15.3.06

Väkevä valta

Hurinan merkintä sodasta on saanut aikaan varsinaisen kommenttiryöpyn, johon itsekin aioin osallistua, mutta päätinkin kirjoittaa siitä erillisen merkinnän, koska merkinnät kuumailmapalloilija Veikko Kasevasta tai lapsuuteni leikkipaikasta, vanhasta panimosta, eivät oikein etene. Ne pitäisi kirjoittaa päivänvalossa keskellä työpäivää, mutta töissä bloggaus ei ole mahdollista (tai on se, mutta siitä tulee huono omatunto ja helpdeskikin ehkä valvoo).

Sodat ovat väkivaltakoneistojen toimenpiteitä toisiaan kohtaan, ja jos väkivaltakoneistoja ei olisi, olisi sotiminenkin aika hankalaa. Yhteiskuntaa ilman väkivaltakoneistoja tuskin koskaan tulee olemaan, sillä ihmiset ovat apinoita, ja apinoiden laumaelämään kuuluu lauma-aggressio. Yhdessä metsästävä apinalaumakin on väkivaltakoneisto. Ihmislauman väkivaltakoneisto voi olla valtion komennossa toimiva armeija, tai ryöstelevä rosvojoukkio; se voi olla poliisi ja sen halpana jäljitelmänä improvisoitu kodinturvajoukko. Uskon, että ulkoisen ja sisäisen väkivallan uhkaa voidaan lieventää juuri väkivaltaan kouluttamalla, sillä sitähän poliisi- ja etenkin sotilaskoulutus on. Mitä hallitummin tämä tehdään, sen suurempi mahdollisuus rauhalliseen elämään kansalaisilla on. Voi kuulostaa ristiriitaiselta, että väkivaltaa torjutaan väkivaltaan kouluttamalla (tai oikeastaan pitäisi puhua väkivaltaan kasvattamisesta, sillä sekä poliisi- että sotilaskoulutus muovaavat luonnetta, varsinkin jälkimmäinen pyrkii siihen). Ihmiset eivät osaa elää keskenään rauhassa, minä kyllä osaisin, mutta aina löytyy joku Öyhönder, joka on valmis käyttämään väkivaltaa ja keräämään siihen jengin Öyhöndereitä mukaan, omin päin tai vieraan valtion organisoimana.

En osaa sanoa, olenko pasifisti. En ole, jos pasifismilla tarkoitetaan maanpuolustuksen tai armeijan vastustamista sinänsä. Kävin siviilipalveluksen, mutta en tehnyt sitä heppoisen rauhanaatteen nimissä, vaan aivan toisista syistä. Vastustin, ja vastustan yhä Suomessa kaikkialle hivuttautuvaa kansallismielistä maanpuolustusuhoa, siis sitä, joka esittää sodassa kaatuneet ja veteraanit jonkinlaisina korvikekristuksina, joiden kallis uhriveri vuoti maahan jotta me saisimme ikuisen elämän. Tällaisia puheita kuunnellessa tekee mieli heittää lonkalta ohimennen, että Tom of Finlandkin oli sotaveteraani ja katsoa sitten koetaanko se pyhäinhäväistyksenä. Pahimpia termejä on kunniavelka. Kunnioitusta voi kyllä olla, kiitollisuuttakin, mutta kunniavelka on ajatuksena syyllistävä ja sitova. Miten niin kunnioitus ja kiitollisuus ovat asioita, joista voi olla velkaa? Velka on pakkoa, eikä kunnioitusta tai kiitollisuutta voi pakottaa. Sitten on vielä se lähes pakollinen maininta kun puhutaan sotaveteraaneista, eli heidän kunnioittamisensa. Periaate on sama kuin muslimeilla, joiden on tyrkättää Muhammedin perään aina maininta "rauha hänelle", siis muotoa "Olipa kerran Muhammed (rauha hänelle), joka perusti rauhan uskonnon, mutta häntä ei sitten piirrellä tai tapamme kaikki." Nykyään lähes joka ikisessä sotaveteraaneista kertovassa lauseessa, täyty mainita "minä kunnioitan sotaveteraaneja", ikään kuin se olisi uskonnollinen pakko, mutta tarvitseeko itsestäänselvyyksiä lausua ääneen joka ikinen kerta?

Tämä toisen maailmansodan saavutusten ylikorostuminen ja sen saamat uskonnolliset vivahteet johtuvat luullakseni siitä, että sota alkaa olla ainoa yhteinen asia joka tällä kansakunnalla on, ne ovat suuren yhtenäiskulttuurin viimeisiä hengenvetoja. On se nyt helvetti sentään typerää, jos emme osaa mieltää suomalaisuuden perustaksi muuta kuin vuosikymmeniä sitten käydyn sodan, ikään kuin meillä ei olisi muuta kulttuuria kuin Tuntemattoman sotilaan jermukulttuuri ja muita saavutuksia Kannaksen torjuntavoitto 1944. Kyllähän minäkin IL2:n Forgotten Battlesia pelaan ja lennän suomalaisten puolella neuvostoeläjiä vastaan, se on hauskaa, varsinkin kun lapsena kasvoin Joppe Karhusen ilmasotakirjojen parissa, mutta en minä siitä mitään syvän uskonnollis-isänmaallisia tunteita saa.

Sitäpaitsi itsenäisyys, isänmaallisuus ja maanpuolustustahto eivät ole minkään arvoisia sinänsä - onhan Pohjois-Koreakin itsenäinen, isänmaallinen ja erittäin maanpuolustustahtoinen maa.

Kumpikaan isoisistäni ei taistellut sodassa. Isäni isä kuoli nuorena vuonna 1938. Äitini isä taas oli sotaan liian vanha, ja päätyi sitten organisoimaan Karjalan evakuointia ja evakoiden asuttamista. Isäni pääsi (ja nimenomaan pääsi, köyhän yksinhuoltajan lapsilla ei ollut helppoa) sodan jaloista sotalapseksi Ruotsiin neljäksi vuodeksi vauraalle maatilalle, mikä on taatusti ollut yksi suurimpia onnenpotkuja mikä silloin oli mahdollista saada. Luulen, että olen pitkälti välttynyt siltä sota-ajan synkkyydeltä, joka on heittänyt varjonsa parin tai kolmenkin miespolven ylle. Isä toki toivoi että kävisin armeijan, mutta vain siksi, että siellä voisi päästä tekemään mielenkiintoisia asioita, tutustuisi uusiin ihmisiin ja kuntokin kasvaisi. Mitään tunkkaista kansallismielisyyttä hänessä ei ole koskaan ollut, eikä hän koskaan maininnut, että olisi ylpeä, jos suorittaisin varusmiespalveluksen. Homma mikä homma, ja voihan se olla kivaakin, oli hänen asenteensa. Ei sivariin menonikaan häntä hetkauttanut, lähinnä hän huolehti siitä että saisin kunnon palveluspaikan.

Sivariin menin myös siksi, että suhtauduin hyvin epäilevästi sotilaskoulutuksen tasoon. Kutsunnoissa puhunut majuri valitteli ikäluokkien pienenemistä ja marisi siitä kuinka eukot ovat pihdanneet liikaa 70-luvun alusta lähtien, eikä hän aluksi meinannut edes mainita siviilipalveluksen mahdollisuutta mutta teki sen lopulta väkisin ja vähätellen. Pidin sitä typeränä, sillä eihän kenenkään päätös mennä sivariin peruunnu siitä että sivari mainitaan vähättelevään sävyyn. Kavereiden kertomukset esimiesten laulattamista marssilauluista, joissa hyökätään Tukholmaan ja tapetaan napalmilla kaikki, eivät nekään luoneet kuvaa organisaatiosta jonka tarkoitus on maan puolustus (välilyönti tahallinen), vaan organisaatiosta, josta aika on ajanut ohi ja siitä on taantunut pelkkä öyhökulttuurin linnake. Tietenkin tuollaiset laulut ovat roisia äijähuumoria, eikä niitä pidä kauhistella liikaa, mutta siellä missä on liikaa roisia äijähuumoria, on myös pahimmanlaatuista machoilevaa öyhökulttuuria. Sellaisen kanssa en halunnut olla missään tekemisissä, vaikka Suomi sitten jäisikin vaille yhtä sotamiestä. Paljon myöhemmin ymmärsin, että öyhötyhmyys tiivistyy maavoimissa ja että ilmavoimissa ja laivastossa kantahenkilökunta ja varusmiehet ovat valikoituneita ja varusmiespalvelus siksi paljon järkevämpää. Kieltämättä kävi kateeksi kuunnella ystäväni tarinoita siitä, kuinka hän venemiehenä ajeli kesällä ympäri Suomenlahtea ja majoittui milloin mihinkin saareen. Sellaisesta sotilaselämästä olisin itsekin pitänyt. Niin, ja siinä sivarikoulutuksen tasossa ei sitten ole mitään kehumista, se oli ensiapukoulutusta lukuunottamatta huonoa.

Tietysti asiaan vaikutti sekin, että olin 18-vuotiaana huonossa fyysisessä kunnossa, ja vaikka en ollut koskaan joutunut kiusatuksi koulussa tai mitenkään muutenkaan sosiaalisesti syrjityksi, ymmärsin, että armeijan kaltaisessa suljetussa laitoksessa viimeisenä maaliin tulevan osa on aika kurja. Tuskin mikään pilaa liikunnan iloa yhtä tehokkaasti kuin koululiikunta, ja vasta aikuisiällä olen löytänyt liikunnan ja erityisesti juoksemisen ilon. Nyt tosin olen ollut juoksematta pari kuukautta, ja huomaan jo, että liikunnan positiiviset vaikutukset alkavat haihtua, ja tilalle tulee omituista turhanaikaista fiilisoskillaatiota. Liikunta vaikuttaa testosteronitasoon, ei paljon, mutta juuri sen verran, että aivot alkavat toimia paremmin ja selkeämmin, sanalla sanoen oikein. Testosteroni on miespsyyken toiminnan kannalta välttämätöntä voiteluöljyä. Pitäisikin taas lähteä lenkkipolulle, sillä kaikki syyt jotka estävät meitä liikkumasta ovat tekosyitä, kuten Urho Kaleva Kekkonen sanoi. Eteenpäin siis Kekkosen viitoittamalla lenkkipolulla! Tai Helsingin kaupunkihan sen on viitoittanut. No, itse asiassa ei siellä ole viittojakaan, kilometripylväitä vain.

Ei kommentteja: