu ennen kuin se loppuu. Katselin savuisella taivaalla pilkottavia tähtiä, ja närkästyneenä totesin että naapuri oli asentanut pihalleen valonheittimen. Kiersin talon kulman taakse, ja hoksasin, että ei se ollutkaan valoheitin, vaan raivoisan kirkas täysikuu, joka matalalla ollessaan heijastui matalan vajan peltikatosta ja sai aikaan teräviä varjoja. Kuu oli kellanharmaa, ja sitä ympäröi puolen taivaan kokoinen kellertävä ja violetti hohde, sairas halo, joka syntyi kun valo heijastui savuhiukkasista. Kävelin aallonmurtajalle. Raskas ilma oli painanut meren peilityyneksi. Tunnelma oli outo ja painostava, samanlainen kuin Tove Janssonin kirjassa Muumipeikko ja pyrstötähti, jossa Maata lähestyvä komeetta kuumentaa maata ja hehkuu viivapiirroksissa valtavana valopallona taivaaalla.

Sairas kesä. Ihan kuin tulossa olisi sota tai kaksi - terroristeja jää kiinni massamurhan suunnittelusta, planeetta kärventyy ja ihmiset kävelevät nykien kuin vihaiset muurahaiset, valmiina puremaan pienestäkin provokaatiosta. Metsää palaa, savu leviää, kuu paahtaa valorenkaan ympäröimänä, peilityyntä myrskyn edellä.

2 kommenttia:

Veloena kirjoitti...

Phuooh. Kunhan ei ala sataa malationia tai muuta appelsiinimehua.

Saaret ovat tosiaan kuivina kesinä kummallisia paikkoja. Se kaikki vesi ympärillä jne.

Ihmisistä tulee välillä ajatelleeksi samoin.

LL kirjoitti...

Hähä! Sinut on haastettu.
http://hetkia.blogspot.com/2006/08/kirjoja.html