30.10.05

Villasukkapunk ei ole kuollut

Tämän blogin nimi on tylsä ja aion vaihtaa sen Planetaarioksi. Tunnuslause jää ennalleen, mutta alusta saattaa vaihtua ja sen myötä myös osoite. Ilmoitan siitä kyllä erikseen. Olen myös harkinnut nimeä 'aario tai -aario, mutta planetaario on parempi. Harkitsin myös nimeä Orrery mutta se olisi ollut englantia ja liian kikkaileva. Nimikandidaatteina roikkuvat myös Poskiontelo, Hengitystiehyet ja Keuhkoputki. Tai miten olisi pelkkä Putki. Tai Kupariputki. Nimi voisi olla myös Messinkinen tiimalasi on kestävä mutta siitä ei näe läpi. Se ei ehkä mahdu helposti otsikkoon.

Kävin perjantaina Tampereella työhaastattelussa. Pendolino kuljetti minua melkein 200 kilometrin tuntinopeudella ja tuoksui sairaalalta. Alan vähitellen ymmärtää ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita junista. Tähän asti junat ja VR ovat olleet minulle melko samantekeviä, junat ja radat ovat olleet ihmisten ja tavaroiden liikutteluvälineitä, samanlainen yhdistelmä anonyymiä hyödyllisyyttä ja yhdentekevyyttä kuin tienvarsien harmaat muuntajakaapit. Kasvoin rannikkokaupungissa, joka on pohjoisesta tulevan radan päätepiste, eikä kaupungista siis pääse junalla kuin yhteen suuntaan. Kaiken lisäksi rataa kulkevat junat olivat henkilöjunia, joiden penkeissä ei ollut edes niskatukea. Pohjoiseen päin ei ollut yleensä mitään asiaa, sillä sielläpäin ei ollut mitään kiinnostavaa, yksi radanvarteen paisunut persoonaton asutustaajama vain, eikä edes kovin suuri. Vasta sieltä pääsi oikean junan kyytiin, jos tarvetta oli. Yleensä ei ollut, ja ensimmäistä kertaa matkustinkin pikajunalla vasta 12-vuotiaana. Nyt kun olen suhannut Tampereelle ja takaisin erinäisiä kertoja, alkavat junatkin kiinnostaa, koko rataliikenteen monimutkaisuus ja junien ominaisuudet. Pikajunat ovat mukavia kuin vanha sohva, IC-junat ovat yritys niiden modernisoimiseksi samaan tapaan kuin Lada Samara oli yritys modernisoida laatikko-Ladaa ja Pendolinot ovat sitten kaikkea sitä mitä IC-junat yrittävät olla.

Kävin katsastamassa Tampereen Stockmannin. Liukuportaissa vastaani tuli nainen joka katsoi minua muutaman sekunnin tavallista pidempään ja näytti todella tutulta. Olin melkein moikata, mutta enpä sitten kuitenkaan, kun en saanut päähäni kuka hän on.

Työhaastattelu oli erikoinen tapaus, ei niinkään haastattelu vaan rupatteluhetki. Olen käynyt samassa yrityksessä aikaisemmin, samoissa merkeissä. Nyt siellä työskentelee hyvä ystäväni ja entinen kollegani, joka tuli mukaan jutustelemaan. En yhtään ihmettele, että työpaikat täytetään niin helposti suhteilla ja tuttavien kautta. Työhaastatelu on niin epäluonnollinen tilanne, että mikä tahansa asia, vaikkapa tuttavan suositus saati osallistuminen haastatteluun, vähentää haastattelijan painetta tulkita haastateltavan ominaisuuksia joidenkin toisarvoisten yksityiskohtien perusteella. Työpaikkaa ei edes ollut tarjolla, mutta keväämmällä tilanne on melko varmasti toinen. Retki ei mennyt hukkaan, sillä yritys vaikuttaa melko lailla hyvin johdetulta, järkevin periaattein toimivalta ja sellaiselta jossa voisin viihtyä hyvinkin. Työ tosin olisi paljon hektisempää kuin nyt, mutta hektisyys ei ole huono asia jos työstään pitää. Olimme entisen kollegani kanssa hyvin toimiva työpari, ja kieltämättä hänen kanssaan olisi mukava työskennellä edelleenkin, sillä ihmisiä joissa yhdistyy bisnesäly, luovuus ja empatia on todella harvassa.

Kello 14.07 Helsinkiin lähtenyt juna lähti myöhässä jarruvian vuoksi ja myöhästyi koko ajan lisää, koska ei voinut ajaa normaalivauhtia. Mietin millaisen ketjureaktion yksi myöhästyvä juna varmasti saa aikaan VR:n liikenteessä. Kymmenet ihmiset joutuvat reagoimaan valvomoissa tai missä nyt ikinä ovatkaan. Ajattelin filminpätkiä toisesta maailmansodasta, joissa brittien ilmavalvontakeskuksen valtavalla karttapöydällä olevia omien ja vihollisen lentolaivueita edustavia merkkejä siirrellään biljardikeppimäisten puuvarsien avulla. Sitten ymmärsin että liikenteen uudelleenjärjestely hoituu tietenkin tietokoneilla. Tunsin kulkevani epätahdissa nykyaikaan nähden kuin myöhästynyt juna.

29.10.05

Fysiaa ja kemiikkaa

Joskus käy niin, että asiat alkavat mennä "vikaan", ja kun niitä yrittää ""korjata"", """sillä""" saa aikaan vain """"ongelman"""" lisääntymistä ja lopulta kaikki """""korjausyritykset""""" menevät """"""pieleen"""""" """""""ja""""""" """"""""lopulta"""""""" """""""""on""""""""" """"""""""seurauksena"""""""""" """""""""""täysi""""""""""" """"""""""""sekasotku"""""""""""" """""""""""""."""""""""""""#"%/&%¤

Kysymysmeemitys

Hesarin kuukausiliitteen blogijutussa oli maininta Katrin blogissa esitetystä 30 kysymyksestä bloggaajille. Vastaan siis niihin, koska minun pitäisi siivota. Tuntisin huonoa omaatuntoa töiden välttelystä jos kirjoittaisin nyt merkinnän perjantaisesta Tampereen käynnistäni, mutta tällainen kysymyksiin vastaaminen ei tunnu aivan yhtä tuomittavalta tavalta viivytellä toimeen tarttumista.

OMA BLOGI

0. Miten selittäisit bloggaamisen/blogit tutullesi, joka tietää mikä Internet on, muttei tiedä mitä blogit ovat?

Blogit ovat internetissä julkaistuja viestikokoelmia, jotka päivittyvät aina silloin tällöin ja muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden. Yleensä kokonaisuus muodostuu siitä että blogilla on tietty osoite, jonka alta kaikki viestit löytyvät. Poikkeuksia on, kuten manitsemani Pasi Viherahon blogi, mutta tuo määritelmä on riittävän lavea.

1. Koska aloitit bloggaamisen?

Syyskuussa 2003.

2. Miksi bloggaat?

Kirjoittamisen ja luetuksi tulemisen halusta. Merkintäni ovat oikeastaan puhetta, jotka kohdistan yhdelle ihmiselle, kuvitellulle lukijalle, samaan tapaan kuin radiotoimittaja ajattelee studion mikrofoniin puhuessaan puhuvansa jollekulle tietylle henkilölle eikä koko kuuntelijoiden joukolle.

3. Kuinka usein bloggaat?

Aina silloin kuin huvittaa, keskimäärin 2-3 kertaa viikossa, mutta saatan pitää pitkiäkin taukoja. Taukojen aikana en bloggaa, mutta kirjoitan toisaalle, yleensä osallistun kiivaisiin väittelyihin jossakin foorumilla.

4. Tunnetko syyllisyyttä tms. jos et ehdi blogata? Miksi?

En, mutta jos bloggaustauon aikana tulee viestejä joissa kysellään olenko lopettanut tai aionko jatkaa, innostun bloggaamaan aktiivisesti.

5. Bloggaatko vai blogaatko, miksi?

Bloggaan, koska yhdellä geellä kirjoitettu blogaus näyttää ja kuulostaa tyhmältä. Kaksi geetä antaa sanalle pehmeää pontta.

6. Mitä laskuria käytät? Kuinka monta kävijää (ei latausta) blogissasi käy sivulaskurisi mukaan keskimäärin päivässä?

Sitemeteriä. Blogissani käy noin 40 kävijää päivässä.

7. Kuinka monta lukijaa sinulla on blogilista.fi:n mukaan (jos olet kirjautunut sinne)?

Nelisenkymmentä.

MUIDEN BLOGIT

1. Luetko muiden blogeja? Jos luet, miksi luet niitä?

Minulla on oma blogisisäpiirini joita luen. Siihen kuuluu joukko hengenheimolaisblogeja ja sitten pari kiinnostavaa löytöä, kuten The Cheerful Oncologist. Luen ihan lukemisen ilosta. Blogien paras anti on se, että näen miten muut ajattelevat ja suhtautuvat toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan, ei niinkään se miten muut elävät. Toisin sanoen pelkistä tapahtumista raportoivat blogit eivät kiinnosta, ellei niistä voi lukea joko suoraan tai rivien välistä jotakin muuta. Toisaalta en ole kiinnostunut pelkistä fiilis- ja ajatusblogeista, vaan niiden yhdistelmistä. Sisäpiirin ulkopuolelta seuraan satunnaisesti muutamaa kymmentä blogia.

2. Koska aloitit blogien lukemisen?

Vuonna 1998 kai. Blogin nimi oli Field Notes.

3. Kuinka monta blogia sinulla on blogilistallasi (jos et käytä blogilistaa: kuinka monta blogia seuraat)?

Muutama kymmenen. Säännöllisesti, eli päivittäin seuraan vain viittä tai kuutta blogia, eli sitä sisäpiirijoukkiota.

4. Millaisia blogeja luet kaikkein mieluiten?

Taitavasti kirjoitettuja blogeja, voimakkaasti kantaa ottavia blogeja ja blogeja joiden kirjoittajat eivät kuulu viiteryhmääni (kuten Maalainen).

5. Millaisia blogeja luet vähiten?

Huonosti kirjoitettuja blogeja, ja sellaisia blogeja joissa on kilkettä, kuten veikeitä tunnetilakuvakkeita ja muuta turhaa. Nämä asiat esiintyvät aina yhdessä.

6. Käytkö lukemassa blogeja, joiden tiedät ärsyttävän sinua?

Joskus, samasta syystä kuin mustelmia on kiva painella ja rupia nyppiä. Harvoin kuitenkaan viitsin ärsyyntyä niin paljon että kirjoittaisin siitä merkinnän.

7. Luetko etupäässä suomalaisia vai ulkomaalaisia blogeja?

Suurimmaksi osaksi suomalaisia.

8. Ovatko seuraamasi ulkomaalaiset blogit samantyyppisiä kuin seuraamasi kotimaiset blogit?

Eivät juurikaan.

* 9. Kuinka usein luet uusia blogeja yrittäen löytää uusia suosikkeja?

En milloinkaan, en jaksa kahlata sataa uutta blogia läpi löytääkseni sen yhden hyvän.

INTERBLOGISTISUUS YMS.

1. Onko blogisi blogilistalla (blogilista.fi)?

Siellähän se keikkuu.

2. Jos ei ole, miksi? Pyysitkö ettei sitä laitettaisi sinne?
3. Jos on, miksi? Ilmoititko sen itse sinne?

Blogilista on tapa saada blogille lukijoita.

4. Kuinka usein käyt seuraamassa oman blogisi sijoitusta top- tai hot-listalla?

Sitä useammin mitä vähemmän bloggaan.

5. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on noussut top- tai hot-listalla?

Jee!!!!1!!!

6. Mitä ajattelet / miltä sinusta tuntuu, jos blogisi sijoitus on laskenut top- tai hot-listalla?

Voi paska.

7. Kommentoitko muiden blogeja näiden kommenttiosastolla?

Toisinaan, jos inspiroidun merkinnästä.

8. Missä blogissa kommentoit kaikkein useimmin?

Ehkä Pagistaan-blogissa.

9. Millaisia viestejä/asioita kommentoit kaikkein useimmin?

Mitä milloinkin, yleensä sellaisia joista keksin sanottavaa merkinnän lukemisen aikana

10. Kommentoitko muiden blogeja omassa blogissasi? Millaisissa tilanteissa / mistä aiheista / mitä blogeja?

Melko vähän, kommentoin yleensä silloin jos en keksi muuta kirjoitettavaa ja tietysti silloin jos jokin merkintä on erityisen hyvä tai innostava. Kommentoimalla jonkun toisen kirjoitusta saa helposti aikaan merkinnän silloinkin kun oma pää on tyhjä.

11. Tuntuuko sinusta siltä, että "blogistanissa" (suomalaisten blogikirjoittajien / -lukijoiden yhteisö) on olemassa sisäpiiri?

Tietenkin on, mutta sisäpiiri ei ole eksklusiivinen, eikä siinä näin ollen ole mitään vikaa. Oikeampi termi olisikin ehkä ydinjoukko.

12. Tunnetko kuuluvasi sisäpiiriin? Miksi / miksi et?

En ole sisäpiirikerhon jäsen, koska en osallistu sisäpiirin blogien merkintöjen kommentoimiseen, enkä niitä paljoa luekaan. Asettaudun ulkokehälle aivan omasta valinnastani.

13. Käytkö blogitapaamisissa? Miksi?


Käyn jos kutsutaan, koska yleensä en pane merkille milloin niitä järjestetään. Tapaamiset ovat olleet kyllä oikein mukavia.

27.10.05

Tukka tuulessa jäätyypi


Jos jokin tämänaamuisessa bussiepisodissa minua harmittaa, niin se että olin tilanteeseen nähden liian empaattisella tuulella. Jostakin syystä mietin koko ajan ukon ärjyessä, että mikä ihme miestä vaivaa, mikä saa jonkun menettämään itsehillintänsä noin totaalisesti. Ei taida miesparalla mennä hyvin, tuumin, ja sen seurauksena olin ehkä hieman liian sovitteleva vittuiluni seassa. Olisi pitänyt olla ivallisempi ja kukkopoikamaisempi, mutta silloin tilanne olisi toisaalta saattanut karata käsistä ja äijä olisi tullut päälle.

Illan pimettyä kävin lenkillä, ja pidin yllä aika kovaa vauhtia. Ilahduin huomatessani, ettei jäinen maa ja nollaan valahtanut lämpötila haittaa juoksemista, kunhan vain panee lämmintä päälle ja pipon päähän. Pipon poistin jossakin vaiheessa, ja juoksun jälkeen kotiin kävellessäni huomasin että hikiset hiukseni olivat jäätyneet niskasta jääpuikoiksi.

Aloitin lenkkeilyn keväällä täysin nollapisteestä. Jaksoin juosta korkeintaan 100 metriä hengästymättä, mutta säännöllisellä juoksun ja kävelyn yhdistelmällä kuntoni on vähitellen kohentunut ja nyt jaksan jo juosta viiden kilometrin lenkkejä ihan rutiinisti, ja ne tuntuvat kerta kerralta helpommilta. Viisi kilsaa ei kuulosta aktiivilenkkeilijän korviin juuri miltään, mutta minulle se on aika hyvä saavutus. Luulot kyllä karisevat kun katsoo maratonohjelmia. Puolentoista tunnin lenkki kerran viikossa! Ei helkkari, se on tässä vaiheessa vielä liikaa. Toisaalta jos joku olisi kertonut minulle että kunnon kohottaminen ei tarkoita rääkkiä, verta, hikeä, tuskaa, kyyneleitä ja siteisiin käärittyjä urheiluvammoja - kaikki koululiikunnassa huonot pitävät liikuntaa nimenomaan rääkkinä - niin olisin aloittanut sen paljon aikaisemmin.

Niin, ja mikä pakko sille maratonille on tähdätä, onhan 10 kilsankin juoksuja ja puolimaratoneja, joissa olisi niissäkin tekemistä. Mutta ei, maratonille vain kert se on hianoint. No, jätän kuitenkin haaveilut sikseen koska olen juoksijana niin lahjaton kuin olla voi. Elopainoni ei ole normaalia suurempi, mutta olen vain täydellinen persjalka. On kuitenkin hyvä tehdä sinnikkäästi jotain missä on huono, sillä pienikin kehitysaskel tuottaa tyytyväisen mielen. Luulenkin, että lahjakkuus missä tahansa alueella saattaa jopa laiskistaa. Maailmassa lienee paljonkin esimerkkejä, joissa asiassa y lahjaton henkilö x on tullut todella hyväksi kyseisessä asiassa pelkästään tekemällä ankarasti työtä. Asiat y ovat silti varmaan melko rajattu joukko.

Lenkkeilyllä on sellaisiakin myönteisiä vaikutuksia, joita en osannut odottaa. Ensinnäkin kohoava kunto saa ruumiin tutumaan erilaiselta. On kuin olisin enemmän vieteri, sellainen napakka pöytälampun jousi, ja se taas vaikuttaa mielialaan myönteisesti. Lenkkeily lisää jännittävästi myös kykyä esteettisen mielihyvän uuttamiseen aistimuksista, nykyään esimerkiksi vaikkapa urheiluauton näkeminen tuottaa lähes seksuaalisia mielihyvän värinöitä. Ennen olisin tarkastellut autoa analyttisemmin, upeasti muotoiltuna aerodynaamisena kappaleena ja tutkaillut mitä maskin muodot kertovat ja mitä takavalojen muotoilulla halutaan ilmentää. Hajuaistilleni on myös tapahtunut jotakin. Se on vähemmän herkkä kuin ennen. Haistan huonommin, mutta se ei paljoa haittaa. Uskon tämän ilmiön olevan yhteydessä kuntoilun aiheuttamiin biokemiallisiin muutoksiin ruumiin ja aivojen aineenvaihdunnassa.

Täytyykin käydä nastoittamassa juoksukengät. Se varmaan tulee kalliimmaksi kuin itse kenkien osto.

Öyhöä bussissa

Tänä aamuna bussi oli täynnä, ja asettauduin seisomaan keskiovien kohdalle olevaan laajempaan tilaan ikkunan viereen. Nappasin ilmaisjakelulehden ja aloin lukea. Seuraavalta pysäkiltä tuli kyytiin joku mies, joka tohotti taakseni, tönäisi ja sanoin "eteenpäin!". Käännyin katsomaan, ja mies väänsi alas taittuvaa penkkiä istuimeksi. Penkillä on tilaa kahdelle, joten aloin itsekin istahtaa sille. Siitäkös äijä pillastui, alkoi ärjyä että "MINÄ ISTUN SIIHEN!". Kun sanoin että siinä on tilaa kahdelle, äijä väitti varaavansa penkkiä jollekulle perässään tulevalle.

Sen jälkeen mies alkoi töniä ja vaatia lehtiä lehtilaatikosta, jonka edessä seisoin. Siinä vaiheessa olin jo niin vittuuntunut että aloin provosoida riitaa. Tarjosin maireasti omaa lehteäni, mutta se ei tietenkään kelvannut, vaan äijä repi lehtilaatikon itselleen ja kasasi sieltä syliinsä kaikki lehdet ja jatkoi öyhöämistä. Mies oli aivan tavallisen näköinen nelikymppinen äijä, ei humalassa, mutta selkeästi kantoi mukanaan kivitalon kokoista egoa. Bussiin tuli tilaa, ja mies alkoi käskeä minua menemään istumaan. En tietenkään mennyt, koska tällaisissa arvovaltatilanteissa ei anneta periksi. Seisoin paikallani miehen edessä ja aloin vastailla miehen ärjymisiin lempeän ystävällisesti, mutta ivallisesti. Tuntemattomien kanssa harvoin riidellään kahdestaan, vaan useimmiten yleisön edessä, ja yleisön saaminen puolelleen on puolet voitosta. Olin koko ajan tietoinen, että jos pelaan pelini oikein, minulla on mahdollisuus lietsoa äijä kunnon raivoon itse pahemmin suuttumatta ja samalla tehdä hänestä kunnon pelle koko bussin silmissä. Sitten peliin puuttui kuski ja alkoi uhkailla miestä poliisin soittamisella. Äijä rauhoittui hieman, mutta kun kuski siirtyi paikalleen, ärjyminen jatkui. Sitten paikalle tuli matkustamosta joku bodarikaappi ja alkoi raivota äijälle käskien häntä pitämään turpansa kiinni. Minä siis keräsin pisteet kotiin, sillä yleensä tuollaiset siviilirauhanturvaajat yrittävät rauhoittaa molempia osapuolia sillai äijämäisesti, mutta koska olin ollut rauhallinen (joskin ilkeä), vaikutin syyttömältä. Bodarin raivoaminen taisi tepsiä, sillä äijä rauhoittui vähitellen.

Mistä ihmeestä tuollaisia aggressiivisia egomaanikoita sikiää? Tilanteesta olisi voinut kehittyä pahempi, jos olisin ollut normaalituulellani ja aggressivisempi. Koska oli aamu, olin väsynyt ja siksi rauhallinen. Nytkin olin jo peräänantamaton ja provosoiva, ja sellainen ei ole mitään itsepuolustusta.

Toisaalta bussi sai kuulla koko rahan edestä öyhöntää.

26.10.05

Nokivasara

Jos asuisin ulkomailla, paikassa jossa ilmasto on lempeä, aurinko paistaa melkein aina, kolibrit imevät mettä kukista ja palvelija kantaa drinkkejä uima-altaan reunalle, tällaiset kuvat saisivat varmaan aikaan koti-ikävän Suomeen.

Lumen ja loskan keskellä harmaassa talvipäivässä könyävä bussi on aika karun kaunis näky. Dieselmoottorin örinän voi melkein kuulla.

25.10.05

Kengät, lenkki-, yksi pari

Löysin Aholaidan konkurssimyynnistä lasitiilen jonka sisällä oli ledivaloja nauhassa. Se näytti pakkauksen kuvassa kivalta, ja kun alennus oli roima, houkutuin heräteostokseen, Kotona huomasin että ledejä on itse asiassa aika vähän. Pahempaa on, että niiden muuntajasta tulee ulos vaihtojännitettä. Muuntajassa on säästetty jokunen penni kustannuksissa ja jätetty tasasuuntaaja rakentamatta. Valitettavasti vaihtojännitteellä toimivan ledin valo värisee ja saa silmät kipeiksi, koska ledi valaisee vain kun sähkö kulkee tiettyyn suuntaan, ja vaihtosähkön suunta vaihtuu 50 kertaa sekunnissa. Nyt minulla on lasitiili jossa on reikä ja nauhallinen kirkkaita valkoisia ledejä, mikä on yhtäältä ihan kivakin juttu, koska erikseen ostettuna ledit olisivat kalliimpia kuin mitä niistä nyt maksoin. Jos jaksan rakentaa tasasuuntaajan muuntajan perään, niin sitten saan ihan näyttävän näköisen lediketjun koristeeksi. Lasitiilen sisälle voisin yrittää rakentaa itseään ylläpitävän ekosysteemin. Tai jos en kuitenkaan. Itse asiassa kokeilematta tehty ostos harmittaa, vaikka euroja en siihen uhrannut juuri lainkaan.

Hesarista luin, että joku oli keksinyt laittaa kirkkaita ledejä lippiksen etureunaan ja näin hän oli saanut aikaan kätevän päähineen metsässä harhailua ja pimeällä tapahtuvaa perhokalastusta varten. Muitakin sovelluksia tottakai on. Itse asiassa saman keksinnön oli tehnyt kaksikin kaveria, ja he kiistelevät nyt patenteista. Niin tai näin, oivallus on loistava (ja sanaleikki tahaton). Juuri tuollaiset yksinkertaisen nerokkaat keksinnöt myyvät kuin häkä. Niillä tienataan äkkiä miljoonia ja rakennetaan järven rannalle hieno talo, sellainen kivoilla yksityiskohdilla kuorrutettu vähän piparkakkutalomainen asumus joka on täynnä uusinta viihde-elektroniikkaa. Sitten vyöryvät kiinalaiset kopiot lippiksistä markkinoille, mutta keksijä on jo rahansa tienannut. Minusta juuri ledilippikset edustavat hienolla tavalla viime aikoina peräänkuulutettua luovaa taloutta, vaikka moni mieltääkin luovan talouden pelkäksi IT-puuhiksi tai kulttuurituotteiksi.

Omakotitaloista puheenollen, valokuvaaja Jouko Lehtola on kuvannut moderneja suomalaisia omakotitaloja. Kuvia oli esillä Taidehallissa vuosi sitten. Omakotitalojen kuvissa oli erikoinen tunnelma, talot näyttivät epäaidoilta ja jotenkin riitasointuisen pullistelevilta ympäristöönsä nähden. Voi olla että asumismakuni on rajoittunut, koska kasvoin 20-30-luvulla rakennetulla puutaloalueella jossa rakennukset ovat ulkoisesti melko vaatimattomia, monet selvästi tupakka-askin kanteen luonnosteltuja, mutta silti sopusuhtaisen kauniita. Asuinrakennuksen ei tulisi julistaa persoonaansa mitenkään suoraan ja räikeästi, vaan sen tulisi olla hillitty, mutta yksityiskohdiltaan kiinnostava. Monet säilyneet vanhat omakotitalot ovatkin sellaisia.

---

Tiedän yhden henkilön joka tienaa blogillaan rahaa. Hän on Pasi Viheraho, elektroniikka-asentaja, vankilakundi, nykyinen työtön ja finet.binaries.keskustelu -ryhmän kantajäsen. Pasi ei ole Blogistanin kansalainen eikä bloggaa millään tunnetulla julkaisualustalla, vaan hänen bloginsa muodostuu posteista uutisryhmään, yleensä niissä on valokuvia aivan arkisista asioista, kuten liikennemerkeistä tai terveyskeskuksen katossa olevista Wlan-antenneista. Aika usein Pasi kertoilee kuulumisistaan ja postailee videopätkiä mm. kaupassa käymisestään, joissa selostaa mitä tilanteessa mieleen juolahtaa. Pasista on kehittynyt nopeasti kulttihahmo, eikä vähiten jääkaappi-webcamin vuoksi. Noin vuosi sitten Pasi alkoi saada kortteja uutisryhmän lukijoilta, ja joskus suklaata, vanhaa elektroniikkaa ja mitä ikinä ihmisille mieleen juolahti lähettää. Jossakin vaiheessa Pasille järjestettiin rahankeräys, en muista mistä syystä, mutta muutaman euro siitä taisi kertyä. Syynä taisi olla Pasin koiran kuolema. Oli miten oli, Pasin postaukset muodostavat aika kiinnostavan blogin, vaikkei niitä kukaan blogiksi ehkä olekaan tulkinnut. Tänään katselin Pasin oluenostovideon Hollolan marketista, ja ajattelin kuinka arkipäiväisen elämän yksityiskohdat unohtuvat nopeasti ellei niitä tallenna. Kuinka moni tätä lukevista muistaa, että joskus oli PK-purkkaa?

23.10.05

Pää auki

Viime kesän jälkeen olen muun muassa ollut juovuksissa Hervannassa ja nähnyt siellä DDR-mäisen asumusjärkäleen nimeltä Mikontalo. Oikeastaan sen tyly jylhyys sopii Hervantaan, jossa kadut ovat tasaisia ja leveitä ja tilaa tuntuu olevan vähän joka suuntaan. Hervanta vaikuttaa tyynelläkin säällä tuuliselta paikalta. Sitä kuuluisaa ylämäkeä en nähnyt. Ystävien kanssa on ihan mukavaa toikkaroida ja tutkailla asumusarkkitehtuuria, vallankin kun ystävät itse asuvat Herwoodissa ja tuntevat paikat. Seura oli mukavaa, vaikka tunsin etukäteen vain kaksi ihmistä. Joskus on riskialtista mennä juhliin joista tuntee vain yhden tai kaksi ihmistä. Sellaiset bileet voivat olla sietämättömän epämukavia, mutta paikalla on pakko kuitenkin viipyä kohteliaisuussyistä tunti tai puolitoista. Tällä kertaa oli todella kodikasta ja hauskaa.

Humalassa huomiokyky voi joskus olla huiman tarkka, nimittäin taksimatkalla baariin Tampereen keskustaan tunnistin risteyksen josta käännytään kohti firmaa jossa kävin työhaastattelussa. Lähestyimme risteystä pimeässä ja toisesta suunnasta, mutta mieleeni muutamalla vierailukerralla piirtynyt Tampereen kartta oli yhtä tarkka kuin jokin GPS-järjestelmä. Joskus sitä hämmästyy piileviä kykyjään. Baarissa oli tylsää, joten viihdyimme siellä vaivaiset puoli tuntia.

Olin perjantaina katsomassa Nighwishiä. Yleisöä tarkastellessani vakuutuin siitä, että (suomi)hevi on nimenomaan suomalaisen sielunmaiseman ydintä heijastelevaa musiikkia. Ei olekaan ihme, että hyvä suomihevi on alun perin kotoisin kaukaa kehä kolmosen tuolta puolen. Sitä tekevät sähkölämmitettyjen omakotitalojen kasvatit, jotka lapsena olivat vanhempien mukana marjametsällä ja auttoivat keräämään pakastimen täyteen marjoja talven varalle. He jotka koulumatkoillaan altistuivat kuukausitolkulla arktiselle viimalle, lukivat koulupäivän jälkeen ensin Rumban ja sitten Aku Ankan ja tapetoivat huoneensa ulkomaisten musiikkilehtien julisteilla. Ja matkustivat tuntitolkulla päästäkseen pyhiinvaellusmatkalle helsinkiläisiin kitarakauppoihin. Minä tunnen sellaisen kasvuympäristön oikein hyvin, ja siksi fiilistelin koko keikan mukavan kotoisissa ja maanläheisissä tunnelmissa, vaikka konsetti olikin melkoinen spektaakkeli. Oikeastaan lämmittelybändi Sonata Arctica oli parempi kuin pääesiintyjä, mutta pääesiintyjällä oli toisaalta hienommat valot ja enemmän pyrotekniikkaa. Nighwish on ihan kiva bändi, mutta en ole mikään fani, sillä (ex)laulaja ei ole mielestäni koskaan osannut ääntää englantia riittävän hyvin ja musiikkikin on vähän tasapaksua ja toistaa itseään liikaa. Silti olin hyvillä mielin siitä, että Suomessakin moinen show on nykyään mahdollinen, ja hykertelin itsekseni, miten mainiota ja itsestään selvää on että kumpikin bändi tulee pääkaupunkiseudun ulkopuolelta. Ajattelin lama-aikaa ja vaurastuvan Suomen sirkushuveja, ajattelin metsiä joiden saartamissa pikkukaupungeissa kasvaa uusi muusikkosukupolvi.