12.3.06

Salaisessa kapakassa

90-luvun alkupuolella veljelläni ja minulla oli bändi ja pieni levymerkki, jonka kautta julkaisimme kavereiden bändien demoja ja omakustanne-CD:itä. Tyylinä oli moppitukkapop, Stone Rosesin ja Happy Mondaysin inspiroimana. Siihen aikaan Helsingissä ei ollut varsinaista poppiskeneä, joten sellainen piti luoda. Aina välillä pääsi Tavastialle ja muihin klubeihin joukko bändejä soittamaan, mutta useamminkin teki mieli esiintyä. Niinpä päätimme etsiä sopivan keikkapaikan itse ja järjestää soitantatapahtuman omin luvin jonnekin sopivan klubimaiseen paikkaan.

Paikka löytyikin Sörnäisistä vanhalta makkaratehtaalta. En tiedä kuka sen keksi, ja mistä avaimet sinne saatiin. Ehkä jollakulla tuttavan kaimalla oli harjoituskämppä rakennuksessa, ja sitä kautta ulko-oven avaimet sekä tietoa rakennuksen käyttämättömistä tiloista. Koko tehdas oli ollut tyhjillään jo kauan, mutta rempalleen tiloja ei ollut päästetty. Koneet oli viety pois, mutta loisteputkivalaisimet olivat paikoillaan katossa ja sähköä oli saatavana.

Tapahtuman piti olla pienimuotoinen, mutta se lähti käsistä koska innostuneita oli yhtäkkiä kymmeniä, eikä kukaan tuntenut kaikkia sen järjestämiseen osallistuneita. Joku päätti, että kunnon klubissa kuuluu olla anniskelua, ja päätti olutta vain hieman yli omakustannushintaan, eli koko tapahtumasta tuli tämän päätöksen myötä salakapakka. Tila oli keskisuuri tuotantotila, sellainen Semifinalin kokoinen eli noin 150 henkeä vetävä, väritykseltään kelmeän keltainen tummemmalla alaosalla niinkuin entisaikojen tuotantotilat tapaavat olla. Sinne oli viety valo, kokoelma värillisiä hehkulamppuja, pari spottia sekä valaisin jonka valokeila kulki kahden lasikiekon lävitse, joiden välissä oli erivärisiä öljyjä. Se kaiken näyttämään 60-luvun happofilmeiltä. PA-kamat olivat meidän treenikämpiltämme, mikseri jostakin muualta, kaikki mikkitelineet kolmannesta paikasta. Olutkorit oli kätketty pitkän käytävän perällä olevaan komeroon. Koko salakapakka oli huima kollektiivisen innostuksen osoitus, kukaan ei nurkuillut roudaamisesta Bändejäkin oli neljä tai viisi. Kun roudasimme omia kamojamme olimme yllättyneitä miten aidolta klubilta tuotantotila näytti, pöydät ja tuolit vain puuttuivat. Akustiikka olisi varmaan karmea, mutta sille ei oikein voinut mitään.

Innostus tapahtumasta oli kasvanut niin suuriin mittoihin, ettei joku puuhaan osallistuneista uskonut pelkän suusta suuhun leviävän sanan tuovan paikalle riittävästi ihmisiä. Ajatus oli vähän liian pessimistinen, koska jo salakapakan järjestämiseen osallistuneita oli kymmeniä, eikä heidän houkuttelemisekseen ollut tarvinnut muuta kuin kertoa että tällainen tilaisuus on tulossa. Tämä epäilevä tuomas valmisti 500 mainosflyeriä, ja siinä kun roudasimme iltapäivällä kamoja paikoilleen, hän tuli flyeripinkat käsissä kertomaan että nyt alkaa mainostus Helsingin kapakoissa.

Salakapakoinnin ja soitannan oli määrä alkaa kello 20.30, samalla kun ovet avataan. Suunnilleen kello 20.20 pihaan kaarsi musta maija, josta purkautui neljä poliisia. He tulivat soittotilaan, kertoivat että olimme paikalla luvatta ja käskivät purkaa kaikki soittokamat, valot, ylipäätään aivan kaiken mitä olimme paikalle tuoneet. Salakapakka hyytyi siihen paikkaan. Myöhemmin kuulimme, että 500 flyeristä oli ehditty jakaa ehkä 50 kappaletta, kun yksi niistä päätyi rakennuksen omistajan pojan käteen, joka oli soittanut isälleen, joka oli soittanut poliisit. Oluita poliisit eivät löytäneet, koska eivät hoksanneet niitä kaukaa käytävän perältä etsiä.

6 kommenttia:

Anna-Jo kirjoitti...

Oooh! Meidän salabileillä oli parempi kohtalo. Järkättiin ulkomaillemuuttamisläksiäis-dress up-bileet Hampaankolossa Krunassa. Olin asianmukaisesti pukeutuneena jakamassa flaijereita Taiteiden Yössä, jolloin myös lätty lätisi (ks. blogini). Bailuihin tuli valtavat määrät ihan vieraita ihmisiä, mikä oli hauskaa. Meripoikia ja transsuja ja glamourprinsessoja ja rullaluisteleva nunna. Meillä oli muistaakseni joku lapsihuora- tai ryssähuora- tai abbatyyli, tai ehkä vähän nää kaikki. Mutta tulikohan poliisit neljältä tai jotain? En enää edes muista. Yksi muuttajista joka tapauksessa nukahti puhelinkoppiin ja jäi laivasta. Salakapakat on kyllä niin hauskoja.

LL kirjoitti...

Ei voi olla totta! Tämähän oli kuin paraskin salapoliisijännäri. Mikä pettymys kouraisi vatsanpohjaani, kun juttusi huipentui viimeiseen kappaleeseen.

Hurina kirjoitti...

Eikä? Täälläkin? Loistavaa! :D

viive kirjoitti...

Hyvä tarina kyllä, kun vielä tosi.

Oma, kirjoittamasi herättämä muistoni Sörkan salabileistä on hämärämpi. Taisi olla 90-luvun puoliväliä kun ohjauduin Sörkan tehdasalueelle jonkinmoisiin teknoraveihin, vaikka kovin seuloontunut skene se ei kyllä vielä ollut, enemmänkin kaupungin hörhöjen kokoontuminen kummissa sokkeloisissa tiloissa. Silloinkin oli salatarjoilut omakustannehintaan ja aamuyöstä pihalla valoshow kun poliisit saapuivat paikalle. Mahtoikohan olla sama rakennus.

Dyro kirjoitti...

Varmaan samoja tiloja, otaksun. Itse innostuin teknosta myös 90-luvun alussa, koska teknomusiikki oli niin uutta ja mielenkiintoista - samanlaisia rytmisiä ääniä joita kuulee pyörtyessä tai kuumeessa. Ei sellaisesta voinut olla pitämättä.

Teknoskeneä kyllä sitten vihasin antaumuksella, sillä se kuulailu ja näyttäminen tympi pahasti. Ei tippaakaan letkeää yhdessäoloa ja tanssimista, sellaista joita maaseudulla järjestetyissä navettaraveissa joskus oli ennen kuin mikään City-lehti edes tunsi sanaa tekno. Skene pilasi hyvän musiikkityylin. Vieläkin pidän yksinkertaisen junnaavasta elektronisesta musiikista, esimerkiksi Pan Sonic on hyvää taustamusiikkia melkein mille tahansa työskentelylle.

tommi kirjoitti...

Hoo, sama täällä. Tosin vasta vuosikymmenen loppupuolella tai pikemminkin 2000-luvulla. Tunsin koneromanttisia teknonörttejä, jotka kuuntelivat jyskytyksen lisäksi lähinnä progea, jazzia ja klassista.

Näiden leppoisien AT-miesten piirin ulkopuolella teknonharrastajien elämä näytti todella luotaantyöntävältä. Suuri osa vaikutti suoraan sanoen tyhmiltä. Erityisesti tytöt.

Varmaan tästä syystä yritän kovasti tehdä musiikkimaustani yksityisasiaa. Jos kertoo mistä tykkää, jää aina likainen olo. Tekstistäni ymmärtänee miksi.