12.4.06

Voit ihan itse valita itsepalvelun tai itsepalvelun

Töissä tarjottiin painokkaasti uutta asemaa, myyntipuolella. En oikein tiedä haluaisinko ottaa sen vastaan, koska olen mielummin asiantuntija. Palkka olisi varmaan parempi, mutta olen ehkä liian introvertti myyntihommiin. Tai en tiedä, ei meidän alallamme onneksi kestitä asiakkaita iltaisin missään kapakoissa, mitä nyt joskus hyvillä lounailla käydään keskellä päivää. Erityisen paljon minua mietityttää, miten onnistuisin säilyttämään asiantuntemukseni. Se alkaisi myyntihommissa väkisinkin haihtua, mikä olisi aika ikävää. Sitten sitä olisi pelkkä myyjä vain, ja kun ei lopulta tietäisi mitään, alkaisi puhua soopaa. Mutta sulavaa ja sujuvaa soopaa.

Ehkä valitsen kolmannen tien ja alan freelanceriksi. Siinä on toisaalta aivan ravintoketjun pohjalla, mutta sitten taas toisaalta alallani asiantuntevista friikuista on hurja pula, ja ne harvat hyvät tienaavat hyvin. Verkostoitua pitäisi tehokkaasti, mutta se voisi olla jopa hauskaakin. Parasta olisi, että voisin valita asuinpaikkani paljon vapaammin.

Valintoja ja tilaisuuksia. Tarvitseeko joka tilaisuuteen tarttua, jokaista kiveä kääntää ja jokaista ovea avata? Joku muutos täytyy joka tapauksessa saada aikaan.

Kuuntelussa tällä hetkellä ovat Winston Churchill ja Adolf Hitler. Churchill puhuu kaunista englantia sofistikoitunein äänenpainoin. Todella hienoja puheita, niitä on analysoitukin. Hitleriä on analysoitu vähemmän, vaikka kannattaisi, sillä jotakin Hitler teki oikein, kun sai kansan innostettua mukaansa. Toisin kuin Churchillia, Hitleriä ei muisteta kuolemattomista lauseistaan, vaan enemmänikin esiintymistavasta. Hitlerin puheessa tosiaan on raivoisa poljento ja raakuudessaan siellä täällä erikoisen tarttuvia intonaatio-osuuksia. Ihan silkkaa punkkia, ja kyllähän sellainen villitsee.

Punkista tuli mieleeni 90-luvun puolivälissä Ahvenanmaalla järjestetty Peace Festival, jossa bändimme soitti. Siellä oli ruotsalainen tyttöpunkbändi nimeltään Total Slakt, joka pelkästään rääkyi ja möykkäsi (surkeasti), mutta sai yleisön lopulta innostumaan ihan pelkällä sitkeydellään. Kun meidän vuoromme tuli, oli eturivissä ihan Beavisin ja Buttheadin näköinen parivaljakko, joka oli ilmeisen fiilareissa huuteli pseudosuomella Rumpalainen! Soita rumpalainen! Kitaralainen! Soita! Kun sitten aloimme soittaa, nosti Butthead kätensä ylös, kaatui suoraan selälleen, kääntyi mahalleen ja alkoi humalaisen määrätietoisuudella kontata läpi yleisön jonnekin. En tiedä löysikö hän koskaan perille.

Ei kommentteja: