30.12.06

Luotipuuroa aamiaiseksi

Tämän merkinnän otsikko on peräisin eräästä lännenlukemiston niteestä, joka oli lapsuuskaverini kesämökillä. Luin sen uudelleen joka kesä, mutta mieleen ei koskaan jäänyt muuta kuin nimi. Niinpä tarina tuntui aina uudelta.

Joulu meni isän luona tähtiä kiikaroidessa. Oli kirkasta, kuu vain ohut sirppi, ja maakin lumeton, joten olosuhteet olivat oivat. Asiat muuttuvat, mutta tähdet pysyvät paikoillaan ja ovat yhtä tuttuja kuin ovat olleet aina. Sitä tarvitsee pysyvyyttä. Huomasin että Linnunrata päättyy itse asiassa puoliväliin taivasta, moikkasin Seulasia, Andromedan galaksia ja Kravun tähtikuvion Praesepe-tähtisikermää. Hautausmaallakin käydessä kävelin niska kenossa niin että meinasin törmäillä ihmisiin. Näin neljä kirkasta meteoria. Veimme kynttilät isoisoäidin, isoäidin ja äidin haudalle. Isoisieni hautoja en ole nähnyt koskaan, heistä toinen on haudattu jonnekin Pohjois-Suomeen ja toinen Malmille. Kävelyretken jälkeen (vältin jälleen kerran törmäykset) huomasimme, että viemämme kynttilät ovat sammuneet. Vaihdoimme tilalle uudet ja laadukkaammat.

Tytärkin tykkäsi kiikaroida eritoten Seulasia. Kassiopeia, Andromeda ja Perseus näkyivät hienosti, ja kerroin tarinoista niiden takana; kuningatar Kassiopeiasta, joka suututti merenjumala Poseidonin, mistä syystä prinsessa Andromeda joutui kahlituksi rantakallioon merihirviön syötiksi, mutta Perseus kiiruhti apuun ja kaikki pelastuivat tähtikuvioiksi taivaalle. Kreikkalaisesta mytologiasta siirryin kotoisten tarustojen pariin ja kerroin Isosta Karhusta ja Ilveksestä, keksin vähintään puolet omasta päästäni.

Yöllä, tyttären lähdettyä eksän vanhempien luokse, kävelin joen rantaan pilkkopimeään ja yritin hahmottaa galaksimme kokoa, kun katsoin himmeänä hohtavaa galaksimme toista spiraalihaaraa. Onnistuin vain aavistuksenomaisesti - tämähän on valtava. Ihan järjettömän kokoinen, ja täällä me vain vietämme joulua kiviplaneetan pinnalla vuonna 2006, tässä paikassa ja ajassa. Yks' vain valveill' on, eikä hänkään enää puoliso. Väliäkö tuolla, mutta on sillä nyt kumminkin vähän väliä.

Joulu solahti ohi nopeasti ja tuntui eri tavalla tyhjältä kuin olin osannut etukäteen aavistaa, mutta etukäteen en nyt ylipäätää osaa aavistaa miltä asiat oikeasti tapahtuessaan tuntuvat. Kävelin pitkin lapsuusmaisemia ja kuvasin niitä. Toteutin myös pitkäaikaisen suunnitelmani, ja ajoin hissillä Maitopurkkitaloksi ristimäni kerrostalon ylimpään, kahdeksanteen kerrokseen etsimään olisiko porraskäytävässä ikkunoita joista voisi ottaa valokuvia koko alueesta. Talo sijaitsee mäen päällä, joten näkymät olisivat komeat. Ylätasanteella oli kuin olikin kaksi kapeaa ikkunaa, joista läpi pystyin kuvaamaan kun pidin kameraa ojennettujen käsivarsien päässä. Miksihän tällaistakin teen? Ehkä siksi, että talo esiintyy joskus unissani. Se esiintyi yllätyksekseni myös erään suomalaisen sarjakuvapiirtäjän teoksissa, mutta hän onkin varttunut talon vieressä. Oli todella yllättävää havaita surrealistisen kertomuksen taustana tuikituttuja paikkoja, eikä Maitopurkkitalo ole niistä ainoa.

Kuvasin vanhaa tehdasrakennusta, joka esiintyi aikoinaan sekin unissani. Yleensä olen remointoinut yläkertaan valtavan luksusasunnon, mutta muu osa rakennuksesta on vielä remontoimatta ja rapistumassa. Tehdas restauroitiin, ja kun se tuli kuntoon, lakkasin näkemästä näitä unia.

Sosiaalinen elämäni on vilkastunut nyt sinkkuunnuttuani. Nytkin olisi tiedossa kolmet uudenvuoden bileet. Olisi myös mahdollista juoda viskiä entisten työkavereiden seurassa ja kuunnella heviä, mutta sen jätän ehkä väliin, koska viski ja hevi on liian katu-uskottava yhdistelmä. Raketteja pääsisi kyllä ampumaan reilusti, ja yhdessä koetut räjähdykset ovat tottakai koko uuden vuoden juhlinnan idea ja ydin.

28.12.06

Onko minulla hetki aikaa

Mitään ei ole niin paljon kuin aikaa, sanovat geologit. Olen eri mieltä, sillä minusta tuntuu että joku tai jokin varastaa aikaani. Periaatteessa minulla on enemmän vapaa-aikaa kuin ennen, mutta käytännössä sitä onkin vähemmän. Voi olla, että miellän vapaa-ajaksi väärät asiat, kuten blogimerkinnän kirjoittamisen tai lukemisen, mutten ulkoilua tai ystävien tapaamista. Vapaa-ajalla tarkoitankin näemmä siis yksityistä aikaa. Nukkumista ei lasketa yksityiseksi ajaksi.

Suunnittelen auton hankintaa (se taannoisessa merkinnässäni mainitsemani turboraketti ei ole minun). Saisin voitettua työmatkoista puoli tuntia, jonka voisin käyttää...no, johonkin.

21.12.06

Päivänä ennen talvipäivänseisausta

Huomenna on vuoden pimein päivä ja sen jälkeen on joulu. Se saapui tänä vuonna kovin äkkiä, yllätyksenä kulman takaa. En ole virittäytynyt jouluun tavalliseen tapaan pikkuhiljaa, en ole lähettänyt kortteja, juurikaan ostanut lahjoja tai tehnyt mitään jouluisen perinteistä. En ole jaksanut, halunnut, rohjennut tai ihan vain ehtinyt. Aluksi joulu tuntui olevan liian kaukana ja silmänräpäystä myöhemmin se oli jo liian lähellä.

Joulu tuli kuitenkin, se tuli ystävien myötä. Joululauluja laulaessa, syntymäpäiville osallistuessa, kaikkien teidän myötä joihin minun on ollut ilo tutustua tänä suurten muutosten vuonna. Olen saanut teiltä paljon enemmän kuin osaatte arvatakaan. Toivotan teille kaikille sydämeni pohjasta rauhallista ja iloista joulua.

20.12.06

18.12.06

Nopeus kutistaa ajan

Ajoin turboahdetulla Saksan autoteollisuuden tuotteella rannikkokaupunkiin ja takaisin. Autoilusta on jo vuosikymmeniä sitten kadonnut pelkkä matkanteon mielihyvä, mutta vasta kun napsautin penkinlämmittimen päälle, ymmärsin mitä oli tullut tilalle: ruumiillinen nautinto. Ei penkinlämmitin käy kuumana siksi, että jonkun talvinen ahteri sitä kaipaisi, vaan siksi, että pakaroiden ja takareisien lämmitys tuottaa mielihyvää (eikä siinä muuten munat haudu, vaikka toisin väitetään). On kuin istuisi saunan lauteille tai kuumaan hiekkaan. Nämäkin asiat on varmasti tutkittu, sen verran runsaasti istuin työntää lämpöenergiaa jo säädön alkukolmanneksessa.

Puhumattakaan vaihdekepin nupista, jossa on juuri oikea pyöreä muoto, tarkka liike ja päällä sopivan kitkainen, mutta silti niin parahultaisesti luistava läpinäkyvä muovipyörylä, että sitä täytyy hipelöidä koko ajan. Minä nyt toisaalta kosketankin koko ajan kaikkea, sillä kädet ajattelevat omia aikojaan, eivätkä pelkät silmät ja korvat kerro maailmasta tarpeeksi. Vaaditaan vuosikymmenien tutkimus- ja tuotekehitystyö, että auton sisätilojen taktiilinen maailma saadaan kohdalleen, mutta kyllä se sitten onkin miellyttävää.

Parasta on kuitenkin vaivattoman voiman tunne pienen jalan ojennuksen päässä. Ei moottorin möyrynää, vaan vain lievä kiihtyvyyden tunne ja nopeusmittarin neulan äkillinen kääntyminen oikealle. Moottoritiellä menin sataakuuttakymppiä ohi rekoista ilman mitään ylimääräistä vaivaa tai hälyä, ja ymmärsin mitä Adolf Galland tarkoitti kommentoidessaan suihkuhävittäjä Messerschmitt 262:n koelennolta palattuaan: "on kuin enkelit työntäisivät".

Niin se on. Vauhti on ihana asia. Se ei ole, että näkee yhtäkkiä hirven ylittävän tien, siinä tulevat salamannopeasti mieleen onnettomuuksien todennäköisyydet ja pysähtymismatkaa säätelevät fysiikan rautaiset lait. Vaan mitäpä tuosta, emme hirven kanssa kuolleet, eikä kolari ollut edes lähellä, koska hirvi oli kaukana suoran toisessa päässä.

Autoissa ja muissa koneissa on se hyvä puoli, että ne ovat käskettävissä ja niiden käyttäytyminen ennustettavissa ja hallittavissa. Ihmisiin ja hirviin sama ei päde. En jäänyt miettimään tätä, vaan hetken päästä mentiin taas vaivatta kovaa ja se oli edelleen nautinnollista.

13.12.06

Lamppu syttyy

Tänään oivalsin, että englanninkieliset kuukausien nimet September, October, November ja December ovatkin peräisin latinan lukusanoista seitsemän, kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Tässä ei ole oikeasti mitään uutta, paitsi minulle. Varmasti tiesin jossain mieleni lokeroissa mistä nämä kuukausien nimet tulevat, mutta keksin sen silti itse, eikä se yhtään vähennä oivalluksen tuottamaa iloa. Pyörän keksiminen uudelleen on mukavaa, eikä edes hävetä yhtään. No, ehkä vähän.

Koska päivä on ilmeisen säkenöivä ja pääkoppa toimii, keksin maailmankarttaa tuijotellessani että Chilen pääkaupungin Santiago voidaan jakaa sanoiksi Sant ja Iago, eli kaupunki on varmaan nimetty jonkin pyhimyksen mukaan. Wikipedia paljasti, että näin on, Sant Iago on sama kuin Pyhä Jaakko eli Pyhä Jaakob, joka oli yksi opetuslapsista. Sitä en tiennyt, että opetuslapsissa oli kaksi Jaakob-nimistä, mutta nyt tiedän. Olen nyt siis yleissivistynyt hieman.

Santiagon selvittyä aloin katsella Etelä-Amerikan karttaa muutenkin, ja hoksasin että monet maiden ja kaupunkien nimet ovat peräisin kristinuskosta ja pyhimyslegendoista. El Salvador ja sen pääkaupunki San Salvador viittaat molemmat pelastajaan. Brasilian São Paulo on nimetty Pyhän Paavalin mukaan, Paraguayn pääkaupungin nimi Asunción viittaa luullakseni taivaaseen astumiseen. Ecuadorin nimi sentään pysyy maan pinnalla ja tarkoittaa päiväntasaajaa. Argentiina taas on saanut nimensä metallin mukaan, sen nimi tulee tulee latinan hopeaa tarkoittavasta sanasta argentum, mutta hopea ei ole Argentiinan merkittävimpien luonnonvarojen joukossa. Ehkä se on kaivettu jo loppuun.

Eihän noiden nimien perustassa ole mitään uutta, paitsi minulle. Yhtäkkiä kaikki espanjankieliset paikannimet näyttäytyvät uudessa valossa. Olen asunut Pyhän Joosefin kaupungin (San José) eteläisessä osassa nimeltään Pyhä Teresa (Santa Teresa), josta oli satakunta kilometriä Pyhan Fransiskuksen kaupunkiin, eli San Franciscoon (mitenhän Franciscus kirjoitetaan suomeksi). Onpa jännittävää huomata näennäisen tuttujen paikannimien ja kirjainyhdistelmien merkitsevän jotain yllättävää. Töölö on Töölö ja Santiago on Santiago, paitsi ettei kumpikaan ole ainoastaan kätevä kasa äänteitä jonkin paikan yksilöimiseksi.

Todellisuudessa pääkoppani jumittaa pahanlaisesti. Unohtelen yksinkertaisia asioita, kuten kuluvan viikonpäivän, ja muutenkin olen tajunnallisesti puolikuntoinen. Siksi kieltäydyin uudesta työstä, jota minulle tarjottiin. Se olisi ollut kaikkien aikojen suurin projekti alallani, ja olisin saanut sen vetäjänä sanella omat ehtoni. Joskus täytyy kuitenkin tietää rajansa, pienempi homma olisi menetellyt, mutta ei tämä. Tehtävän kokoiseksi olisi voinut kasvaa, mutta ajoitus oli mahdollisimman huono. Ystäväni tietenkin pitivät minua järkevänä ja ratkaisuani oikeana, mutta olisin silti toivonut jonkun heistä sanovan hitto sä oot tyhmä ku tollasesta paikasta kieltäydyt, nyt joudun soimaamaan itse itseäni. Olisi liian helppoa ja älyllisesti epärehellistä uskotella itselleen tehneensä hyvän valinnan. Tämä oli kolmas kerta tänä vuonna kun en ota tarjottua, uraa edistävää paikkaa vastaan. Ehkä en ole sittenkään niin kovin urasuuntautunut. Tai ehkä olen vain tyhmä ja saamaton. Varmaan kaikkia kolmea yhtä aikaa.

Lisäys: Argentiinan pääkaupungin nimi on Buenos Aires, joka tarkoittaa jotakuinkin samaa kuin on ilmoja pidelly.

12.12.06

Tapahtui tänään

Vannon, että kuulin aamulla satakielen laulavan bussipysäkin viereisessä puistossa. Hullu lintu, ajattelin, luonto on aivan sekaisin. Toisaalta miksei talvellakin voisi laulaa. Parinmuodostus ei ehkä onnistu, mutta reviirin saa vallattua niin suureksi kuin haluaa, kun ei ole kilpailijoita. Preferenssikysymys siis, mutta kykeneekö lintu preferoimaan mitään, vai toimiiko se tahdottomasti kuin mekaaninen lelu silloin kun tietyt olosuhteet sattuvat kohdalleen?

Reviirikin vallataan lisääntymisen vuoksi. Sukupuuttoon kuoleminen voi saada alkunsa siitä, että ympäristön muutos sekoittaa soidinrituaalit ja tekee täten parinmuodostuksesta mahdotonta, vaikka ruokaa ja muita tarpeellisia suvunjatkamiresursseja riittäisikin.

En nähnyt satakieltä, mutta kuulohavaintokin riittää. Näkeminen on tärkeää, koska näköaisti on aisteista laajakaistaisin. Mikä on kapeakaistaisin? Tuntoaisti se tuskin on, ihon pinta-ala on niin suuri.

11.12.06

Suunnittelukriteeri

Vain yhden asian käyttö onnistuneen suunnittelun kriteerinä vie helposti äärimmäisyyksien kautta hakoteille, varsinkin jos asia on väärin valittu. Ajatellaanpa esimerkiksi valurautaista sukelluspukua. Sillä pääsee kyllä tehokkaasti uppeluksiin, mutta uida siinä ei voi, ja se ruostuukin nopeasti.

10.12.06

Seinät

Oletetaan, että minulla olisi tallella isoisoisäni työkaluja, vaikkapa taottu puuvartinen sirppi, vasara, porakone, kirves, saha, taltta, höylä ja mitä ikinä. Ne olisivat tietysti ruosteessa ja puuvarret olisivat patinoituneet ja halkeilleet. Ripustaisin niitä seinälle, koska ne näyttäisivät arvokkailta ja veisivät ajatukseni Menneiden Sukupolvien Ahkeraan ja Konkreettiseen Työhön(TM). Sitten isoisoisä teleporttaisi nykyhetkeen ja katsoisi äimänä ympärilleen: "Olet pannut seinille loppuun kuluneen sirpin ja tylsän sahan. Mikä tolkku tuossa nyt on, ripustaa rojua seinille? Poishan ne aikanaan heitettiin, kun ei tuota sahaakaan enää kannattanut teroittaa."

Jos ihmiskunta joskus kuolee sukupuuttoon, mitä tapahtuu meidän jälkeemme jäävälle metalliromulle? Painukohan se geologisten ajanjaksojen kuluessa taas osaksi kallioperää ja edelleen uudelleen kaivettavaksi joidenkin uusien älykkäiden eliöiden toimesta?

Sunnuntai-iltapäivän uutiset ja sää

Tuntuu todellakin siltä, että olen muuttanut peilin takaiseen maailmaan, rinnakkaistodellisuuteen, jossa kaikki näyttää yhtäkkiä uudelta. Olen huomannut, että minulla on paljon enemmän ystäviä ja tuttavia kuin olin luullutkaan. Olen myös huomannut, että vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja.

Ikea on Ruotsin Apple tai Google, ja yrityskulttuuriltaan muistuttaa varmasti kulttia. Tarkoitus oli ostaa sänky, ruokapöytä ja kirjoituspöytä, mutta lopulta ostinkin vain tiskiharjan. Jonkinlaista paralysis by analysis -tilannetta havaittavissa. Täytettäessä melkein tyhjää asuntoa käyttöesineillä mahdollisuuksia on liikaa, ja sellaisesta menee aivo jumiin. Olen koko tämän eron ajan ollut kasvokkain oman itseni ja ajattelutapani kanssa. Nytkin huomaan, että suunnittelen, mittaan, piirrän, lasken, kirjoitan ja analysoin asunnon huonekalujen paikkoja, mutta en lyö mitään lukkoon. Todennäköisesti saan suunnitelluksi kaksi vaihtoehtoa, muta sitten yhtäkkiä tempaisen tyhjästä kolmannen jonka toteutan äkkiliikkeellä. Se olisi minulle todella tyypillistä. Ensin teen kaiken näennäisen rationaalisesti ja huolellisesti, ja sitten singahdan aivan toiseen suuntaan noin vain. Suuret jutut vaativat pitkän latenssiajan kypsyttelyä varten, ja sitten on äkillisen ja yllättävän toiminnan aika.

Miltähän näyttäisi kasa pyöreitä kiviä nurkassa?

Palatessani kotiin pitkin Espoon liikenneväyliä, ajattelin, että pääkaupunkiseudulla asuu miljoona ihmistä. Se on viidennes Suomen väkiluvusta. Miten en olekaan sitä aikaisemmin näin konkreettisesti mieltänyt.

9.12.06

Mittakaavamuutos

Muuton myötä elämän mittakaava on muuttunut pienemmäksi. Edellinenkin asunto oli ensimmäisessä kerroksessa, mutta tämä on lähempänä maanpintaa, ja lisäksi ohikulkeva tiekin on kapeampi. Autot ja ihmiset näyttävät siten suuremmilta ja olevan lähempänä kuin entisessä ympäristössä, jossa ohikulkijoita tuskin tunnisti. Aamupäivällä huomasin, että joku katselee tänne sisään tien toiselta puolelta. Toisella vilkaisulla huomasin, että sehän olikin Karri, joka esitti kävelyllelähtökutsun. Tämähän onkin viihtyisää naapurustoa.

Tuossa talon nurkalla kasvaa puu, luultavasti lehmus. Keväällä kun siihen tulee lehdet, täällä tulee olemaan hämärämpää, mutta samalla varmaan aika kodikasta. Nyt puun rungolla hyörii päivisin kaksi pulskaa talviturkkista oravaa.

Olen mittaillut tätä asuntoa ja pohtinut mitä huonekaluja tänne ostaisin. Täytyy ajatella paljon korkeussuunnassa, jotta säilytystila riittää. Nyt täällä on vain pöytä (toimii sekä tietokone- että ruokapöytänä), 50-luvulta peräisin oleva lasiovinen kirjahylly (muuten hyvä, mutta hyllytila ei riitä säilömään kaikkia kirjojani), kaksi tuolia (ruokapöydän-) ja jalaton runkopatja. Tietysti myös putkiradio, joka onkin yllättävän kookas tässä ympäristössä. Kaktuksille jouduin rakentamaan pahvilaatikoista ja akvaariovalaisimesta oman terraariontapaisen, koska ikkunalla ei valo riitä. Televisiona yritti toimia viidenkympin USB-digitikku, mutta eihän se tietenkään pelaa, kun signaalin voimakkuus ei riitä. Kaapeliversiot olivat pääseet kaupasta loppumaan, joten lankesin houkutukseen.


Alan tottua kyllä tähän sisustuksen karuuteen, mutta totun suurin piirtein mihin vain, kunhan omaa rauhaa on tarpeeksi. Jos se ehto täyttyy, mukaudun lähes kaikkeen, eikä siinä mitään, mutta nyt täytyy hyödyntää tämä muutos ja viedä se loppuun aineellisella tasollakin.

Sisustusjutuissa on kyllä selkeä en-vaan-osaa-olo, mutta huominen Ikean-reissu ehkä lisää näkemystä. Kiertelin iltapäivän huonekalukaupoissa nojatuolia ja mahdollista sohvaa ostamassa,ja huomasin, että suurin osa niistä oli tolkuttoman massiivisia möhkäleitä. En minä tarvitse 30 senttiä leveitä käsinojia nojatuolissa tai sohvaa, joka laajenee kolmeen ulottuvuuteen velton pöyhkeästi. Kansakunnan vaurastuminenkohan se huonekalujen kokoa kasvattaa, vai mikä. Niin, ja erityisen vastenmielinen ilmiö on näennäisantiikki tai mikä lie uustalonpoikaistyyli, joka on lähinnä huonosti tehtyä ja viimeisteltyä romua. Valtameriristeilijän kokoiset kalusteet saavat jäädä, tarvitsen jotain pienikokoisempaa ja toimivaa. Ehkä onkin kierreltävä kirpputoreja ja käytävä Ikeassa. Löysin tänään sentään yhden pienen valaisimen, joka sopii hyvin kirjahyllyn päälle ja toistaa sen muotoja. Kun napsautin lamppuun valot, kodikkuusaste kohosi heti paljon.

Nojatuolin tai parin lisäksi täytyy ehdottomasti hankkia kirjoituspöytä. Ajattelin ensin tuoda tänne isoäidin funkkiskirjoituspöydän, koska se on kaunis, puinen, yksinkertainen ja pieni (hyvän huonekalun kriteerit minun mielestäni ovat tällä hetkellä nuo neljä). Liian pieni. Entisaikaan ihmiset olivat lyhyempiä, ja minukaltaiselleni nykyihmiselle pöytä on liian matala. Jos istun hyvässä työskentelykorkeudessa, en saa jalkojani pöydän alle. Muuten pöytä olisi juuri sopiva.

Löysin sen toisen kadoksissa olevan kynän, ja ruutupaperiakin on noin 30 sivua vielä. Voisin piirtää asunnosta pohjapiirroksen mittoineen ja lähteä sitten ostoksille mittanauhan kanssa. Aikaa kyllä kuluu, ennen kuin saan kaikki palaset kohdalleen, mutta onneksi ei ole kiire.

5.12.06

Erinäisiä huomioita

Tänään joulukuun viidentenä päivänä vuonna 2006, näin bussin ikkunasta juoksijan, jolla oli päällään vain hihaton paita ja shortsit. Mies pysähtyi punaisiin valoihin, eikä edes näyttänyt olevan kylmissään. Panin tämänkin havainnon ilmaston lämpenemisen piikkiin.

Muuttaessa sängyn jalasta hukkui mutteri, eikä jalka pysy ilman sitä kunnolla paikallaan. Kun käännän kylkeä, jalka linksahtaa alta ja sängyn nurkka kolahtaa lattiaan. Irrotin sitten loputkin jalat. Tänään ostin kaupasta muttereita, niitä myydään kiloittain, eikä vaaka suostunut punnitsemaan yhtä kappaletta. Ostin sitten yhteensä kaksikymmentä, eri kokoja, jos vaikka muistaisin koon väärin. Osa muttereista on kuin onkin oikean kokoisia, mutta niiden kierteet eivät sovi sängynjalan kierteisiin. Sänkyni on edelleen jalaton. Saa ollakin, ostan uuden.

Sain töistä lahjaksi pullon punaviiniä. Minulla on nyt paistinlasta, muttei korkkiruuvia, ja kaupat ovat tähän kellonaikaan kiinni.

Harva asia on niin mukavaa kuin työkalujen osto. Vasara, saha, mittanauha, työntömitta, ruuvimeisseleitä, vatupassi, mattoveitsi, jakoavain, rautasaha, ja vieläkin lisää tarvitaan, mutta tarve selviää vasta kun näen jonkin työkalun jota en tiedä tarvitsevani. Korkkiruuvikin on itse asiassa työkalu. Akkuporakone! Se olisi hyödyllinen. Samoin koestuskynä sähköasennuksia varten. Sivuleikkurit, pihdit, putkitongit, näitähän riittää, mutta liiallisen innostuksen valtaan ei saa antautua, sillä muuten ostan tavaroita joita en aivan oikeasti tarvitse. Esimerkiksi jiirisaha tuskin on tarpeellinen omistaa.

Olen myös tietoinen siitä, että tässä asunnossa on tasan kaksi kynää, joista toinen on hukassa.

Fossiilien henkiinherättäminen

Vuosaaren satamaa ruopattiin, ja pohjaliejun seasta löytyi mammutin kyynäluu. Ikää sillä on 150 000 vuotta.

Jos biotekniikan kehitys ja onnellinen sattuma joskus kohtaavat, saattaa tuollaisesta fossiililöydöstä löytyä niin paljon DNA:ta, että sen perusteella voidaan synnyttää uusi mammutti, eli kloonata eliö aikakausien yli. Jos vielä tapahtuisi niin, että käytössä olisi monia suunnilleen saman ikäisiä mammutin fossiileja ja kaikista voitaisiin luoda uusi mammutti, meillä olisi pian kokonainen mammuttilauma, jota markkinoitaisin ehkä aitona ja autenttisena jääkauden aikaisena nähtävyytenä. Luultavasti saisimme nähdä kasapäin dokumentteja näistä uusmammuteista ja niiden käyttäytymisestä.

Minua kuitenkin epäilyttää se, olisiko uusmammuttien käytös lopultakaan samanlaista kuin niiden esi-isien. Mammutit ovat nisäkkäitä, ja nisäkkäät eivät toimi pelkästään vaistojensa varassa, vaan oppivat toisiltaan, varsinkin jos ne elävät laumassa. Kymmenien tai satojentuhansien vuosien katkos nollaa lauman osaamisvarannon, ja jäljelle jäävät vain geenien ohjaamat vaistotoiminnot. Siksi uusmammuttilauma käyttäytyisi varmasti hyvin eri tavalla kuin alkuperäinen lauma. Epäilen, oppisiko se selviytymään luonnossa ollenkaan ilman ihmisen apua.

Mitähän tapahtuisi, jos ihmiskunta kuolisi sukupuuttoon, ja satojentuhansien vuosien päästä jokin älykäs eliölaji kloonaisi ihmisfossiileista joukon uusia ihmisiä? Millainen olisi heidän muodostamansa yhteiskunta?

4.12.06

Ensimmäinen merkintä

Kirjoitan tätä uudessa kodissani. Kaksi päivää sitten, 2.12., täsmälleen seitsemän vuotta tyttäreni syntymän jälkeen, muutin pois. Olimme viettäneet syntymäpäiviä edellisenä päivänä. Juhlien jälkeisenä iltana hän alkoi itkeä lohduttomasti toistellen "isi älä mene pois." Tiedän, että kumpikin meistä muistaa sen illan koko loppuelämänsä.

Minä menin pois. Lauantaina roudasin vimmatun innon vallassa tavaraa vanhasta asunnosta uuteen kotiini koko päivän. Tyttäreni halusi tulla mukaan auttamaan, ja toi ikkunalaudalle joulukortin. En ole koskaan ollut niin energinen kuin muuttopäivänä. Oma elämä, asunto ja onneksi taakse jäävä parisuhde innoittivat eteenpäin. Rehkiminen ja elämänmuutos terävöitti aistit. Kaikki havainnot olivat raakoja ja suodattamattomia, kuin olisin muuttanut toiseen todellisuuteen. Talot, kadut, ihmiset, koko vuosien saatossa tutuksi tullut ympäristö oli yhtäkkiä aivan uusi. Illalla menin vielä Laulutupaan ja onnellistuin tavatessani blogituttuja. Olin iloisempi kuin vuosiin, ja ennen kaikkea elossa. Yöllä nukuin ehkä yhteensä kaksi tuntia.

Sunnuntai meni kaupoissa. Yllättävän paljon pitää hankkia asumisviihtyvyyden kannalta tärkeitä itsestäänselvyyksiä, kuten vaikkapa paistinlasta.

Tämän päivän vietin kokonaan tyttäreni kanssa, koska koulussa on itsenäisyysloma. Kun aloin kirjoittaa tätä merkintää, huomasin, että ensimmäistä kertaa koko tämän muuttoprosessin ja eron konkretisoitumisen aikana olen lopen uupunut, aivan poikki. Energia on kadonnut ja univelka ja syyllisyydentunto tyttären kärsimyksistä painaa. Nyt tämä siis vasta alkaa.

28.11.06

Pimeää

Katsoin ikkunasta pimeään ja pimeä katsoi takaisin. Kysyin itseltäni koska tämä loppuu, ja heti perään heitin vastakysymykseksi, että mikä on se "tämä" jonka pitäisi loppua. Minua ei häiritse niinkään levottomuus, joka panee olemaan liikkeessä ja heräilemään monta kertaa yössä, vaan se, etten löydä enää sitä tiettyä sisäistä tyyneyttä, jonka usein pystyin tavoittamaan jonkin aktiivisen toiminnan avulla, vaikka kirjoittaessani jotakin blogimerkintää. Tyyneyspisteen hukassa olo on se "tämä" jonka on ajan myötä loputtava. Onpahan ainakin jokin suunta ja tehtävä tulevaisuutta varten: etsi sellainen tapa olla, että voit silloin tällöin saavuttaa rauhallisen olotilan omilla toimillasi, ja tehdessäsi tärkeitä ratkaisuja, mieti, vievätkö ne lopulta teet kohti vai poispäin siitä. (Mistä sen voi muka tietää, mutta voihan sitä aina ajatella todennäköisyyksiä.)

Tyttäreni nukkuu. Huomenna on herättävä aikaisin kouluun. Kohta tulee ensimmäinen päivä, jolloin en ole häntä herättämässä.

25.11.06

Narratiiviste falskaa, ja se on sille ihan oikein

90-luvun alussa ystävälläni oli skanneriradio, jolla oli mahdollista kuunnella NMT-puheluja, koska ne olivat salaamattomia. Kuuntelimme muutaman kerran mitä aalloilla liikkui, mutta kyllästyimme pian. Puheluissa ei tuntunut olevan tolkkua. Ne eivät olleetkaan samanlaisia kuin elokuvissa tai kirjoissa, joiden kirjoittajat muokkaavat dialogista sellaisen, että sen myötä katsojalle ja lukijalle välittyy muitakin tietoja kuin vain puheena oleva aihe. Tavallisissa puheluissa niin ei ollut. Lähes poikkeuksetta ihmiset keskustelivat asioista, joista kummallakin oli yhteinen tieto- ja kokemusvarasto, johon vain viitattiin ohimennen. Siitä jos mistä tuli todella ulkopuolinen olo. Pitkistäkään puheluista ei muodostunutkaan sujuvaa, ulkopuolisenkin korviin mielenkiintoista ja helposti seurattavaa kertomusta, vaan ne olivat irrallisia palasia tai kuin jäävuoren huippuja. Sen myötä aloin vähitellen ymmärtää, että fiktion kirjoittajien on pakko käyttää kaikenlaisia kikkoja, taikatemppuja ja epärealistisuuksia jotta näennäisen realistiseen kertomukseen muodostuisi juoni ja jotta lukijat pysyisivät kärryillä. En tosin edelleenkään osaa näitä konsteja luetella saati tunnistaa, paitsi jos niitä käytetään kömpelösti.

Tämän eroprosessin aikana olen yrittänyt kovasti, joskin vähän puolitietoisesti, muokata monista viime vuosien tärkeistä tapahtumista ja elämänvaiheistani siistejä, helposti paketoitavissa olevia kertomuksia, mutta aina törmännyt siihen, että muistan niin monta eri ajatusta, tunnetta ja näkökulmaa, ettei niistä voi muodostaa sujuvaa ja sileää tarinaa jättämättä jotakin olennaista pois tai korostamatta jotakin asiaa liikaa. Se on pitkään jotenkin ärsyttänyt minua, mutta nyt olen alkanut ymmärtää, että juuri tuo ajatusten ja tunteiden monitahoisuus on kuitenkin se tapa jolla sekä minä että luullakseni myös muut ihmiset elämäänsä elävät. Sitten on vielä niinkin, että pitkän ajan kuluessa monitahoisuudesta aina muotoutuu sujuva ja sisäisesti ristiriidaton kertomus, vähän niinkuin zippaisi tiedoston pakettiin. En ole enää varma onko sekään hyvä. Tällä hetkellä haluaisin pään, joka pystyisi palauttamaan mieleen eri tapahtumiin liittyneet tunteet ja ajatukset mahdollisimman tarkasti, vaikka ne olisivat hyvin kaukaisiakin. Vaan kun muisti toimii omalla tavallaan. Ehkä sitä voi koulia toimimaan vastedes toisin.

Jäävuorisalaattia valtameriristeilijän ravintolassa

Pahus kun kaikki asiat tapahtuvat aina yhtäaikaisesti. Olin eilen työhaastattelussa. Minut halutaan rekrytoida erääseen todella suureen ja vaativaan hommaan, johon on hankalaa löytää ketään muuta. Päteviä on vähän ja halukkaita päteviä vielä vähemmän. Toissapäivänä sain myös työtarjouksen toisesta firmasta, joka haluaisi minut sekä työntekijäksi että osakkaaksi.

Ensimmäisessä hommassa voisin saada nykyistä paremmat edut, mutta varmasti myös nykyistä stressaavamman työn. Toisessa työssä palkka voisi jopa laskea, mutta työ olisi älyllisesti todella kiinnostavaa ja työtoverit tunnetusti mukavaa ja osaavaa väkeä.

Juuri nyt on liikaa palloja ilmassa, jotta haluaisin tarttua näihin tilaisuuksiin. Täytyy osata jättää tilaisuus väliin jos ajankohta on väärä. Toisaalta kiinnostaisi tarttua jompaan kumpaan ihan muutoksenhalusta. Koko ajan täytyy myös pitää mielessä, että jossakin vaiheessa voi tulla oman jaksamisen raja vastaan tämän eron vuoksi, ja sellaiseen tilanteeseen en halua joutua. En tarvitse masennuslääkkeitä tai ole muutenkaan lopussa, mutta kovin hajamielistä ja matalatehoista on työnteko ollut, ja minun tuskin pitäisi rasittaa itseäni enempää. Kun vielä soppaan lisätään se, että minä en määrittele menestystä sen perusteella, miten ura etenee, vaan sen perusteella, miten hyvin palkka, stressin ja työn ilon määrä sekä vapaa-aika ovat tasapainossa, niin voi olla etten tartu kumpaankaan vaan jatkan vanhassa vielä vähän aikaa, ainakin kevääseen saakka.

Toisaalta sitten taas...

24.11.06

Jytinää etelärannikolla

Tämä ero ei ole mitään tunteiden vuoristorataa, vaan koko tunne-elämän origo siirtyy ylös ja alas. Pakko tämä on vain ratsastaa läpi.

Eilen halusin kovasti nähdä valtavan kaivoskuorma-auton ruopivan marrasliejua dieselmoottori ärjyen samalla kun auto metalliruho vajoaa vastustamattoman hitaasti syvemmälle märkään kylmään mutaan. Sellainen näky olisi huvittanut minua kovin.

Sain nukutuksi, ja tänään oli taas keskinormaali päivä. Tuuli länsilounaasta, kolme metriä sekunnissa. Pilvistä. Sadekuurojen mahdollisuus. Näkyvyys kolme senttimetriä.

23.11.06

Luonnonsuojelunäkökohta

Onko mitään järkeä suojella luontoa, yrittää estää sukupuuttoon kuolemisia, elinympäristön muutoksia, ilmastonmuutosta tai saastumista? Mikään niistä ei ole planeettamme historiassa ainutlaatuinen tapahtuma. Maapallolla on ollut ainakin viisi massasukupuuttoa, pahin tapahtui 250 miljoonaa vuotta sitten permikaudella, jolloin 96 % merieliölajeista ja 70 % maaeliölajeista (ml. kasvit, hyönteiset ja selkärankaiset) tuhoutui. Syistä ei olla aivan varmoja, mutta ilmeisesti jokin raju ilmastomuutos siinä on ollut takana. Jos siis ihmistä aletaan syyttää nykyisestä sukupuuttoaallosta, on helppo todeta, että on sitä eletty ennenkin. Ja kuoltu. Niin että big deal ja lisää usvaa putkeen.

Elinympäristöt ovat olleet muutoksessa jatkuvasti; planeettamme nykytila on pelkkä pysäytyskuva geologisen ajan puuduttavan pitkässä, mutta juoneltaan verraten monipolvisessa elokuvassa. Mantereet ovat vaellelleet pituusasteilta toiseille. Maapallon keskilämpötila on vaihdellut villisti, välillä on ollut nykyistä paljon lämpimämpiä ajanjaksoja, kuten eoseenikauden alun suuri lämpöaalto 55 miljoonaa vuotta sitten, jolloin maapallon keskilämpötila nousi nopeasti 7 astetta ihan ilman ihmisen apua. Silloin kuoltiin taas, hiphei. Onhan tässä toisaalta ollut tylyjä jääkausiakin, mutta ne ovat kyllä kynsineet kallioperään meille kivat järvet.

Ilmastonmuutos tappaa sukupuuttoon, mutta niin tappaa saastuminenkin. Pahin globaali saastuminen tapahtui 2.4 miljardia vuotta sitten, kun jotkut tavallista kehittyneemmät eliönhyväkkäät keksivät dumpata elintoimintojensa jätteenä syntyvän hapen ilmakehään. Siat! Silloin sukupuuton viikate niitti happiarkoja anaerobisia eliöitä oikein urakalla.

Nykyaikana ihminen on saanut aikaan ilmastonmuutoksen, saastumistapahtumia ja kuudennen sukupuuttoaallon, mutta ei siinä ole lopultakaan mitään ihmeellistä, koska se kuuluu tähän luonnon suurrreen tarrrinnaan.

Minun suhtautumiseni luonnonsuojeluun on ollut aika simppeli. On hyvä jos valailla, ilveksillä, jäärillä ja lieoilla on tilaa elellä rauhassa ja häiriöttä, eikä saasteita ja kasvihuonekaasuja pidä syytää ympäristöön surutta. Vielä jos valosaastetta vähennettäisiin niin että näkisin Linnunradan tähtikirkkaina öinä tarvitsematta matkustaa erämaahan, niin jopa olisivat asiat hyvällä tolalla. Koska olen näin yksinkertainen ja toisaalta tietoinen elämän historiasta, olen alkanut muovata itselleni mielipidettä, jonka mukaan luontoa ei ole järkeä suojella sen itsensä vuoksi. Luonto ei tarvitse suojelua, ei ole ennenkään tarvinnut. Luonto on alati muuttuva, eikä muutosta voi pysäyttää. Ihmisen aikaansaamat muutokset ovat yhtäältä luonnollisia, mutta ihmisen itsensä kannalta aika ikäviä. Siksi luonnonsuojelun pitäisikin olla ihmisen suojelua. Meidän korkeateknistä talouselämää viettävien maanisäkkäiden kannalta on hankalaa jos ilmasto muuttuu radikaalisti, niin että (talous)elämä hankaloituu tai jos meren ravintoketjut romahtavat niin ettei meille riitä kalaa ruuaksi. Jos luonnonsuojelua aletaan harjoittaa siksi että muuten ihmisen käy kalpaten, saadaan ehkä tuloksiakin nopeammin aikaan. Laajamittainen asennemuutos ekologisemman elämäntavan suuntaan olisi ainakin helpompi panna alulle.

Luonto ei tarvitse suojelua, mutta ihminen tarvitsee. Kuulostaa mainion ihmiskeskeiseltä ajattelulta, ja sellaisesta minä tykkään.

22.11.06

Avaruudellisuuksista

Harvoin kehotan lukijoitani osallistumaan mihinkään, mutta nyt tuli vastaan huipputärkeä juttu, ja ehkä blogin nimikin vähän velvoittaa, vaikka se onkin vähän hihasta ravistettu. Euroopan avaruusjärjestö ESA ja brittien avaruusjärjestö BNSC kehottavat eurooppalaisia kertomaan miksi avaruustutkimus on Euroopalle tärkeää, mitä hyötyjä siitä saadaan sekä mihin kohteisiin ESA:n tulisi keskittää tutkimuksensa seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana ja miksi. Kaikki tämä pitäisi mahduttaa 300 sanaan. Aikaa on 4.12.2006 asti ja parhaista ehdotuksista napsahtaa palkintomatka European Space Exploration Workshop -tilaisuuteen, joka pidetään Edinburghissa 8-9.1.2007.

Osallistumislomake on tässä.

Jee!

Heti mukana!

Avaruustutkimuksen hyötyhän on päivänselvä: tiedon lisääntyminen. Mikään muu hyöty ei ole niin tärkeä, ja missään tapauksessa avaruustutkimusta ei pidä tehdä muista lähtökohdista. Taloudelliset hyödyt, uudet keksinnöt ja muu mukava ovat täysin toissijaisia asioita, ihan kivoja lisäbonuksia sinänsä, mutta niitä ei saa pitää avaruustutkimuksen perimmäisenä motiivina.

Tutkimuskohteiksi esitin Marsia ja Europaa, perustellen sitä sillä, että maapallon ulkopuolisen elämän etsiminen on ihan vaan mielenkiintoista. En oikein edes tiedä mikä voisi kiintoisampaa. Marsissa on saattanut olla elämää, ja Europan jäisen kuoren alla loiskuvassa valtameressä saatta olla myös, Toistaiseksi maailmankaikkeudessa on vain yksi planeetta, jolla tiedämme olevan elämää, ja elämän synnyn jälkeen kesti noin vaatimattomat 2 800 000 000 vuotta päästä tilanteeseen, jossa jotkut älylliset otukset selvittävät maailmankaikkeuden lakeja ja salaisuksia. Elämä ilmiönä saattaa olla joko täysin ainutlaatuinen tai tuikitavallinen tai jotakin siltä väliltä. Sitä ei vielä tiedetä, ja siksi siitä pitäisi ottaa selvää puskutraktorimaisella, pitkäaikaisella päättäväisyydellä.

Mutta millaistakohan olisi, jos vaikka Europasta löytyisi elämää? Julistettaisiinkohan Europa saman tien luonnonsuojelualueeksi? Jos, niin vastustaisivatko mitkään tahot sitä? Miltä tuntuisi ajatella päivittin, vaikka kaupan kassajonossa, että elämä ei olekaan vain Maa-planeetan ominaisuus, että muuallakin on eläviä otuksia, että miljardeja vuosia sitten räjähtäneiden tähtien sylkemistä atomeista on toisaallakin jäsentynyt elämää?

19.11.06

Lihahuoneilmiö

Sydän liikuttaa ihmistä ja nyt en puhu vertauksin. Kun istun tuolissa selkä irti selkänojasta, sydämeni lyö verkkaisesti, ja jokaisella lyönnillä huojahdan hieman edestakaisin. Tällaisista kokemuksista tulee levollinen olo.

Vanha tuttava tulee vastaan tavaratalon liukuportaissa ja jää ilahtuneena juttelemaan. Emme ole vaihtaneet kuulumisia vuosiin. Olen hyvillä mielin satunnaisesta tapaamisesta. Tällä viikolla olen joutunut erikoisella tavalla ihmisten hyväntahtoisuuden ympäröimäksi. Se täytyy panna kiertämään sopivan tilaisuuden tullen. Marraspimeys ei häiritse minua, ei suru eikä alakulo. Tämä menee näin, koska se ei voi mennä toisin. Tuntuu kuin olisin turvassa, tapahtui mitä vain. Tunne on peräisin jostain hyvin kaukaa lapsuudestani. Minun täytyy yrittää välittää sama tunne tyttärelleni. Jos onnistun siinä, voin sanoa saaneeni aikaan jotakin merkittävää.

17.11.06

Kirjoitusta

Tämä viikko ei ole tuntunut seitsemän päivän pituiselta ajanjaksolta, vaan samanaikaisesti sekunnin ja vuoden mittaiselta. Viime yönä nukuin edes jonkin verran normaalia unta. Tänään pystyin keskittymään töihinkin, edelliset päivät ovat menneet asioita, ajatuksia ja tunteita järjestellessä niin että kaikki muu on ollut toissijaista.

Ystävät ovat sentään onni ja keskustelut kasvokkain, puhelimitse ja Skypessä tuovat iloa.

Ilmassa on kovin vähän happea tänään. Tänään huomasin, että tyttäreni oli piilottanut olohuoneen maton alle Nyt-liitteen, jonka kannessa luki isolla Ero. Voi pientä raukkaa.

15.11.06

Muistuma

Monta vuotta sitten näin raitiovaunupysäkillä makaamassa miehen, joka huusi ohikulkevalle pariskunnalle: "Älkää näyttäkö noin onnellisilta! Mä oon just eronnu! Vituttaa!" Kai sitä voi katkeroitua. Koko tämän eroprosessin aikana minun ei ole kertaakaan tehnyt mieli huutaa kenellekään onnelliselle pariskunnalle noin. Päin vastoin, ilahdun edelleenkin kun näen onnellisia ihmisiä ja tämän suuren murroksen aikana olen tuntenut suurta myötätuntoa kaikkia kärsiviä ihmisiä kohtaan. Olenko siis jalostunut ihmisenä? Kuulostaapa suureelliselta.

Nyt

Huh. Nyt minulla on asunto, johon pääsen muuttamaan jo 1.12. Kaksikymmentäkolme neliötä, eli tila ei päätä huimaa, mutta kunto on hyvä, asunto kodikas, seinä pelkkää ikkunaa ja ennen kaikkea ei pakkositoutumista. Kun näin asunnon, tiesin että tämän minä otan, ja siinä sitten vuokranantajan kanssa kirjoitimme vuokrasopimuksen yksin tein.

Mikä tärkeintä, tyttärelläni on luokseni vain kävelymatka, joten voin olla läsnä hänen elämässään paljon. Se on sittenkin tärkein kriteeri kaikessa.

Hiukan tyhjä olo. Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu. Pakkohan sen on, mutta kyllä tämä ero on ottanut todella koville, eikä se ole ohi vielä, mutta alkuun olen päässyt jo hyvän matkaa.

13.11.06

Huomioon ottamisia ja ottamatta jättämisiä

Asuntoasioissa on monta muuttujaa; vuokra, vuokrasopimuksen vähimmäiskesto, asunnon kunto, koko, sijainti, varustetaso, valoisuus, naapurit, ikkunoiden ilmansuunta, sähköpistorasioiden määrä ja tyyppi, tila pesukoneelle, ulkoa kuuluvan melun määrä, vuokranantajan olemus ja sitä rataa. Kun näitä muuttujia yrittää pallotella ja sovitella yhteen mahdollisimman hyväksi paketiksi, huomaa että runsaasta tarjonnasta huolimatta vaihtoehtoja on lopulta aika vähän, tai ei yhtään ja mikään ei käy. Siksi olenkin nyt lopulta pelkistänyt tärkeimmät asiat kolmeen seikkaan joista ei voi tinkiä. Samalla ne ovat asioita, joihin ei voi omilla toimillaan vaikuttaa. Valoisuus on ensimmäinen asia. Asunnon on oltava valoisa. Pimeä asunto käy hermoille. Näkymä ikkunoista on toinen, sillä sitä joutuu katselemaan joka päivä. Kolmas on vuokrasopimuksen pituus. Todella monessa asunnossa, varsinkin niissä mukavimmissa, olisi sitouduttava vähintään vuoden vuokrasopimukseen, ja sellainen ei käy alkuunkaan päinsä. Ei todellakaan. Nyt kun eroan, haluan pitää sitoutumiseni materiaalisiin asioihin mahdollisimman vähäisenä. Kissaakaan en aio hankkia, vaikka entisenä kissanomistajana tiedän, että kissat ovat oivia otuksia ja vuorovaikutus niiden kanssa on antoisaa.

Kaikenlaista pitää sietää asuntoa etsiessä, kuten vaikka yllättäviä "varausmaksuja", joita pitäisi pulittaa sopimusta tehtäessä muuten niin sopivasta asunnosta. Sellainen saa minut epäilemään vuokranantajan tai välitystoimiston rehellisyyttä, enkä halua olla tekemisissä kenenkään sellaisen kanssa, joka keksii moisia vippaskonsteja.

Tänään tajusin, että kun tulen uuteen kotiini, siellä ei ole ketään, eivätkä valot pala, vaan minun täytyy sytyttää ne sisään tullessani. Vähemmästäkin tulee yksinäinen olo. Siihen varmaan tottuu viikossa. Ehkä.

Tammikuussa asun varmasti jo omassa asunnossani. Sitten tulee kevät, jo helmikuussa on valoisampaa. Se on väistämätöntä, maapallo etenee radallaan pysähtymättä. Täytyy pitää vuodenaikojen vääjäämättömyys mielessä keskellä marraskuun pimeyttä ja tarpoa läpi vain, on tästä muutkin menneet.

11.11.06

Sikari huuleen ja menoksi

Lentomatkailu hankaloituu. Matkustamoon ei saa enää viedä nestemäisiä aineita. British Airwaysin mukaan lisääntyneistä turvatarkastuksista koituu miljoonien eurojen arvosta kuluja. Sanotaan, että turvatarkastuksia tehdään terrorismin uhan vuoksi, mutta tämä ilmaisu ei lausu koko totuutta, vaan jättää oleellisen asian ilmaisematta. Turvatarkastuksia tehdään islamilaisen terrorismin vuoksi. Nykyterrorismin perustana ei ole köyhyys eikä rasismi, vaan islaminusko.

Anti-islamistinen verkosto alkaa olla melko vahva, tärkeimpinä sivustoina Jihad Watch ja Dhimmi Watch, ja sitten on sekalainen seurakunta näitä komppaavia sivustoja, joiden aatemaailma vaihtelee (ääri)oikeistolaisesta muuten vain vihaiseen. Voi olla, että islamismin uhka saadaan torjuttua juuri Jihad Watchin ansiosta, saitti kun ilmaisee sen mitä poliitikot eivät tohdi sanoa, mutta voi myös olla, ettei se riitä.

Islamismi ja islamistisen terrorismin uhka on liian suuri, jotta sen torjumisen voisi jättää kansallismielisten tai monikulttuurisuuskriittisten tahojen varaan. Monien korvat sulkeutuvat, kun kun islamin kritiikkiä tulee noilta tahoilta. Väärän viestintuojan sinänsä oikeaa sanomaa ei haluta kuulla.

Nyt tarvittaisiin tulkitsijaa. Joku Winston Churchillin kaltainen hahmo, joka ilmaisisi selvin sanoin mistä islamilaisessa terrorismissa on kysymys. Churchillilla oli oli kyky nähdä toista maailmansotaa edeltäneet kehityskulut, tunnistaa ne uhkiksi ja verbalisoida nämä uhat selvästi.

Kun Hitler liitti Itävallan Natsi-Saksaan maaliskuussa 1938, Churchill totesi seuraavaa:
Europe is confronted with a program of aggression, nicely calculated and timed, unfolding stage by stage, and there is only one choice open, not only to us, but to other countries who are unfortunately concerned - either to submit, like Austria, or else to take effective measures while time remains to ward off the danger and, if it cannot be warded off, to cope with it.
Hitlerin kanssa yritettiin tehdä myönnytyksiä, ja syyskuussa 1938 Britannian pääministeri Chamberlain palasi neuvotteluista Hitlerin luota, uskoen saaneensa aikaan pysyvän rauhansopimuksen Natsi-Saksan kanssa. Churchillin vastine oli tyly:
[I will begin] by saying the most unpopular and most unwelcome thing. I will begin by saying what everybody would like to ignore or forget but which I must nevertheless be stated, namely, that we have sustained a total and unmitigated defeat, and that France has suffered even more than we have.

We are in the presence of a disaster of the first magnitude which has befallen Great Britain and France. Do not let us blind ourselves to that. It must now be accepted that all the countries of Central and Eastern Europe will make the best terms they can with the triumphant Nazi Power.
(...)
And do not suppose that this is the end. This is only the beginning of the reckoning. This is only the first sip, the first foretaste of a bitter cup which will be proffered to us year by year unless by a supreme recovery of moral health and martial vigour, we arise again and take our stand for freedom as in the olden time.

Oikeassahan hän oli.

Churchillin puheet toimivat kansallisvaltion tasolla, mutta islamismin uhka on globaali. Siksi on vaikeaa kuvitella, että mistään löytyisi vastaavaa poliitikkoa, jota kuunneltaisiin yhtä tarkasti. Jonkun olisi kuitenkin uskallettava todeta suorin sanoin, että moskeijoissa kautta maailman opetetaan Saudi-Arabian rahoilla wahhabiittista islaminoppia, joka saarnaa islamin ja muslimien ylemmyyttä ja lännen tuhoa. Jonkun olisi selitettävä, että kyseessä on vaarallinen ideologia, joka todellakin kumpuaa islamista, eikä sitä voi selittää uskonnon väärinymmärrykseksi tai pienen vähemmistön höyrypäiseksi puuhasteluksi. Sitä vähemmistöä on nimittäin yllättävän paljon.

Churchillin aikana maailmassa oli vähemmän joukkoviestimiä, joten hänen viestinsä erottui selvästi, muusta kohinasta. Nykymaailmassa on ehkä jo niin paljon kansalaisten huomiosta kilpailevia viestejä, että yksittäisen poliitikon on vaikeaa saada kuuluviin muuta kuin yksittäisiä soundbitejä. Nekin saattavat riittää, mutta jos ne aiheuttavat kovastikin kohua, ne irtautuvat kontekstistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä.

En tiedä, kuinka laajasti natsismi tunnistettiin uhaksi ennen vuotta 1939, ja kuinka paljon sitä pidettiin vain vähän räyhäkkäänä ja hankalana, mutta lopulta järjen ääntä kuuntelevana ideologiana. Islamismin kanssa ei ole varaa tehdä samaa virhettä. Voi olla, ettei mitään Churchillin kaltaista poliitikkoa koskaan tule. Ehkä tulevaisuuden historiankirjoitus mainitseekin Jihad Watchin tekijänä, joka herätti kansalaiset ympäri maailman torjumaan islamismia. Ei sitä koskaan tiedä.

Lisäys 12.11.: Hollannissa tutkitaan tapaa kieltää burka, nikab ja muut muslimihuivien muunnokset. Maassa on selvästi tajuttu, että ne ovat provokatorisia vaatekappaleita ja aggression symboleja, täysin verrattavissa hakaristinauhaan käsivarressa. Oivallista kehitystä!

Nanoteknologian maailma koeajaa

Nanoteknologia ehkä mullistaa elämää radikaalisti tulevaisuudessa, mutta luulen, että kaikkein eniten jokapäiväiseen elämään vaikuttavat nanosovellukset ovat jotain täysin arkipäiväistä. Esimerkiksi itsestään solmiutuvat ja avautuvat kengännauhat olisivat kätevät.

Tulevaisuudessa näemme myös uusia ekokeksintöjä. Liivatteesta tehty suihkuverho voisi olla toimiva ratkaisu. Verhon voisi hävittää ympäristöä rasittamatta liuottamalla sen viemäriin. Jos verhoon ympättäisiin jokin puheentunnistustoiminto, hävitysmekanismin voisi käynnistää koodisanoilla "Sesam, liukene".

Betaversio ryppyilee

Kiitos Blogger Beta, että houkuttelit vaihtamaan, mutta siinä tohinassa sotkit templateni erikoismerkit. Ne eivät oikeasti edes ole erikoismerkkejä. Tuikitavallisia jokapäiväisiä merkkejä ovat meille nämä ööt ja äät ja ååt. Meille erikoismerkkejä ovat b, c, f, q, x ja z, mutta nehän eivät koskaan sotkeennu, kun ne eivät ole erikoisia niin monille muille.

Kuka siellä ei-vaan-osaa? Menkää pois tai vaihdan Vuodatukseen!

8.11.06

Näköaistin valta murenee

Jotain tiettyä liikuntalajia harrastaessa kuntoni kohoaa lopulta siihen pisteeseen, että en enää tunne ruumiini olevan työskentelevä, elävä koneisto, vaan olen pelkkä ajatteleva hahmo liikuntasuorituksen kestäessä. Sellainen on vähän tylsää.

Usein ajattelen sydämeni toimintaa, sen rytmistä pumppausliikettä, joka saattaa veren kiertämään ympäri ruumista. Yleensä ajattelen sydäntä kaavamaisesti sellaisena kuten anatomian oppikirjoissa se esitetään: punertavana lihaksena, joka on havainnollisesti avoinna niin että eteiset ja kammiot näkyvät, samoin kuin niihin johtavat siniset laskimot ja punaiset valtimot. Tässä yhtenä päivänä tajusin juostessani mustassa asussa iltapimeällä, että sydän on ensinnäkin suljettu ja ontto, ja mikä tärkeintä, sen sisällä on pimeää. Tätä ei tule ymmärää vertauskuvallisesti, vaan tosiasiana. Sydämen sisällä ei ole valoa eikä niin muodoin värejäkään, vaan vain pimeydessä virtaavaa nestemäistä kudosta, jota kiinteämmän kudoksen supistuminen ja laajentuaminen liikuttaa pimeitä väyliä pitkin. Tämän oivalluksen seurauksena hahmotin sydämen kiinteänä kolmiulotteisena, mustana ja onttona elävänä elimenä, en enää kaksiulotteisena kuvana kirjan sivulla, tai kaavamaisesti flash-animaatiossa toimivana havaintoesityksenä. Aivan erityisen miellyttävää oli se, etten nähnyt tätä uutta sydäntä sieluni silmin, vaan hahmotin sen epävisuaalisesti, lähes taktiilisena mielikuvana. On hyvä päästä eroon näköaistin vallasta. Se ohjaa elämää muutenkin liikaa.

4.11.06

Ohjeita

Ei pidä mennä tekemään niin, että googlaa jonkin muinaisen rakastettunsa nimeä. Ei ainakaan jos juttu on ollut jokin helvetin epätoivoinen ja surkea viritys. Sitä voi saada selville mitä hänelle nykyään kuuluu.

Erityisesti ei pidä alkaa lukea tältä ihmiseltä saatuja noin viittäsataa meiliä, jotka on "jostakin syystä" arkistoinut kovalevynsä kätköihin ja siirtänyt vuosien vieriessä aina koneesta toiseen kun on ostanut uuden. Sitä voi huomata, miten vähän oikeastaan unohtaa. Ei nuku muisti, ei pysy tapettu aika haudassaan, runoilee Lauri Otonkoski.

Seuraavana yönä nimittäin alkaa nähdä älyttömän mukavaa seksiunta tästä ihmisestä, mutta tietenkin herää kesken kaiken. Prkl. Psyyken ilkkumista sellainen, päänsisäisen digiboksin bugitusta, uniteatterin näytännön älytön keskeytys, eikä ilmaisnäytännöistä voi edes pyytää rahojaan takaisin. Näytelmän juoni on tietysti ennalta tuttu, mutta olisihan sen nyt voinut katsoa loppuun.

Aurinko sentään paistaa nyt, marraskuu ei ole läpeensä paha.

3.11.06

Ihan perusmenoo

Viime vuonna tähän aikaan olin elämäni kunnossa ja olo oli kuin ihmisvieterillä. Tänä vuonna tähän aikaan olen vähän vähemmän kunnossa, ja pimeys valuu sisään ikkunoista silmiin ja sieraimiin mutta periksi en anna, helvetti sentään. Pää edellä, kuten aina. Otan vastaan seuraavan asunnon joka löytyy tästä lähialueelta (ja lähialueen kriteereitä olen laajentanut), nyt en enää nirsoile.

Juttelin koelentäjän kanssa. Hän kertoi joskus olleensa lentämässä korjattavana ollutta Migiä. Kymmenen kilometrin korkeudessa moottori oli sammunut. Kone oli alkanut pudota kuin kivi. Kymmenessä kilometrissä ilma on sen verran ohutta, että moottorin käynnistys uudelleen ei onnistu, vaan on odotettava kunnes kone on pudonnut kolmeen kilometriin ja yritettävä käynnistää moottori uudelleen. Sen jälkeen aikaa maahantörmäykseen ei ole kovin paljon. Koelentäjä oli radioinut lennonjohtoon, että moottori on sammunut, kone syöksyy alas ja hän hyppää jos moottori ei käynnisty uudelleen. Uudelleenkäynnistys onnistui kuin onnistuikin kolmen kilometrin korkeudessa ja lentäjä sai koneen tuotua kentälle.

Toinen koelentäjä oli saanut uuden konetyypin syöksykierteeseen, josta se ei oiennut tavanomaisin menetelmin. Koneen kieppuessa alas hän kylmän rauhallisesti ojensi kätensä ja kaivoi esiin ohjekirjan, luki syöksykierteen oikaisuohjeet, toimi niiden mukaan ja kas, kone oli taas hallinnassa.

Minun työpäiväni jännittävin hetki on se kun Word kaatuu. Sitten ojennan kylmäverisesti etusormeni, kaksoisklikkaan Wordin kuvaketta uudelleen ja kas, Word käynnistyy!

29.10.06

En ollut aivan kohdalla

Juoksin metsäpolulla kirkkaan ja hiljaisen lokakuun iltataivaan alla. Takaani kuului terävä pamahdus. Kun käännyin katsomaan, kymmenen metrin päässä, polun laidalla kaatui puu.

Eläin ihmisessä haistaa talven tulon, mutta vielä ei ole talvi.

26.10.06

Möyhennystä

Söin aamupalaksi pekonia ja join teetä. Mietin, että jos nimeni olisi vaikka Tauno Pussinen ja olisin töissä Liptonilla, niin voisin panna sähköpostien perään tällaisen sigun
Ystävällisin terveisin

T. Pussinen
Lipton


Nyt mie syön pizzaa ja kuuntelen sadetta.

22.10.06

Peyote kukkii

Toissapäivänä Lophophora williamsii -kaktukseni avasi ensimmäisen kukkansa. Tämä kuva on otettu tänään. Kuvan ottamisen jälkeen huomasin että avautuneen kukan takana on toinen pienempi kukka. Otin vesivärisiveltimen ja pölytin tuon suuremman kukan itsellään. Siirsin siitepölyä vielä siihen toiseenkin kukkaan siltä varalta että kukan pölytys itsellään tuottaa steriilejä siemeniä. Onnistuneen pölytyksen tuloksena tulee olemaan punaisia marjoja, joiden sisällä on hiekanjyvän kokoisia pieniä mustia siemeniä. Niitä voisi vaikka myydä netissä hyvään hintaan.

18.10.06

Hekumallista nysväystä

Tänään kohtasin töissä uuden hienon Excel-makron, joka helpottaa paljonkin asioita, mutta toimii vain jos Windowsin maa-asetuksina on USA. Jos maa-asetuksena oli Suomi, makro tyssäsi alkuunsa ja näytti Type Mismatch Error -kylttiä. Pyysimme jenkkiläistä tekijää korjaamaan makronsa, mutta hän ei oikein meinannut uskoa että siinä oli oikeasti vikaa, koska kyllähän se toimii jos viitsii vaihtaa maa-asetukset ensin jenkkiläksi ja voihan ne sitten palauttaa suomeksi jos haluaa.

En osaa ohjelmoida yhtään, mitä nyt kuusnelosen Basicia ja ihan vähän assembleria, ja hiukan olen myös Java-ohjelmoitiin tutustunut (neljänneksen peruskurssia). Kävin silti makron kimppuun Excelin debuggerilla, koska siinä on kätevä ominaisuus, joka näyttää koodin ja kohdan jossa se pysähtyy virheeseen. Sen osasin aavistaa, että maa-asetusten aiheuttama virhe liittyy jotenkin tuhat- tai desimaalierottimiin, koska USA:ssa käytettävät erottimet ovat pilkku tuhansille ja piste desimaaleille, mutta suomessa tuhaterotin on väli ja desimaalierotin pilkku.

Debuggeri pysähtyi kohtaan, jossa tapahtuu Excel-version tarkistus. Siinä oli ehtolause, joka käski näyttää erroria jos check.version -systeemin (funktion?) antama Excelin versionumero on alle 11. Jos tarkistuksen poisti kokonaan, makro toimi mainiosti maa-asetuksista välittämättä. No, Googlehan on ohjelmointitaidottoman paras apu, sillä netti on pullollaan Visual Basic -oppaita ja vinkkisivuja. Kirjoitin Googleen hakusanoiksi "type mismatch error excel check.version" tai jotain sen suuntaista, ja kolmas osuma vei sivulle, josta löytyi samankaltainen koodinpätkä kuin virheen pulauttanut rivi minun debuggerissani. Ainoa ero oli se, että kun makron koodissa luki

if check.version = 11
niin esimerkkikoodissa luki
if Val(check.version) = 11
Sivusto kertoi myös, että Excelin versionumero on numerojono muotoa xx.xxxx.xxxx. Päättelin, että Val-etuliite tekee varmaan versionumerosta numeerisen merkkijonon, oli tuhat- ja desimaalierotinasetuksena mitä tahansa. Muuten pisteitä sisältävä numerojono saatetaan tulkita alfanumeeriseksi merkkijonoksi, jolle ei voi tehdä koodissa tehtyä vertailua, vaan seurauksena on virheytyminen ja herja. Muutin koodia ja makro alkoi toimia mukisematta. Sain valtavan määrän kuuliuspisteitä ja ihailua, enkä paljastanut Google-ystäväni tukea kenellekään.

Selitykseni tuosta koodinpätkän toiminnasta voi olla päin seiniä, mene ja tiedä, mutta rohkeasti kokeilemalla oppii, ja Google auttaa ongelmissa. Pää edeltä altaan syvään päähän, tukka putkella tuulta päin ja niin edelleen, sillä tavalla kaikki onnistuu ja buginenkin koodi oikenee kun sille näyttää kovaa naamaa ja kertoo kuka on pomo. Ja jos ei oikene, niin aina voi mennä kehittäjän pakeille ja kertoa, että koodisi oli rikki, ja minä rikoin sitä vähän lisää koska en vaan osaa.

Aivoleikkausta en ehkä Googleen tukeutuen sentään suorittaisi.

En osaa japaniakaan perusteiden alkeiden neljäsosaa enempää, toisin sanoen sanan sieltä ja toisen täältä, mutta japanin kielen kirjoitusjärjestelmä tavu- ja sanamerkkeineen on niin mielenkiintoinen, että olen haalinut useita siihen liittyviä kirjoja siitä. Hyllyssäni on muhkea The New Japanese-English Character Dictionary mutta se on niin painava ja hankala käsitellä, etten lue sitä usein. Tarvitsisin sille oman lukupöydän. Paljon useammin, tänäänkin, nappaan hyllystä Kanji & Kana - A Handbook of the Japanese Writing System -kirjan ja antaudun sen vietäväksi. Tässä satunnaisia löytöjä. Blogger selvästikin tukee Unicodea, joten kirjoitan kanjit tänne tekstin sekaan. Jos ne eivät näy, kommentoikaa.

Merkkien graafinen ulkoasu on se mihin yleensä alkaa kiinnittää huomiota:


go tai taga(i); vastavuoroinen, molemminpuolinen. Merkin ulkoasu ilmentää sen merkitystä hienolla tavalla. Näissä fonteissa tosin symmetria on hieman rikottu, parempi versio on tässä.


gandare; jyrkänne. No, mikäpä muukaan.

Tämä on johdanto edellisestä:

yaku; onnettomuus, huono onni, ongelma. Aivan kuin jyrkänne sortuisi vyöryen niskaan. Siltähän huono onni tuntuu.

Sitten on toinen puoli, nimittäin ne merkitysten joukot joita yhdellä kanjilla voi olla. Esimerkiksi tämä:


Men, omote, omo, tsura; kasvot, naamio, pinta, puoli. Mielenkiintoinen merkitysjoukko, kasvojen ja naamion yhteys on selvä, mutta että pintakin vielä menee tämän saman merkin alle, ja puoli. On niissä jotain samaa tietysti kaikissa. Jännää. Japanin syvällinen opiskelu varmaan kannattaisi, koska tämä antaa viitteitä siitä, miten eri tavalla se jaottelee maailman suomen kieleen verrattuna. Aivot tykkäisivät elleivät käristyisi 2 000 merkin opettelussa ennen sitä.

Merkistä löytyi myös tällainen yhdistelmä:

凸面
totsumen; kupera pinta. Selvähän se. Joskus näkee ihmisillä kanji-tatuointeja. Mitähän jos kävisin tatuoituttamassa nahkaani tuollaisen tetrispalikan näköisen kanjin? Olisikohan se katu-uskottavaa?

17.10.06

Telakka

Lukioaikoina tunsimme ystävieni kanssa viehtymystä koulussa käyntiin myös öisin. Koulurakennuksemme oli suuri ja monisiipinen, ja uteliaana nörttimiesväestönä olimme kartoittaneet kaikki mahdolliset kattoluukut ja huoltotunnelit. Syksyn alkaessa pimetä alkoi myös ajatus koulussa vierailemisesta yöaikaan tuntua kiinnostavalta (tämä oli 80-lukua, jolloin liiketunnistimia ei ollut). Ainoa vaara oli koulun päädyssä asuva vahtimestari Koipe, joka oli äkkipikainen ja arvaamaton mies. Hänellä muun muassa joukko luvattomia pistooleita, joilla hän kerran ammuskeli mallinukkeja väestösuojassa.

Väestönsuojassa sijaitsevan kuntosalin yhdellä seinällä oli laudoin erotettu ilmastointikone ja sen takana oli pieni ryömimisen mahdollistava luukku huoltokäytävään, jonka päädyssä oli vuorostaan toinen, viemärinkannen tapainen luukku joka avautui nurmikolle. Jostakin syystä se ei ollut lukittu, vaan sen pystyi avaamaan reunasta nostamalla. Eräänä iltana sitten minä ja kaksi kaveriani laskeuduimme luukusta sisään, ryömimme pitkin käytävää pommisuojaan, kiipesimme lauta-aidan yli ja olimme siten koulun sisällä. Oli täysin hiljaista ja pimeää. Kuntosalin pukuhuoneessa haisi pukuhuoneelle niinkuin aina. Hiivimme pitkin käytäviä, kunnes näimme että teknisen työn luokassa palaa valot ja siellä näkyi liikettä. Häivyimme äkkiä samaa reittiä kuin olimme tulleetkin. Luukusta ulos pihamaalle kiivettyämme huomasimme, että ystävämme Jukka puuttui. Jäimme odottelemaan puiden varjoihin, mutta häntä ei kuulunut. Katsoimme teknisen työn luokan ikkunasta sisään, ja siellä oli Koipe höyläämässä lautoja.

- Se on tappanu Jukan ja tekee nyt sille ruumisarkkua, sanoin.

Vitsi tietysti, mutta pian aloimme molemmat uskoa että Jukka oli jäänyt Koipen saaliiksi. Yhtään emme pysähtyneet miettimään sitä, että tappaja tuskin tekee mitään ruumisarkkuja jos haluaa päästä ruumiista eroon. Paitsi jos tappaja on yhtä kylmäverinen kuin Koipe. Paniikki alkoi jo hiipiä puseroon, kouluun ei voinut mennä takaisin sisälle, koska kiinnijäämisen riski olisi liian suuri, mutta ei Jukkaa voisi yksinkään jättää. Päätimme silti riskeerata ja menimme luukulle. Jukka seisoskeli tupakalla sen vieressä.

- En meinannu päästä sen lauta-aidan yli, enkä viittiny huutaa.

Vähän ajan kuluttua Koipe lähti lomalle tai irtisanottiin, en muista miten oli, kiipesimme koulun katolle ja menimme kattoluukusta sisään. Sekään ei ollut lukossa, siihen aikaan ei ilmeisesti uskottu lukitsemiseen ja turvatoimenpiteisiin. Hiljaisuus ja pimeys tutussa ympäristössä sai aikaan toismaailmaisen tunnelman. Kävelimme eteisaulassa kuin katedralissa. Katuvalot loivat jyrkkiä valon ja varjon vaihteluita käytäviin ja koulun ominaishajut, jotka päivisin painuivat taka-alalle tuntuivat taas voimakkailta. Käytävissä tuoksui lattiavaha ja ruokalassa yllättäen maito, ei ruoka. Koulu oli muuttunut päivittäisten tapahtumien näyttämöstä pelkäksi tilaksi ja rakennukseksi sinänsä, erikoisemmaksi ja oudommaksi kuin missään unessa. Lopulta kukaan meistä ei puhunut mitään, vaan seisoimme hiljaisina voimistelusalin keskilattialla ja myöhemmin eteisaulassa.

Kun kiipesimme kattoikkunasta ulkoilmaan, oli kirkas syysyö. Horisontissa näkyi joki, jonka pintaan heijastuivat sen vastarannalla olevan voimalaitoskompleksin ja sataman valot. Näytti kuin valtava avaruusalus olisi telakoitunut maapalloa vasten ja leijuisi nyt paikoillaan odottamassa jotakin tapahtuvaksi.

16.10.06

Meskaliinikaktusten elämää

Yksi Lophophora williamsii -yksilöistäni aikoo kukkia ja kuten kuvasta näkyy, se työntää esiin sukuelimiään karvoituksen keskeltä. Inhimillisen oloista kerta kaikkiaan.

Muutenkin tämä on todella mieluisa yllätys, koska en ole talvehdituttanut kaktuksiani mitenkään, ja talvehtimisen väitetään olevan on yksi kukkimisen edellytyksistä. Kukkiessaan Lophophora williamsii on varmasti yksi kauneimpia kasveja. Harmi, että kukkimishaluisia on joukossa vain yksi, sillä muuten voisin pölyttää kukat toisillaan ja saisin biologisen kokeeni palkaksi marjoja ja siemeniä. Itsepölytyskin saattaa toimia, ja aion kokeilla sitä joka tapauksessa.

15.10.06

Se on deeänaassa kaikki

DNA-tutkimuksen (via aika moni blogi) mukaan olen kunnioittava (tai kohtelias) luoja ja sieluni näyttää tältä:


Olenpa kaunis ja monivärinen ja selitelaatikotkin pomppaavat esiin kun leijuttaa kohdistinta sielun osa-alueiden yllä. Tottakai tunnistan itseni raportista hyvin, ja onhan se maireaa saada kuulla olevansa täynnä itseluottamusta ja avoimuutta uusille kokemuksille, mutta tunnistaisin itseni toisenlaisestakin raportista. Nämä laveat piirrekimput ovat vähän samanlaisia roiskaisuja kuin Myers-Briggs-määrittelyissä, joissa tunnistan itseni niin INTJ-, INFJ-, INTP- ja INFP-tyypiksi. Ajanvietteenä ihan hauskaa kyllä.

12.10.06

Seuraa nuolia


Tapiolassa on pienen aukion reunalla vaatimattomat portaat, jotka johtavat alas valtavaan maanalaiseen väestösuoja-urheilukompleksiin. Alas laskeudutaan kymmeniä ja kymmeniä metrejä, kunnes vastaan tulee puolikaaren muotoinen, kiskoilla liikkuva metallinen paineovi (selvästikin ydinhyökkäyksen kestävä) ja sen takana vielä toinen samanlainen oven virkaa toimittava paksu metallilaatta. Tämän takana on eteinen, jossa oleva vahtimestari ei osaa neuvoa reittiä jousiammuntaradalle, koska tie sinne on liian monimutkainen ja mutkia täynnä. Käytävien katossa on sentään piktogrammeja, joita seuraamalla ammuntarata lopulta löytyy pitkän matkan ja monen käännöksen takaa.

Olen ampumassa jousella ensimmäistä kertaa, koska viime yrittämällä eksyin, enkä löytänyt perille. Jousena on vaistojousi, eli pelkkä kaari jossa oli muotoiltu kahva, muttei mitään tähtäimiä, vakaimia tai muutakaan ylimääräistä. Suojus vasempaan käsivarteen, nahkaläppä oikean käden sormien suojaksi, nuoliviini lanteille, ja lyhyen opastuksen kuuntelu.

Miten yksinkertaista: nuoli jänteelle, veto kunnes etusormen rystynen ankkuroituu poskipäätä vasten, nuolen kärki taulun keskelle ja jännettä venyttävien sormien valauttaminen rennoiksi. Jänteen singahtaminen alkuasentoonsa ja nuolen äänetön, vikkelä lähtö aiheuttaa äkillistä rauhallista iloa, aivan uudenlaista. Nuoli osuu jonnekin tauluun, seuraava toisaalle, kolmas jonnekin muualle. Meitä on kymmenkunta, ammumme kolme nuolta kerrallaan, menemme tauluille vetämään vetämään ne irti, palaamme ammuntapaikalle ja ammumme seuraavat kolme, ja sitten taas kolme. Kaikki tapahtuu hitaasti ja rauhallisesti, hosumatta, eikä ilo nuolen lähettämisestä ilman halki katoa mihinkään.

Opettaja opastaa, miten liian korkealle osuvat nuolet saa osumaan alemmas, miten liian matalalle osuvat ylemmäs. Nuolen kärki on tähdättäessä pidettävä koko ajan keskellä taulua, ja vain otteen etäisyys nuolen perästä vaikuttaa siihen, miten korkealle tai matalalle nuoli lentää. Alan ymmärtää miten ampumisen kaikkien osa-alueiden on toistuttava täsmälleen samanlaisina, jotta jotakin niistä voisi muuttaa ja tutkia sen vaikutusta nuolen lentoon. Nuolet osuvat edelleen sinne tänne, mutta oikeat otteet alkavat löytyä ja nuolet lentävät kauniimmin. Sitten tapahtuu jotakin. Jännitän jousen ajattelematta mitään, tähtään, ja nuolen kärki tuntuu lukittuvan keskelle taulua. Päästän jänteestä, ja samalla hetkellä tiedän, että nyt osun keltaiseen keskusosaan. Niin osunkin. Seuraavalla nuolella tapahtuu samoin, sama ajattelun vaimentuminen ja äkillinen tietoisuus siitä, että nyt osun kymppiin, ja osun. Kolmannella yritän jälleen osua keskelle taulua, tutkin millaisessa asennossa olen, miten rystynen painaa poskipäätä, miten etäällä jännettä venyttävät sormeni ovat nuolesta, tähtään keskelle taulua, mutta nuoli lentää jonnekin aivan muualle.

Tämä toistuu. Yritys keskelle, osuma harhaan, toinen yritys, osuma ulkokehälle. Sitten taas jonkin nuolisarjan keskellä yrittämisen äkillinen lakkaaminen, ajatusten tyyntyminen ja silkan ampumisen ilon löytyminen, ja siitä seuraava osuma keskelle taulua. Nyt tiedän, etteivät osumat keskelle ole sattumaa, vaan niiden täytyy olla seurausta oikeanlaisesta, rennon valppaasta mielentilasta.

Välimatka maaliin ei ole kovin suuri. Siirrymme reilusti kauemmas tauluista. Pari kokeilunuolta oikean otekorkeuden löytämiseksi, ja kolmannella nuolella se tapahtuu taas. Asetan nuolen jouseen tyynin mielin, mutta varmaankin hymyilen koska olen niin iloinen. Jännitän jousen, ja nuolen kärki kiinnittyy keskelle taulua, on kuin nuolen ja taulun napakympin väliin avautuisi yhtäkkiä tunneli, kaikki on itsestäänselvästi kohdallaan ja niinkuin pitääkin, en ajattele enkä tunne tietoisesti mitään. Päästän jänteestä ja nuoli viuhahtaa suoraan napakympin napaan, pienimmän kymppirenkaan keskellä olevaan hiusristiin.

Ammun vielä muutamia kymppejä samaan tapaan ja tuumin, että olen löytänyt lajini, että olen aika hyvä tässä jutussa. Lopuksi on tulossa kilpailu jousiampumista kokeilevan ryhmän kesken, ja minä varmasti voitan.

Sen seurauksena koko touhu muuttuu äkisti vieraaksi. Nuolet alkavat lennellä minne sattuu, asento hajoaa, unohdan miten tähdätään, kädet väsyvät, alkaa hermostuttaa, eikä mikään ole enää iloista ja tyyntä. Yritän tähdätä ja ampua hyvin, keskityn milloin olkapään asentoon, milloin jalkojen suuntaan tai sormien tuntemuksiin, mutta mikään ei onnistu ja ammun huonommin kuin koskaan. Lopulta nuoleni osuvat juuri ja juuri taulupahvin reunaan, ja melkein naapurin tauluun.

Kilpailussa täytyy ampua omena ihmishahmon pään päältä. Jos osuu ihmiseen, putoaa pelistä. Päätän voittaa, ja ammun ensimmäisen nuolen kohti omenaa, tahallani yli tähdäten, jotta voisin korjata otteitani myöhemmin. Nuoli menee yli. Seuraavalla nuolella olen kokonaan unohtanut missä asennossa olin ja missä otteeni jänteestä oli, mutta päätän silti osua omenaan. Yritän kiivaasti, ja osun keskelle ihmishahmon päätä.

Se siitä kilpailusta.

Joka tapauksessa oivallan, että ruumis ja mieli tietävät mitä tekevät, paitsi jos niiden tekemisiin alkaa kiinnittää huomiota väkisin. Hyvät osumat johtuvat oikeasta mielentilasta, kilpailut voitetaan ja hävitään omassa mielessä ja liika yrittäminen pilaa kaiken. Sen kyllä olen tiennyt aikaisemminkin, mutta yrittämättä jättäminenkin liiallista yrittämistä pelätessä pilaa asiat yhtä lailla. Asioiden tekemiseen täytyy löytää oikeanlainen pakoton rentous. Tämä kuulostaa ehkä zeniläiseltä (argh), vaikka en juurikaan usko, että länsimaissa zenistä kirjoitetut asiat ovat mitenkään olennaisia tai oikeita. Suurimmaksi osaksi ne ovat varmaan roskaa. Muutenkin kaikki zen-asiat tuntuvat lähinnä näennäisälykköjen pölötykseltä. Omakohtainen kokemukseni kuitenkin puhuu sen puolesta, että jousiammunnassa on jotakin meditatiivista ja tärkeää, ja että zeniläiseltä vivahtavissa käsityksissä mielen pakottomasta hallinnasta on jotakin perää.

Luulen, että jos nyt hankin jousen, vajoan varmasti tekniikan, välineiden ja sen sellaisten asioiden suohon, ja valaistumiskokemusten ja tunnelikymppien tapahtuminen uudelleen siintää jossakin kymmenen vuoden ahkeran harrastuksen jälkeisessä ajassa. Silti...harva harrastus on kiehtonut minua näin paljon ensi hetkistä lähtien.

9.10.06

Markkina-arvokäytäntöä

Tunnebloggaus on hyödyllistä, koska vain kirjoittamalla ajatuksensa auki saa kiinni juuri niistä puoliksi piilossa olevista jutuista, joita mielessään kääntelee, mutta joihin ei koskaan haluaisi oikein tarttua. Se ei tapahdu välttämättä niin, että konkretisoi ajatuksensa tekstiksi ja sitten hämmästyy että noinko minä todella ajattelen, vaan siten, että sitä kirjoittaa jotakin, ja taustalla kulkee muita ajatuksia, joista yhtäkkiä saakin napattua kiinni. Niissä sitten riittääkin puitavaa.

Maailma on mainiolla tolalla: Pohjois-Korea teki ydinkokeen, Anna Politkovskaja murhattiin ja minä olen eroamassa. Pari edellistä merkintää kirjoitin pelkästään itselleni, mutta kommenttien myötä havahduin siihen, että merkinnät tosiaan ovat julkisia ja kaikkien nähtävillä, ja nyt ei sitten tee ollenkaan mieli avautua enää. Ainakaan toistaiseksi. Kiitos tuen osoituksista kuitenkin. Pitäisi aloittaa uusi salasanalla suojattu blogi, vain omien ajatusten kirjausta varten ja lukijakuntana vain minä. Itse asiassa aloitinkin sellaisen, mutta en ole sinne paljoa kirjoittanut, ja se vähän mitä olen, ei ole julkaisukelpoista.

Nettisijoittaja-kilpailukin alkoi tänään. Osallistun jälleen kerran, ja taasen samanlaisella näppituntumastrategialla kuin ennenkin. Ensimmäisen päivän jälkeen olen 0,03 % miinuksella, mikä ei ole kamalan huonosti, koska välityspalkkiot lohkaisevat salkun arvosta osan. Olen sijalla 2101/10232:


Kuva ehkä klikkautuu suuremmaksi tuosta. Jos taas kerran pärjään strategiallani niin hyvin kuin viimeksi, voidaan todeta, että nousukausi jatkuu yhä, eikä sijoittaminen siksi vaadi paljoa taitoa, kun osakekurssit ovat kaikki nousussa koko ajan.

8.10.06

Lokakuun kahdeksantena vuonna kaksituhattakuusi

Timo Salo toteaa Pienistössä osuvasti unien tavasta puhua suoraan ja kiertelemättä.

Keväällä aloin nähdä unia sortuvista katoista. Niissä kattoon ilmestyi halkeama, joka laajeni ja tiesin että oli paettava ennen kuin katto romahtaisi ja sen mukana koko talo. Ehdin aina itse ulos, ennen kuin talo sortui jyristen pölypilveksi WTC:n lailla.

Nämä unet olivat sanomaltaan aivan päivänselviä, tiesin heti mitä ne tarkoittivat. Mieleen jäävillä merkityksellisillä unilla on tapana olla sellaisia: selkeitä, itsestäänselviä ja suoraan puhuvia. Symboliikassa ei ollut mitään askarruttavaa tai epäolennaista. Eikä ihme, unet ovat ajattelua, ja niissä näkee juuri ne ajatukset, joista ei osaa tai halua muuten pyydystää kiinni. Tärkeimpiä ajatuksia (ja tunteita) ovat juuri ne, joita ajattelee itseltään salaa, puolitietoisesti tai muutoin katveessa, eikä osaa tarttua niistä kiinni vaikka pitäisi.

Paitsi unissaan.

7.10.06

Askel, toinen, kolmas

Eroan. Yli vuosikymmenen jatkunut parisuhteeni päättyy, tänä syksynä, nyt. Tämä suhde on niin loppuun asti käyty ja tyhjä, ettei siihen voi jäädä. Jos ei rakasta, ei yhtään, täytyy erota. Miksi jokin näin itsestäänselvä asia on niin vaikea toteuttaa?

On hetkiä, jolloin näkee elämänsä läpivalaistuna ja ulkopuolelta. Olen ollut pitkään tyytyväinen elämääni ja sen rutiineihin. Puolitoista kuukautta sitten ymmärsin äkillisesti, että tyytyväisyyteni on näennäistä, että se on olemassa vain koska olen kaventanut elämäni ahtaaksi, että olin rakentanut huolellisesti tasapainotilan, joka on niin monimutkainen, että se horjuu pienestäkin töytäisystä. Olin ajatellut näin aikaisemminkin, aina kun ilma on tuntunut muuttuvan liian ohueksi hengittää, ajatellut eroa ja yksinoloa, mutta koskaan aikaisemmin en ole myöntänyt, että todella ajattelen näin, ja mitä se merkitsee. Sitä voi ajatella asioita itseltään salaa, ottamatta ajatuksistaan ja tunteistaan kiinni, pysähtymättä tarkastelemaan mitä ne todella ovat ja mitä niistä seuraa.

Käytännön asiat on hoidettava: täytyy vuokrata näin aluksi kaksio tai kolmio Länsi-Helsingistä (vinkkejä otetaan vastaan) ja päättää kenen nimen eteen laitan kännykässä kirjaimet ICE.

Kaikki se helpotus ja ilo jota tunnen päätöksestäni kumoutuu, kun ajattelen millainen tulee olemaan ero tyttärestäni, vaikka olemmekin järjestäneet huoltajuudeksi nyt yhteishuoltajuuden. Siitä kirjoittaminenkin on melkein mahdotonta, mutta pakotan itseni siihen tässä kirjaston pöydän ääressä jossa kirjoitan tätä merkintää. Muistan kuinka katsoin vastasyntynyttä tytärtäni nukkumassa synnytyslaitoksen perhehuoneessa ja tajusin, miten tuosta lapsesta lähtee katkeamaton elämän ketju yli kahden miljardin vuoden taakse aikaan, jolloin elämä syntyi tällä planeetalla. Edessäni oli joku uusi, joku perheeseeni kuuluva kaltaiseni josta olin vastuussa, josta minun oli pidettävä huolta, ohjattava ja opastettava tulemaan kaikeksi mitä hän voisi olla. Milloinkaan en ole tuntenut niin syvää tarkoitusta ja syytä olla olemassa kuin tarhapäivän jälkeiset välipalahetket tai kävelyretket iltapäiväkerhosta kotiin, jolloin mietimme yhdessä miksi kissat puskevat ihmisiä, onko nolla parillinen luku ja mitä tulee miljardin jälkeen, miksi punainen ja musta väri sopivat niin hyvin yhteen, miltä pietaryrtti näyttää kun se ei kuki, miksi uimaan on vaikeampaa oppia kuin luistelemaan, miten tullaan rohkeaksi ja miksi tavattaessa sanotaan "hei", ja hyvästeltäessä sama sana kaksi kertaa peräkkäin.

Pian minun on sanottava hyvästiksi jotakin. Miten sen voi kestää?

Minua on seurannut pitkään mielikuva, jossa mies seisoo keskellä jäälakeutta, ehkä Etelämantereella. Hänet on kuvattu suoraan takaa yläviistosta niin ettei kasvoja näy. Päällään hänellä on pitkä takki, hattu, suorat housut ja nahkakengät, kuin jostakin 50-luvun elokuvasta. Kummassakin kädessä on suuri matkalaukku. Taivas on pilvetön ja aurinko paistaa häikäisevän kirkkaasti, mutta vaatetus on täysin väärä ympäristöön nähden. Mies katsoo suoraan eteenpäin ja aikoo juuri ottaa ensimmäisen askeleen itsestäänselvästi, pelottomasti, kuin junasta asemalaiturille astunut matkustaja, vaikka kaikki on väärin ja ympäristö on kylmä ja autio. Tätä kirjoittaessani mielikuvan ympäristö muuttuu yhtäkkiä syksyiseksi puistoksi. Jotain elämää sentään.

Kun nyt jaksaisi viedä tämän kaiken läpi.

28.9.06

Korvasi simpukkaan näkymättömiin

Päässä soi, ja se soi ja se soi. Nimittäin joululaulu Deck the Halls, eli tämä:
'tis the season to be jolly
la-la la-la laa la-laa-laa-laa

paitsi että minun versiossani siinä on Norjan kansallislaulun sanat
Ja, vi elsker dette landet
dette-dette-deette dette-lan-det

ja bonuksena väkisin päälleliimattuna lopetuksena
cha-cha-cha

Millähän pulloharjalla tuon saisi rassattua pois korvakäytävistä? Joku ystävistäni sanoi, että päässä soivia biisejä pitäisi aina miettiä hieman, koska usein niiden sanat osuvat yksi yhteen omien tiedostamattomien ajatuksien kanssa. Varmaan haluan muuttaa kohta Norjaan. Onhan siellä kauniita vuoria kyllä.

24.9.06

Vähittäisiä muutoksia

Keilaniemen lähelle merenlahden rantaan rakennetaan uutta High Tech Centeriä. Sen tieltä on louhittu pois kallikoinen niemenkärki, jonka näin työmatkalla päivittäin. Viime keväänä ja kesänä kalliolla näkyi aamuisin jokin omituinen rulla, kuin suuri muovisäkki tai makuupussi. Iltapäivisin se oli poissa ilmestyäkseen taas seuraavana aamuna paikalle. Bussin ikkunasta ei nähnyt mikä rulla oikein oli, mutta se kovasti se makuupussia muistutti. Epäilin silti, sillä ei kai kukaan nukkuisi öitään noin avoimella paikalla ja kovan kallion paikalla.

Yhtenä aamuna olin tavallista myöhemmässä bussissa ja näin miten makuupussista ojentuivat kädet, ja miten sen sisältä nousi aivan tavallisen näköinen mies istumaan. Mikähän tarina siinä on takana?

Vähittäisiin muutoksiin tottuu, eikä niitä muutoksiksi huomaakaan. Aurinko on joka aamu matalammalla, ja viime perjantaiaamuna kävellessäni tutun rakennuksen lasiseinän ohi huomasin, ettei seinä enää heijastakaan nousevan auringon lämpösäteilyä kasvojeni toiselle puolelle. Ilmiö on erikoinen - nouseva aurinko paistaa suoraan vasemmalta muttei lämmitä. Sen sijaan sen heijastus lasi-ikkunoista lämmittää kasvojen oikeaa puolta. Tähän aikaan vuodesta aurinko ei ole enää aamukahdeksalta tarpeeksi korkealla heijastuakseen ikkunoista. Pian on aamupimeä lokakuu.

21.9.06

Navigointihetkiä

Kun olin vastikään muuttanut Helsinkiin, päätin mennä kokeilemaan jousiammuntaa Keskuspuiston jousiammuntaradalle, joka on Ruskeasuolla. Lähdin Pasilasta, ja katsoin bussipysäkin kartasta, että jos kuljen suunnilleen länteen, päädyn suoraan radan kupeeseen.

Eksyin sinne Keskuspuistoon. Siellä on nimittäin polkuja, ja niitä oli aina helpompi seurata kuin kulkea jääräpäisesti suoraan länttä kohti kasvillisuuden läpi. Polut ovat leveitä ja helppokulkuisia, ja valitsin aina jonkin sellaisen, joka vei suunnilleen kohti länttä, mutta ei aivan. Siksi aina sopivan risteyksen tullen oli tehtävä suuntakorjaus ja valittava toinen polku joka menee suunnilleen sinne minne pitääkin. En nähnyt koko jousiampumaradasta vilaustakaan. Lopulta tulin ulos jossakin Ruskeasuon ja Laakson välissä ja päädyin Mannerheimintielle.

Toisen kerran eksyin syyspimeässä Edinburghissa. Tiesin, että opiskelija-asuntolani sijaitsi pohjoiseen sijainnistani, mutta en yhtään tiennyt missä suunnassa pohjoinen on. Niinpä menin läheisen puiston pimeimpään nurkkaan, etsin tähtikirkkaalta taivaalta Otavan ja sen avulla Pohjantähden, ja siitä tiesinkin mihin suuntaan oli mentävä. Pääsin perille hyvin. (Ei, minulla ei ollut mukanani karttaa, koska se olisi ollut niin epäkuulia ja turistimaista, hoh hoo.)

20.9.06

Olit paras kaverini, sinuun minä luotin kuin Dänikeniin

Anna-jo:n avointa kutsua noudattaen ohjauduin Rytmiin keskustelemaan Erich von Dänikenin koomailuista ja Atlantiksen salaisuus -kirjoista. Kaikki 80-luvulla teinix-ikänsä viettäneet tuntuvat niitä lukeneen. Dänikenillä on muuten oma huvipuistokin.

Sitä helposti unohtaa, että tuntemattomien kanssa on mukavaa keskustella etunimittä ja asemitta, kaiken kaikkiaan sijoittamatta ketään mihinkään koordinaatistoon. Etanolipitoiset juomat toki auttavat tässä.

Kotimatkalla bussiin tuli kaksi kirurgin hengityssuojainta kasvoillaan pitävää miestä. Toinen jäi keskivälikköön, ja toinen leikkaussalivihreässä pikkutakissaan tuli viereeni istumaan ja haisemaan tolkuttoman ihmiselle. Mikään ei haise niin pahalle kuin ihminen, sanovat sairaanhoitajat. Mietin, ovatko miehet kenties improvisoidusti naamioituneita kioskiryöstäjiä tai bussikaappareita. Jossakin vaiheessa keskivälikköön jäänyt tuli keskustelemaan vieressäni istuvan naamiomiehen kanssa jollakin kielellä, jota en kyennyt tunnistamaan, koska maski teki heidän puheestaan puuroista muminaa.

Mitään kaappausta ei tapahtunut. Miehet jäivät pois, ja minä seuraavalla pysäkillä. Kadulla katutyömiehet kaatoivat asfaltin halkeamiin sulaa pikeä, joka höyrysi syysillassa.

19.9.06

Nimi on enne

Blogilistalta poimittua:


Blogin kirjoittaja on onnistunut pyrkimyksessään, koska linkkiä klikatessa tulee ilmoitus, ettei blogia löydy. Harmi, sillä nyt kun blogi on kadonnut, emme saa koskaan tietää miten täydellinen katoaminen suoritetaan.

17.9.06

Maaperä

Täytyy juosta pakoon mustasilmäistä koiraa.

Mikä mielihyvä siitä seuraakaan. Juostessa rasittuva, hikoava rytmisesti samaa liikettä toistava ruumis jättää taakseen tuskaisen levottomuuden. Juoksu sekä kaventaa että laventaa tajuntaa. Endorfiinihuuma on tavattoman jykevä ja pitkäkestoinen. Miten olenkin voinut sen unohtaa? Jos syvästä alakulosta pääsee näin helposti eroon, missä määrin se on edes ollut totta?

15.9.06

Ilmaa

Kävin harjaamassa hampaani ennen tämän merkinnän aloittamista. Muistaakseni tein saman ennen eilisen merkinnän kirjoittamista. Toivottavasti tästä ei tule tapa. Tavat syntyvät niin kovin helposti ja huomaamatta.

Töissä kuljen usein kerroksesta toiseen portaita pitkin. Kun laskeudun ylimmästä kerroksesta, olen kierreportaiden oikeassa reunassa, oikealla puolellani on kaide, ja sen toisella puolella kahdentoista metrin esteetön pudotus eteisen kivilattialle. Portaita laskeutuessani minulla on yleensä oikeassa kädessäni nippu avaimia ja niiden avaimenperänä magneettilätkä, jota tarvitsen avatakseni porraskäytävään johtavan oven. Liu'utan kättä kaiteella, joka on paljasta metallia, ja avaimet lätkineen ovat nyrkissäni.

Avaimet voisivat tietysti helposti lipsahtaa kädestä porraskuilun pyörryttäviin syvyyksiin. Siksi kuvittelen joka ikinen kerta, miten hyödyllistä olisi, jos avainlenkkiin olisi paketoitu nenäliinan kokoinen läpinäkyvästä muovista valmistettu laskuvarjo, joka avautuisi jos avaimet sattuisivat putoamaan. Lattiaan mäjähtämisen asemesta avainnippu leijuisi rauhallisesti alaspäin, ja kilahtaisi vain vähän kivilattiaan osuessaan. Mielikuvassani avaimet eivät kuitenkaan putoa vahingossa, vaan pudotan ne tahallani. Riippumatta siitä, mikä on päällimmäisenä mielessäni tai mitä satunkaan keskustelemaan työtovereiden kanssa kun kuljen kyseisessä portaikon kohdassa, mielikuva laskuvarjolla varustetuista avaimista putoamassa porraskuiluun on aina läsnä. En tiedä onko se pakkomielle vai tapa, mutta huomaamatta sekin syntyi, ja vasta tänään tulin siitä tietoiseksi.

14.9.06

Meemimeisseli

Aiheita on nyt niin paljon, etten saa yhdestäkään kokonaista merkintää aikaiseksi. Ohitetaan ongelma ja otetaan meemelöinen, tällä kertaa levyisä ja omasta blogista poimittu. En jaksa vastata kymmeneen kysymykseen, joten lyhennän meemiä vähän.

3. Levy jonka tahtoisit mukaasi autiolle saarelle:

CD-levy. Sen avulla voi heijastaa auringonvaloa ja näin välkyttää valomerkkejä ohi purjehtiville aluksille ja ehkä myös lentokoneille. CD:n keskellä olevasta reiästä tähtäämällä on helppo katsoa heijastuuko valo oikeaan kohtaeeseen. Peilillä sellainen on vaikeampaa ja jopa mahdotonta. CD on myös parempi kuin vinyylilevy, koska vinyylin reikä on hankalan pieni.

12.9.06

Sokkelopeliä ihmisyhteisössä

Planetaarion työelämäsarja jatkuu. Vuorossa osa 2: etätyö.

Meillä ei ole tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeuksia. Joillakin sellaiset oikeudet on, mutta uusia ei ole myönnetty pitkään aikaan. Etätyö on kuitenkin hyvä ja kannatettava asia, sillä etänä olisi monesti ollut mukavaa ja ennen kaikkea tehokasta työskennellä. Lounastaminen jää kyllä valitettavan yksinäiseksi puuhaksi. No, asiaa pohtimaan perustettiin sitten 8-jäseninen työryhmä, johon allekirjoittanutkin kuului, ja joka kokousti kolme kertaa. Keskustelimme johdon kanssa, suunnittelimme, tutkimme asiaa monelta eri kantilta ja tuotimme oikein hienon ja asianmukaisen muistion. Muistio otettiin sitten käsittelyyn vielä erikseen suuremmassa kokouksessa, jossa jokainen sai sanoa mielipiteensä. Lopputuloksena oli, että etätyön ajoittaiselle tekemiselle ei ole mitään esteitä johdonkaan mielestä. Siitä rohkaistuneena pyysin etätyöoikeuksia. Vastauksena oli

Meillä ei ole tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeuksia.

Ei muuta kuin takaisin aloitusruutuun. Eikä edes ottanut päähän, sillä olen sitä mieltä, että kaikenlaisia negatiivisia pikkutunteita, kuten vitutusta, ärtymystä, harmitusta ja muuta kuonaa pitää hävetä. Vuosien aikana olen huomannut, että kaikki sujuu ja tahtoni toteutetaan, kun vain osaan ja viitsin yrittää saada tahtoni lävitse epäsuorin keinoin. Liian suoraan toimimalla tie nousee pystyyn. En jaksa enää ärtyä siitä, koska asiat nyt vain ovat sillä tavalla. Vitutuskäyrän nostattamisen sijaan totesin vain pelaavani sokkelopeliä, jossa vastaan tuli umpikuja. Siispä uutta reittiä etsimään. Rustasin uuden hyvin perustellun hakemuksen, mutta muutin salaa etätyötarpeitteni perustelujen asiayhteyttä - lisäsin perustelujen eteen pari uutta lausetta. Perustelut ovat edelleen samat, mutta asiayhteys toinen. Tällä kertaa vastauksena on todennäköisesti

Meillä on tapana myöntää työntekijöille etätyöoikeudet. Nyt sinulla on ne. Ole hyvä.

Tai ehkä sokkelopeli on väärä mielikuva. Ehkä pelaankin ihmisyhteisöön sijoittuvaa 80-luvun tekstiseikkailua. Niissä komennot oli kirjoitettava täsmälleen oikein ja oikeassa järjestyksessä, jotta pääsisi eteenpäin, tähän tapaan:

There is a box here.
>open box
The box is locked.
>open box with key
You cannot open the box with a key.
>open lock with key
The lock opens.
>open box
The box opens.

ja niin edelleen. Silti ottaa päähän ihan hiukan, ihan inasen verran, ihan minimimäärän vain, ja sekin hävettää. Töissä on yleensä ihan antoisaa, mutta tällainen robottibyrokratia nostaa silloin tällöin päätään, ja siitä on työn ilo kaukana.

11.9.06

Helsingin Hammas Terveys Asema.

Tämän merkinnän otsikko pisteineen on aito valomainos Mannerheimintien varrelta, mutta se ei liity tämän merkinnän aiheeseen.

Kuntelen tässä Bob Dylanin kappaletta The Times They Are A-Changing. Biisihän on 60-luvun nuorisoliikkeen ensikaikuja, mutta minusta sen sanoma sopisi suoraan Elinkeinoelämän keskusliiton edustajien suuhun. Ajatelkaa joukkoa tylyimpiä talouspäättäjiä laulamassa seuraavia säkeitä kilpailukyvyn säilyttämisen nimissä:

Come gather 'round people
Wherever you roam
And admit that the waters
Around you have grown
And accept it that soon
You'll be drenched to the bone.
If your time to you
Is worth savin'
Then you better start swimmin'
Or you'll sink like a stone
For the times they are a-changin'.
tai
Come senators, congressmen
Please heed the call
Don't stand in the doorway
Don't block up the hall
For he that gets hurt
Will be he who has stalled
There's a battle outside
And it is ragin'.
tai

Come mothers and fathers
Throughout the land
And don't criticize
What you can't understand
Your sons and your daughters
Are beyond your command
Your old road is
Rapidly agin'.
ja niin edelleen. Koko biisin sanat voi lukea Dylanin saitilta.

Tosin säepari
For the loser now
Will be later to win
ei ehkä aivan sovellu talouselämän puhuntatapaan, koska antaa hiukan toivoa häviäjillekin.

Kiertotie vie perille yhtä lailla, ja maisemat sen varrella voivat olla mielenkiintoisia

Töissä bloggaaminen on kielletty. Niinpä lähetän merkinnän webmaililla sähköpostitse ja jos merkistö kestää matkan, julkaisen tämän illalla ja samalla asetan kaikki s'postitse lähetetyt merkinnät heti julkaistaviksi.

Luulen kyllä ettei webmailejakaan saa käyttää, mutta siitä en välitä.

Töissä ei saa kuunnella mp3:sia, koska niiden tekijänoikeuskysymyksiä ei voi valvoa. Niinpä koodaajamme väkersivät muutaman kymmenen kilotavun kokoisen mp3-soittimen, joka soittaa .3pm-tiedostoja, eikä jää kiinni mihinkään haaviin. Toimintoina on Play ja Stop, eikä kuvaruudulla näy mitään. Lällällää.

Rajoitukset ovat siitä mukavia, että niiden kiertämisessä joutuu vaivaamaan päätään. Noin yleensä siis, ei tällainen sähköpostimerkintä ole mitään muuta kuin jo olemassa olevan toiminnon käyttöön ottamista.

Töissä jaettu käyttäytymissääntö käskee työntekijöitä ilmoittamaan keskinäisistä seurustelusuhteistaan esimiehelle. Kukaan mitään ilmoita, eivätkä esimiehet halua varmaan edes tietää. Kaikkia huvittaa, ja luottamusvaltuutettu pyysi ohittamaan koko pykälän. Joku säännön on kuitenkin kirjoittanut, ja hänen mielestään moisen säännön laatimisen täytyy olla aivan asiallista. Olisi jännää nähdä mitä tapahtuisi, jos työntekijöiden keskinäiset suhteet kerta kaikkiaan kiellettäisiin.

10.9.06

Rytmi tai henki

Zarkus Poussalla on varmasti Suomen liikkuvin pää. En tuntenut miehen musiikkia yhtään, mutta rytmikoneisto on hänellä hallussa, ja siitä tulee hyvä mieli&meininki. Pitkästä aikaa innostuin oikein todella jostakin uudesta, minulle tuntemattomasta artistista (vaikkakin Z. Poussa lienee telkkarijuttujen vuoksi tuttu miljoonille muille suomalaisille, mutta minä en jaksa katsoa televisiota sen vertaa että sen tietäisin ilman googlausta). Tästä syystä eilisilta oli kaikkien aikojen paras Laulutupa, mutta tämä on tietysti makuasia ja sen lisäksi tosiasia.

7.9.06

Antroposeenin sanomat

Katselin rantakahvilan viereen ankkuroitua soutuvenettä, jonka kylkeen oli maalattu nimi "Tämä on vene." Hyvä idea veneen nimeksi ja juuri sellainen mistä pidän, mutta idea oli pilattu hölmöllä taidekäsialalla, sellaisella, jota näkee artesaanimyymälöiden näyteikkunoissa kirjavien huovutustöiden ja rautatangosta taivutettujen kynttilänjalkojen joukossa. Pakkoko sitä nyt on korostaa, että tässä ollaan niinkö daidedeos eikä mikä tahansa hyvin nimetty vene. Kunnon kirjasintyypillä, vaikkapa paksulla ja eleettömällä leimasintyylillä kirjoitettuna "Tämä on vene" näyttäisi paremmalta, eikä huutaisi taiteellisuuttaan liian selvästi julki.

Artesaaneista puheenollen, takorautainen vyönsolki olisi kiva löytää jostakin, mutta sen pitäisi näyttää ennen kaikkea toiminnalliselta, ei koristeelliselta.

Veneessä oli lipputanko, ja siinä Suomen lippu, joka oli kiertynyt muutaman kerran tangon ympäri. Kahvilan aidan ja katon väliin oli pingotettu siimoja, sillä lokit ovat käyneet röyhkeiksi, ja nappaavat pullan jos ei osaa varoa. Nyt ei lokkeja onneksi näkynyt. Oli aurinkoista, katselin kun vene liikkui hitaasti kiinnitysköyden salliman matkan ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen. Ajattelin, miten pöydältä tönäisty lusikka kyllä putoaa maahan, mutta tarvitaan planeetallinen massaa vetämään lusikka puoleensa, kun taas saman lusikan voi nostaa ilmaan kevyellä magneetilla, jonka massa on tuskin miljardisosan miljardisosaa planeetan massasta. Kun olin syönyt pullan ja kahvikin oli jo hyvän tovin ollut vatsassani, totesin itselleni, että tänä vuonna olen saanut monilla elämänalueilla sen mitä olen halunnut, eikä se ole tehnyt minua onnelliseksi. Se onkin horjuttanut huolellisesti rakentamaani tasapainoa ja nyt on menossa suuri ja toivoakseni melko perinpohjainen muutos. Pitkän aikavälin onnellisuudesta en osaa vielä sanoa mitään. Jos valitsen tarkasteluväliksi pidemmän ajanjakson kuin mitä voin odottaa eläväni, sanotaan vaikka sata vuotta tästä eteenpäin, ei onnellisuudella tai sen puuttumisella ole merkitystäkään. En siis stressaa turhasta. Mitään ei ole niin paljon kuin aikaa, sanovat geologit.

Ei tutkakatveessa

Hesari uutisoi, että roskapostin mukana tulee nykyään alitajuntaan vaikuttavia viestejä. Viesti vilauttaa muutaman millisekunnin ajan kuvaa, jossa on alitajuntaan vaikuttava ostokehotus, esimerkiksi sana "Buy". Väitetään, että lyhyen aikaa verkkokalvolla viivähtävä kuva ei ehdi muuttua tietoiseksi aistimukseksi, mutta vaikuttaa silti alitajunnan kautta halutulla tavalla.

Hesarissa mainostavilla tahoilla käytössään on vähemmän hienostunut taktiikka:


Yhteiskunnassamme on siis ihmisiä, joille maksetaan häiritsevän mainonnan tekemisestä. Minä en tiedä mitä tuossa mainostettiin, enkä välittänyt ottaa siitä selvää, joten mainosvälle on maksettu turhasta.

3.9.06

Soivia irtokarkkeja

Pentti Saarikosken haudalla oli kuulakärkikyniä narussa. Kynien tuominen Saarikosken haudalle on minulle tuntematon tapa. Kyniä roikkui rististä aika nippu, Yksi oli irrallaan ristin poikkipuun päällä, se oli punainen ja siinä luki valkoisella Veikkaus. Vieraskirjaa ei näkynyt, mutta ristiin oli kiinnitetty kirjoituksia muovitaskuihin, varmaan niillä halutaan fanittaa runoilijaa. Kirjoitukset olivat kastuneet ja muuttuneet lukukelvottomiksi, mutta ei niissä varmaan mitään tärkeää olisi ollutkaan, luulen että jotain kirjoittajaharrastajien oman navan kaivelua vain.

Löysin Saarikosken haudan sattumalta, kun olin kesällä Valamossa käymässä. Harhailin hautausmaalla, kunnes huomasin aidan vieressä vähän muista syrjemmällä haudan, jonka rististä luin nimen, ja ajattelin lakonisesti, että "ai se on haudattu tänne." Tien toisella puolella helikopteri lannoitti metsää niin että raikui.

Valamo on yöpymispaikkana mukava - hotelli on hyvä, ruokakin on, mutta ennen kaikkea Valamossa on hiljaista, mikä on poikkeuksellista luksusta. Valamo erikoinen paikka, koska luostariudesta tai uskonnollisuudesta ei tule ollenkaan vaivautunut tai ylihillitty olo. Munkit kulkevat kaavuissaan, vastaanoton naisilla on karjalaiset roolivaatteet ja ravintolan seinäikoneissa viiksekkäät enkelit seisovat keihäs kädessä, silmät ylös luotuina ja kaksi sormea koholla vannomassa kuin keihäänheittäjät telkkarihaastattelussa että "mitään en oo ottanu". Koko paikassa on pinnan alla jotain hilpeää, ja siellä saa nukuttua hyvin. Ravintolasta ei saa kahvin kanss munkkeja, koska, no, henkilökunta ei varmaan kestäisi asiakkaiden vitsailua paria päivää enempää.

Ajoin pitkin Savo-Karjalan pikkuteitä ja pari ensimmäistä päivää minulla oli turistin katse. Tältä Suomi siis näyttää, totesin itselleni. Olisihan minun pitänyt tietää että Suomi on lähinnä metsää (tai puupeltoa), kallioita ja järviä, mutta sen verran on urbanisoituminen hivuttautunut mieleeni, että suomalainen perusluonto näytti eksoottiselta. Järvellä veneily oli melkein psykedeelistä - hei, nuo puut kasvavat aivan kiinni rannassa. Täällä haisee suo. Onpa hiljaista. Ei ihmisiä tai rakennuksia missään. Miksi on niin tyyntä? Miksei mitään tapahdu? Ahdistaa tällainen erämaa. Sitä kesti pari tuntia, kunnes löysin sisäisen järvisuomalaiseni, normalisoiduin ja aloin pitää maisemasta.

--

Tänään päätin että olen vihdoin riittävän toipunut viikon kestäneestä flunssasta, ja aloitin liikkumisen. Päätin pyöräillä Helsinginniemen ympäri sen verran kovaa vauhtia, että hengästyisin ja hikoilisin kunnolla, mutta jälkimmäinen ruumistapahtuma oli sen verran runsasta jo heti aluksi, että päätin ottaa rauhallisemmin. Pyöräilin Hakaniemeen ja ihmettelin markkinoita, jatkoin siitä ystävän luo käymään. Kommentti: "oot vissiin ajanu täysillä, kun sun selkä on ai-van märkä". Täytyy toipua vielä vähän, tai hankkia ilmastoitu takki.