10.1.06

Ei ollu Einsteinillakaa helppoo

Idea: ostan luistimet ja opettelen luistelemaan. En oppinut koskaan luistelemaan koulussa. En ole myöskään koskaan lasketellut, mutta sekin korjaantuu 21.1., kun menen hiihtokouluun. En ole myöskään koskaan ostanut kaupasta mäyräkoiraa, kai senkin voi korjata.

Kävin lenkillä kuukauden tauon jälkeen ja soimasin itseäni siitä että olin laiskotellut monta viikkoa. Lämpökerraston oston ja lenkkareiden nastoituksen jälkeenkin meni pari päivää, ennen kuin sain aikaiseksi mitään. Lopulta sitten oli pakko taas lähteä juoksemaan, koska sykemittarin syyttävä silmä oli aina vastassa ruokakaappia avatessa, ja aivot alkoivat taas sumentua ja oskilloida rasittavassa mielialanvaihtelujen syklissä. Liikunnan parhaat vaikutukset ovatkin juuri psyykkisiä: ajattelu ja tunne-elämä kirkastuvat. Johtuu varmaan lisääntyneestä testosteronin erityksestä. Nyt menee valitettavasti ainakin kuukausi että saan kunnon laskun kirittyä takaisin.

Niissä nastoissa on kyllä huima pito. Sileällä lätäkön jäällä pito on melkein liimamainen, jopa parempi kuin asfaltilla. Jääspeedwayn piikkirenkaat saavat aikaan muuten saman ilmiön.

Minun täytyisi löytää jokin asia josta kiinnostuisin intohimoisesti, kaikenvoittavasti ja monomaanisesti. Sellaista ei ole tullut vastaan pitkiin aikoihin etsimisestä huolimatta. Tämä ajatus tuli mieleeni lukiessani Albert Einsteinin elämäkerran tiivistelmää. Kehittäessään suppean suhteellisuusteorian vuonna 1905, Einstein oli tavallinen virkamies, jonka intohimona oli fysiikka, eivätkä epäedulliset olosuhteet lannistaneet häntä. Tästä kehitin lentävän lauseen, jota tarjoan tueksi vaikeuksissa oleville ystävilleni: ei ollu Einsteinillakaa helppoo. Pääsin käyttämäänkin sitä eilen, kun eräs hyvin älykäs ystäväni kertoi viimeaikaisista takaiskuistaan. Hänen taholtaan voi odottaa mitä vain, luulen että hän on juuri erittäin hyvän idean löytämisen kynnyksellä. Sen voi vaistota.

No, minä olen liian tyhmä ollakseni Einstein edes omalla alallani, mutta se nyt ei olekaan tärkeää. Tärkeää on se, että huomasin miten en enää ole kyennyt kiinnostumaan oikein mistään samanlaisella intensiteetillä kuin ennen. Minun laihassa luikkuruumiissani asuu nykyään sisäinen laiska läski, sellainen maatalon pullea kollikissa, joka mielummin kääntää kylkeä auringonlaikussa kuin jahtaa hiiriä.

Merkinnän alussa oleva kuva löytyi Google-haulla täältä.

Ei kommentteja: