31.5.05

Ammattiyhdistysliikkeestä

Seuraan paperiteollisuuden työtaisteluja kiinnostuneempana kuin mitään nyrkkeilyottelua tai lätkämatsia koskaan. Kunnon kamppailua olla pitää, ei mitään nöyrää globalisaatiolle antautumista. Minä saan leipäni globalisaatiosta, ja juuri siksi tiedän sen hyvät ja huonot puolet oman kokemukseni kautta. AY-liikettä tarvitaan yhä edelleen, mutta se ei ole vahvoilla niillä aloilla missä pitäisi, ja toisaalta saavuttanut melkein liian vahvan aseman joillakin aloilla.

Kasvoin punertavassa teollisuuskaupungissa, jossa kommunistit ja demarit pitivät valtaa. Lapsuuden ystävällänikin oli joulukuusen latvassa neuvostovalmisteinen vilkkuva punatähti ja kirjahyllyssä Leninin kootut ja miehen rintakuva. Paperitehtaiden työläiset eivät kyllä mitenkään riistetyiltä näyttäneet. Kerran isä vei minut venesatamaan, ja sanoi: "siinä on sorrettujen työläisten veneitä". Eivät olleet ihan halpoja paatteja. AY-liike on osannut etenkin paperiteollisuudessa vääntää kättä oikeastaan liikaa, ei kenenkään peruskoulusta tehtaaseen tulleen paperityöläisen työn arvo ole niin suuri kuin se palkka joka siitä maksetaan. Nykyhetken riistettyjä ovatkin prekariaatin lisäksi ylemmät toimihenkilöt, joiden asema kaipaisi kohennusta ja AY-liike enemmän aggressiivisuutta. Nuoriso on nykyään varsin AY-myönteistä, mikä on minusta oikein tervetullutta kehitystä. IT-buumin aikaan vähän joka jolppi oli niin porvaria, niin porvaria, kunnes kupla puhkesi.

Ylempänä toimihenkilönä olen itse varsin aktiivisesti mukana Ylempien toimihenkilöiden neuvottelujärjestön toiminnassa. En ole enää vuosin tehnyt yhtään ylitöitä ilman korvausta, minua kun ei huvita menettää työurani aikana 400 000 euroa palkkatuloja ja 50 000 euroa eläkettä (Vaara! linkki avaa PDF-tiedoston!). Itse asiassa en tee ylitöitä ollenkaan. Olen sitä mieltä, että yksi tärkeä syy resursointiongelmiin työpaikoilla on ihmisten liiallinen venyminen. Jos aina joustetaan, ei koskaan päästä tilanteeseen, jossa todellinen, kunkin työntekijän normaaliin työpanoksen perustalta lähtevä resurssien tarve kävisi ilmi.

30.5.05

Konettaa

Mahdankohan lenkkeillä sittenkin liian rajusti. Lenkin jälkeen valvotuttaa, ja sen seurauksena tietysti seuraavana aamuna väsyttää. En ole niitä ihmisiä jotka uskovat tuska tuo tulosta -iskulauseeseen, mutta en ehkä sittenkään viitsi juosta niin hitaasti kuin mitä nykykunnolla olisi syytä.

Konevoimalla liikkumisen jälkeen ei valvotuta. Minulla on tällä hetkellä kaksi koneavusteiseen liikkumiseen liittyvää haavetta. Ensinnäkin unelmoin tekeväni niinkuin tässä artikkelissa kerrotaan; lautalla merelle suhaten saaresta toiseen. Tunnen kaiken lisäksi nuo jutussa mainitut saaret ja merenselät ja voin eläytyä kertomukseen, oli se legendaa tai ei. Kirjoittajaa en tunne, mutta sillä ei ole väliä. Toinen haaveeni on lentää MiG-25-hävittäjän kyydissä ilmakehän ylärajalle saakka. Luulen että se on vähemmän vaarallista kuin lauttailu, eikä matkapahoivointikaan äityne pahaksi, koska tuolla MiGin mallilla ei voi temppuilla, ja vaikka voisikin, niin kyytiläisen tuskin toivotaan laattaavan happinaamarin sisään.

Ilmailu ja saaristo punoutuivat yhteen viime kesänä. Vietän usein kesää Suomenlahden saarissa, erityisesti yhdessä kalastajakylässä, joka on toistaiseksi ollut melko rauhallinen. Ainoa haitta on saareen rakennettu kännykkämasto, jonka piilotan näkyvistä istumalla sohvalla siten, että masto jää ikkunanpokan taakse piiloon. Silti se on saariympäristössä rumiste, vaikka urbaanimmassa ympäristössä kännykkämastot ovat hienoja. Vuosi sitten saaren lahdenpohjukkaan laskeutui kolme vesitasoa. Ihan kivaa ja kiinnostavaa näin ilmailun ystävän mielestä, mutta samaan aikaan suunnattoman ärsyttävää. Ei niin ärsyttävää kuin muskeliveneily tai vesijetit, mutta kuitenkin. En tahdo että saaresta tulee mikään viihdekeskus ja kiva merellinen bailausmesta, mutta minulla ei ole siihen asiaan yhtään sen enempää sananvaltaa kuin kenellä muullakaan.

Joskus katselen kesäsaaresta Suursaarta, joka kumpuilee taivaanrannassa, ja mietin millaista olisi päästä käymään siellä ensimmäisten joukossa, kun se joskus avataan. Kärkijoukossa siksi, että vuosi tai pari turismille avaamisen jälkeen Suursaaresta tulee todennäköisesti hirveä räkälä, josta saa halpaa viinaa, ellei sitten matkailua rajoiteta ja luontoarvoja aseteta etusijalle. Niin ei todennäköisesti tapahdu, koska luontoarvot eivät tuota tarpeeksi matkailueuroja. Olenpas taas kyyninen ja tekopyhäkin, MiGillä lentäminen se vasta saastuttaakin, mutta kun se olisi niin kivaa. Sori vaan, luonto.

27.5.05

pBuLiUsEtSo

On artisteja, jotka tekevät uransa alkuaikoina yhden hieman siloittelemattoman, mutta siitä huolimatta todella loistavan musiikin riemua tursuavan levyn, ja ponkaisevat sen myötä riittävän suuren piirin tietoisuuteen, jotta ura voi jatkua ja seuraavat professionaalin kuuloisemmat mutta tylsemmät levyt myyvät jokainen enemmän kun edeltäjänsä. Artistin ura kehittyy, mutta musiikista tulee tasapaksua. Siitä katoaa jokin nuorekas notkeus ja kokeilunhalu, ripaus nerouden rajamailla hiippailevaa pöljyyttä.

Steve Vain Flex-Able on sellainen levy, samoin kuin Absoluuttisen Nollapisteen Muovi antaa periksi. Flex-Ablella on kappaleet Call it Sleep ja The Attitude Song, jotka ovat niin taitavasti rakennettuja, että niitä kuunnellessa tuntuu kuin näkisi suoraan toisen ihmisen aivoissa muhiviin monimutkaisiin musiikillisiin ajatusprosesseihin, ikään kuin jonkinlaisen telnet-yhteyden kautta. Sellaista kuunnellessa naamalle leviää vähän hämmästynyt virne. Vai on teknisesti loistava, mutta Flex-Ablella kitarasankarointikaan ei ole itsetarkoitus. Myöhemmin Vai alkoi tehdä tylsempää musiikkia. Mistähän tämä tylsistymisilmiö johtuu? Tuleeko menestyksen myötä kaikesta liian helppoa, vai onko kysymyksessä pelkkä ikääntyminen?

No jaa, menen taas leikkimään arvausleikkiä Darth Vaderin kanssa.

26.5.05

Pöllön huutopuu

Olen INTJ, ja kuulin iltalenkillä pöllön. Näiden kahden asian välinen yhteys ei ole mitenkään selvä. Pöllöä en onnistunut näkemään, vaikka tähyilin pitkään ja panin kämmenet korvalehtien taakse suuntimista auttamaan niinkuin jossakin lintukirjassa opetettiin.

Sekametsän puut olivat vanhoja ja korkeita, metsän lattialla kasvoi vanamoja, jotka muistuttavat lapsuuteni kotikadun katuvalaisimia, vaikka eivät olekaan yhtään niiden näköisiä. Mitä se pöllö tähän aikaan huuteli? Eivätkö pöllöt huhuile aikaisin keväällä? Wikipedian ääntely- ja elinympäristökuvauksen perusteella olen kuullut varpuspöllön. Tämä nyt on pelkkää arvelua. Arvelullakin on sijansa.
Varpuspöllöllä on pienet varpaat. Luonto Tulee Lähelle, sanailisi mainosnikkari. Minä en ole mainosnikkari, minä olen INTJ, ja kuulin iltalenkillä pöllön. Minä olen INTJ, ja toistan itseäni. Parasta lopettaa tähän.


25.5.05

Hativat ha-Negev

Nyt soi Edward Vesalan kappale Saharan tuulet. Kuulin sen viimeksi joskus 80-luvun puolivälissä jossakin Neil Hardwickin ohjelmassa, jossa Vesala bändeineen esitti sen livenä. Kappale teki huiman vaikutuksen, ja muistiini jäi siitä pysyvästi yksityiskohta "pa' paa-DA, pa' paa-DA,", joka kirjoitettuna näyttää pöljältä mutta soitettuna kuulostaa hienolta. Vuosien vieriessä aloin jo luulla ettei moista kohtaa kappaleessa ehkä olekaan, vaan että muistan väärin, vaan eipä. Siellähän se oli loppupuolella. Myöhemmin löysin Tim Bernen, joka tekee möykkäjazzia, mutta onnistuu silti pysyttelemään miellyttävyyden tällä puolen. Kesäiseen levottomuuteen Berne sopii hyvin.

-...-

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän mielenkiintoni alkaa kohdistua kaikenlaisiin kirjoitusjärjestelmiin, noihin kuuloaistimuksen ja näköhavainnon välillä pallotteleviin kiehtoviin kiemuroihin. Tämän blogin nimikin viittaa siihen, ehkä se on enne, sillä nykäisin sen aikanaan hihasta mitenkään suunnittelematta tai miettimättä mikä blogin nimi kuvastaisi blogia tai minua parhaiten. Ilmeisesti osuin aika oikeaan. Bloggaajanimenikin valitsin samaan tapaan, mutta se ei todellakaan ilmennä minua mitenkään. Siitä ehkä johtuu, että en ole luonut tästä nimestä itselleni mitään henkilöitymää joka olisi millään tavalla joku muu se kuka itse olen. No kumminkin, Omniglot-sivustolla on kirjoitusjärjestelmiä vähän joka lähtöön, hurjimpana 12480-skripti, joka on ihan selvästi saanut vaikutteita Tähtien Sodasta. Siinä näyttää olevan silti järkeä, täytyy tutustua tarkemmin.

Liikettäkin voidaan kirjoittaa näkyviin. Sitä varten on luotu ainakin Benesh-notaatio ja monia muitakin tanssinotaatioita.


Entäs länsimainen nuottikirjoitus sitten. Sitäkin pidin ihan järkevänä, kunnes aloin miettiä miten opettaisin sitä pienelle lapselle. Silloin huomasin, että nuottikirjoituskin on oikeastaan kummallinen tapa merkitä ääniä graafiseen muotoon, tai jos ei nyt aivan kummallinen, niin jotenkin täynnä menneen ajan painolastia. Voisikohan musiikkia kirjoittaa paremmin? Enpä tiedä, ajatus kuulostaa vähän teknokraattiselta, ja johtunee siitä, että en osaa lukea nuotteja kovinkaan sujuvasti, tai kirjoittaakaan. (Nyt jostakin putkahti päähäni sanapari "bysantin neumikirjoitus". Assosiaatioalueet näköjään toimivat omia aikojaan ja pulpauttavat tietoisuuteen aina joskus jotain hassua).

Musiikin myötä olen myös toistuvasti ajatellut sitä, miten kiinni ruumiissa ja ruumiillisuuden kokemuksissa ihmisen mieli on. Esimerkiksi ääniä kuvataan sanoilla "korkea" ja "matala", vaikka nuo sanat viittaavat itse asiassa jonkin kappaleen fyysisiin ominaisuuksiin tai sijaintiin tilassa. Äänet eivät voi olla oikeasti korkeita tai matalia, ei jossakin 40 Hz:n ilmavärähtelyssä ole mitään matalaa, eikä 5000 Hz:n värähtelyssä mitään korkeaa. Kirkkaita ja tummia ääniäkään ei ole olemassa, kirkas ja tumma ovat näköhavaintoja. Varmasti esimerkkejä voisi keksiä lisääkin, mutta en nyt juuri jaksa. Joka tapauksessa aistihavainnot sekoittuvat keskenään jopa kielen tasolla, ja se kyllä osoittaa miten mieli ja ruumiin aistimukset ovat niin peruuttamattomasti kiinni toisissaan, että transhumanistien haaveilema tietokoneeseen ladattu ihmismieli ei voi olla ihmismieli ollenkaan (ainakaan pitkään), ellei sille sitten simuloida ruumista ja maailmaa ympärille. Johan se sensorisen deprivaation kokeista nähdään, miten mieli friikahtaa, kun siltä viedään aistimukset pois.

24.5.05

Ilmameren aalloilla

Lensin aamulla Vaasaan ja iltapäivällä takaisin. Pidän kyllä lentämisestä, mutta pikku potkuriturbiinikoneet ovat kamalan meluisia ja allttiita turbulenssille. Pahinta on juuri turbulenssi. Vaikka sää oli hyvä, oli laskeutumisvaiheessa aina jonkinlaisia ilmakuoppia, jotka heittelevät riittävän pientä konetta miten haluavat. Saan sellaisesta pahoivointia, joka ei hellitä helposti. Vieläkin pää keinuu kuin vieterin varassa, vaikka laskeutumisesta on jo neljä tuntia. Asiaan vaikuttaa varmasti unen puute, näin kesäisin valon määrän lisääntyessä en oikein saa nukutuksi riittävän pitkään, vaikka minulla on makuuhuoneessa kahdet verhot valoa torjumassa.

Keinuntaa ja turbulenssia kohdatessa pää kannattaisi pitää suoraan eteenpäin suunnattuna, samoin kuin lentokoneen kaartaessa, jotta korvakäytävät olisivat mahdollisimman vähän pahoinvointia aiheuttavassa asennossa, mutta en viitsinyt edessä olevan päälakeakaan tuijotella. Olisikin mukavaa jos tuolin selkämyksissä olisi ohjaamosta kuvaa välittävä näyttö. No, katsoin viereisestä ikkunasta ulos, eli pidin siis päätäni melkein pahimmassa mahdollisessa asennossa. Lentäjiksi aikovia itse asiassa testataan (tai ainakin joskus on testattu) istuttamalla koehenkilö tavallisen toimistotuolin lailla pyörivään tuoliin, pyytämällä häntä kallistamaan päänsä vasten toista olkapäätä ja pyörittämällä sitten tuolia nopeasti kymmenisen kierrosta. Sen jälkeen koehenkilön on noustava seisomaan, pysyttävä pystyssä, eivätkä silmät saa vipattaa viittätoista sekuntia kauempaa. Olen kokeillut tuota koetta. Minulla oli sen jälkeen etova olo puoli päivää. Ei taida minusta tulla edes harrastelentäjää, paitsi ehkä liitovarjoilija tai kuumailmapalloilija. Varsinkaan jälkimmäisessä ei turbulenssi tunnu ollenkaan, pallohan liikkuu ilmavirtausten kuljettamana samaa tahtia kuin itse virtaukset. Mistäköhän pitkäaikainen liikepahoinvointi johtuu ja voikohan sitä jotenkin treenata parempaan kuntoon? Onko korvakäytävieni neste ehkä liian juoksevaa?


21.5.05

Vuorovesi osa II

Siitä asti kun aloitin lenkkeilyn olen sairastellut omituisen usein. Eilen olin rajussa vatsataudissa, kuumetta oli 39,9 astetta, oksensin heti aamusta leukani melkein sijoiltaan ja kupeeni maitohapoille. Kummallista oli, että en tuntenut kuvotusta missään vaiheessa, vaan muutuin aina oksennuskohtauksen saapuessa levottomaksi ja kävelin rauhallisesti vessaan jossa annoin palaa. Oksentaminen on viheliäistä, mutta kunnon yrjöämisen jälkeen olo on oikeastaan aika hyvä. Makailin kylmästä hiestä märkänä viileällä vessan lattialla ja tunsin oloni aina hetken aikaa melkein hyväksi.

En ottanut kuumelääkettä, joten tauti oli aamulla kadonnut. Tänään olen vähitellen alkanut taas syödä, se sujuu joten kuten, mutta liikkuminen on vaikeampaa, koska vatsa-, kylki- ja selkälihakset ovat edelleen kipeät.

Kaupasta on vessapaperi hamstrattu loppuun. Luulen etten pariin päivään sitä tarvitsekaan.

17.5.05

Vuorovesi

Mitä sylki suuhun tuo? Uppotukkeja, rantarojua, merilevää hammasväleihin.

15.5.05

Yhdyssanatorio

Viime aikoina naurattaneita asioita on muuan merkintä Overheard in New York -sivuilla, sekä aika moni muu merkintä IRCQuotesissa.

Kiinnostavia asioita ovat olleet hybridiharmonikan myyjän tarinat 80-luvun alun kiertueesta Bulgarian sairaaloissa ja lastentarhoissa pohjoissiperialaisten naislääkärien kanssa. On avartavaa tutustua muihinkin kuin oman viiteryhmäänsä kuuluviin henkilöihin.

Mikä on Oskarin kontribuutio leikkeeseen?

Suomalaiset markka- ja pennikolikot pienenivät vähitellen melkein olemattomiin. Koskakohan eurokolikot alkavat pienentyä? Nyt ne ovat vielä raskaita ja suuria, nousevan suurvallan arvostaan ylpeitä maksuvälineitä.

Katselin Disneyn Fantasian, jonka viimeisenä kappaleena soi Schubertin Ave Maria. Sen perustalta olen yrittänyt kirjoittaa merkintää siitä, miten uskonnollisissa tunteissa on mielestäni usein kysymys pitkälti estetiikan kaipuusta, mutta merkintä ei etene, koska en ole riittävän uskonnollinen, enkä ole riittävän varma ajatuksestani.

Päätin jo kauan sitten, että en aio kirjoittaa bloggaamisesta mitään, koska kirjoittamisesta kirjoittaminen on jokseenkin höhlää. Kirjoitan silti, koska minua joka tapauksessa ärsyttää kaikenlainen bloggaamisesta vaahtoaminen, ikään kuin blogt olisivat jotakin mullistavaa ja vallankumouksellista. Eivät ole. Bloggaaminen on aivan arkipäiväistä ja tavanomaista toimintaa, eikä mullista mitään. Yleensäkin kaikenlaiset rauhanomaiset mullistukset ja vallankumoukset tulevat salaa ja huomaamatta, eivätkä ammattihypettäjät koskaan havaitse vallankumouksen asiassa x tai y tapahtuneen ennen kuin se on jo aika päivää sitten tapahtunut. Kaikki uudet asiat eivät ole mullistavia. On hyvin vaikeaa ennustaa, mitkä keksinnöt, innovaatiot, ilmiöt, aatteet, mitkä lie saavat aidosti aikaan jotakin vallankumouksellista, ja vain ani harvoin kukaan "ajan hermolla" oleva virtailija siihen kykenee.

Tästä ei tietenkään seuraa se, että blogit olisivat lukijoilleen yhdentekeviä. Blogien lukeminen ja bloggaajien kanssa keskustelu on ollut erittäin antoisaa ja arvokasta, ja olen saanut siitä enemmän kuin vaikkapa television katselusta (jota en juurikaan enää edes harrasta). Silti blogit eivät ole mikään hypermegamaksivallankumousuudistus, enkä jaksa suhtauta hypetykseen kuin päästämällä tuskin kuuluvan, väsyneen huokauksen.

Kai tähän jokin ajatuskin tarvitaan. Blogien tärkein anti ei ole se, että kuka tahansa voi julkaista ajatuksiaan ilmaiseksi ja vaivattomasti, vaan se, että blogeissa tekstin voi irrottaa kirjoittajastaan. Bloggaajan ei tarvitse olla julkkis, eikä hänen tarvitse tunkea naamaansa juorulehtiin tai televisioon. Anonyymi bloggaaja voi voittaa kuukkelipalkinnon ja olla noutamatta sitä ilman että sitä pidetään kummallisena. Saisiko anonyymi kirjailija teoksiaan edes julkaistuksi?

12.5.05

Luu vasten betonia

Tänään juoksin päin seinää. Noin kuvaannollisesti. Ei pitäisi lähteä lenkille heti flunssasta toivuttuaan, mutta "jos nyt ihan vähän vain, eikä kovaa". Koskaan ei ole juokseminen ollut yhtä verenmakuista tuskaa, paitsi joskus koulussa Cooperin testiä repiessä. (Tuskin mikään on muuten pedagogisesti niin surkealla tasolla kuin koululiikunta, mutta se olisi erillisen merkinnän aihe).

Minähän en suinkaan kuntoile paljon saati tavoitehakuisesti tai terveyssyistä, sen verran vain että saan siitä mielihyvää ja oivallisia olotiloja, sekä pään tyhjäksi ajatuksista. Olen siis liikunta-asioissa hedonisti, ja tämä päivä oli kyllä sen vastakohta ja todellinen aallonpohja. Vastedes ensin paranen ja juoksen vasta sitten, sydämen pillastuminen ei ole tuntemuksista mukavampia.

Osta hyvä troolari, tai edes haitari

Joskus on mielenkiintoista auttaa kaveria hänen yrittäessään myydä jotain sen verran erikoista, ettei sille heti ostajaa löydy, ja jos löytyykin, se vaatii verkostoitumista ja pitkiä palavereita kaikenlaisten ihmisten kesken.

Niinkuin silloin kuin yritin myydä troolaria. En löytänyt ostajaa, se löysi lopulta troolarin omistaja itse, mutta ammattikalastuksen maailmaan oli kiinnostavaa tutustua. Netin kautta kippoa oli aivan turhaa yrittää kaupata. Troolari päätyi lopulta Ruotsiin, mutta sillä olisi voinut purjehtia Atlantinkin yli jos olisi sattunut ostaja rapakon takaa löytymään. En olisi lähtenyt mukaan, troolarit ovat kiikkeriä paatteja, kuin kelluvia munankuoria, ja viikon keinuminen tarkoittaisi viikon merisairautta.

Nyt etsin ostajaa Hammond-sähköurkujen ja Titano-haitarin yhdistelmälle, siis todelliselle instrumenttihybridille. Se ei olekaan ihan helppo homma, mutta vinkkejä otetaan vastaan. Kyseessä on instrumentti, jossa akustinen Titano Cassotto -näppäinhaitari on naitettu Aurora Hammond -sähköurkuun. Rakentajana on suomalainen Rainer Tupola, näitä on kai olemassa maailmassa ehkä neljä tai viisi. Tätä peliä on käytetty tanssibändin keikkakäytössä joskus pari vuosikymmentä sitten. Kuvia en ole vielä saanut (laitan niitä pyydettäessä sähköpostitse), mutta aika vinkeän älytön instrumentiksi kyllä jo ihan ajatuksenkin tasolla. Hämmästyttävää millaisia tavaroita ihmisiltä löytyy.

3.5.05

Selluloosaa, mustetta

Kun joku kertoo tarinaa, tariseeko hän?

Menopassi, jonka u-kirjaimeen kuukkeli teki pesän, minkä vuoksi kirjain jäi tuosta puuttumaan, kuukkelia kun ei sovi häiritä tai se ei muni (on tämäkin kiemurainen selitys silkalle kirjoitusvirheilylle) mietiskeli mitä pojat lukevat, kun tytöt lukevat tyttökirjoja. No, minä ainakin luin kilosivuittain sarjakuvia, kuten Aku Ankkoja, jota saan kiittää lukemaan oppimisestani. Aku Ankan taskukirjojakin luin, vaikka niistä en kamalasti pitänyt. Niiden piirrosjälki oli ärsyttävä, muistan eräänkin anonyymin senttaajan, joka piirsi Akulle ja Roopelle liian pienen nokan niin että Aku ja Roope eivät näyttäneet aikuisilta vaan kummallisilta lapsiankoilta. Lisäksi taskareissa oli kieli välillä kummallista, se sisälsi haukkumasanoja joita en ollut koskaan kuullut, niin kuin kurho. Tai sitten puhekuplissa oli muita kummallisuuksia, kuten nyrkkiä kuulle puivan laskevan auringon toteamus Herjat, kuukunen. Ihan selvä juttu juu, mutta minua tuo risoi yli kaiken, se oli minun kielikorvaani epäaitoa kielenkäyttöä.

Sitten oli tietysti valtava määrä muuta sarjakuvaa, Älli ja Tällejä, Cubituksia, jossa päähekilökoiralla oli maailman paras hämmästymisilme. Siinä silmät olivat tyyppiä O_o. Tuota kuviota näkee nykyään IRCissä, mistä lie sinne päätynyt. Joo, ja Tex Willereitä minulla on lapsuudenkotona kaksi kirjahyllyllistä. Niiden ja Lännentie-sarjojen tarinat olivat oikeastaan aika hyviä ja moniulotteisia, eivät pelkkää räiskintää (tai siltä ainakin vaikutti 13-vuotiaasta). Mitähän muita? Madeja ja Pahkasikaa, mutta jälkimmäinen tuli mukaan vasta lukiossa, sitä ei lasketa. Teräsmies tottakai myös.

Aivan järjetön on myös se Marvel-supersankarisarjakuvan määrä, joka kulki silmieni kautta aivostooni, ja veljeni aivostoon tottakai myös. Hulk, Ihmeneloset, Hämähäkkimies (jota isoäitini kutsui Häkämieheksi), Ryhmä X ja mitä niitä nyt olikaan. Niistä muistan vain yksityiskohtia, ärjyvälle Hulkille oli usein piirretty kuolapatsaita ylä- ja alaleuan hampaiden väliin, ja Hämähäkkimiehen esimies, päätoimittaja J. Jonah Jameson oli kuin harmaantunut Hitler. Ryhmä X:ssä venäläinen supersankari Igor mikälie huomasi supervoimansa rynnätessään pelastamaan pikkutyttöä, joka oli jäädä kolhoosin traktorin alle. Kuvaan oli piirretty tyttö leikkimässä pellolla lapion ja ämpärin kanssa, huivi päässään, Venäjällä kun oltiin. Minua aina epäilytti, menevätkö maaseudun tai Venäjän lapset todella pellolle leikkimään hiekkalaatikkoleikkejä. Pellothan ovat mutaisia, tai ainakin multaisia.

Ihmeneloset altistuivat raketissaan kosmiselle säteilylle, joka oli piirretty vihrein viivoin ja äänitehostein rac-tac-tac-tac. Keskustelimme veljen kanssa paljon enemmän näistä yksityiskohdista ja bongasimme hölmöyksiä kuin pohdimme tarinoiden juonta ja henkilöhahmoja.

X-miesten tarinoiden piirrosjälki oli huiman hienoa, mutta tarinoiden tapahtumat alkoivat vähitellen paisua suuruudenhulluihin mittasuhteisiin. Pitkän tarinan päätteeksi seonnut ryhmä-X:äläinen sukelsi tähden ytimeen ja räjäytti sen supernovana, käristäen samalla viattoman planeetallisen muukalaisia. Luulin että se oli rankinta mitä Marvelin maailmankaikkeudessa voi tapahtua mutta eipä, puolen vuoden päästä koko uni-ferzzumi suurin piirtein tuhoutui ja räjähti, samalla kun sekä supersankarien voimat että superkonnien mahti alkoivat olla mielipuolisen suuria. Tässä vaiheessa mielenkiintoni alkoi jo hiipua ja suuntautua rocklehtiin ja toisenlaiseen, ns. laatusarjakuvaan, johon totutteleminen oli aluksi hiukan vaivalloista. Silloin sitä ei tajunnut, ettei kaikki laatusarjakuva ollut laadukasta, vaan joskus ihan aidosti huonoa.

Siinä missä Ihmeneloset altistuivat säteilylle, minä altistuin lapsena rankasti populaarikulttuurille ja sarjakuvalle, mutta en ole toistaiseksi kehittänyt supervoimia enkä toisaalta superheikkouksiakaan. Luin minä tietysti kirjojakin, tottakai, niitäkin paljon.

---

Menusi opas pohtii myös, eikö miesten kannattaisi mennä yökerhoon ajoissa, jotta ehtisi mukaan parinmuodostusmetkuihin tai hoitaa pariutumisrituaalit baarissa. En tiedä raksuttavatko ajatukset 18-kesäisillä uroilla tuota rataa, minulla ei ainakaan raksuttanut. Eihän diskoon mennä naisia iskemään (tuskin olisin osannut, en osaa varmaan vieläkään, mutta se ei ole toistaiseksi haitannut), vaan bailaamaan, tanssimaan ja ördäämään kavereiden kanssa. Minä olin juuri se urpo, joka viiden Vodka Russianin ja kolmen tuopin jälkeen kiipesi seisomaan tanssilattian viereiselle aidalle ja huusi "Kattokaa jätkät ku Elvis kusee!". Uhkaustani en tietenkään toteuttanut, mutta se kuulosti hyvältä ja sai aikaan vipinää
tanssilattialla. Vipinän seurauksena muodostui tyhjä alue, johon sitten hyppäsin suunnittelematta mikä ruumiinosa kohtaisi lattian ensiksi, ja kännirentona en edes telonut itseäni. Kaverini olivat kaikki samanlaisia, eikä naisten kanssa jutustelu diskossa tullut mieleenkään, muualla kyllä, mutta disko oli sellaiseen aivan väärä paikka. Olen sittemmin rauhoittunut melkoisen paljon.

Baarissa pariuduin kerran vahingossa. Olin vartomassa kavereita ja juomassa pohjia. Kavereita ei kuulunut, olivat säätäneet itsensä väärään bussiin, joten aloin olla jo varsin hyvässä kunnossa ja ajatella aivan omiani. Viereisessä loosissa oli kolme naista, ja menin häiritsemään heitä hyvin kohteliaasti. Esittäydyin ja kerroin miettineeni miksi matematiikka toimii, miksi jokin ihmisen keksimä systeemi selittää niin hyvin maailmankaikkeuden saloja. Kuulostaa todella hölmöltä ja teennäiseltä, mutta minulla ei todellakaan ollut mitään vaikutuksentekopyrkimyksiä mihinkään suuntaan. Naiset eivät olleet mitään typeryksiä, vaan lähtivät täysillä mukaan, ja pian olimme keskustelleet matematiikasta, roolipeleistä, tähtitieteestä ja musiikista ummet ja lammet. Yhtäkkiä sain päähäni lähteä, ja lähdin saman tien kotiin. Seuraavana viikonloppuna yksi naisista huomasi minut diskossa, kertoi minun jääneen mieleen ja raahasi minut ulos ja kotiinsa. Huomasin, että seksikin voi olla hajamielistä ja mietiskelevää. Sen huomasi myös naisen kissa, joka käveli tasaisin askelin ylitsemme ja asettui pesemään takamustaan meidän viereemme.
Suhteesta tietenkään tullut mitään, mutta se ei haitannut. Sen sentään opin, että määrätietoinen, joskin tahaton ei-yrittäminen ei ole välttämättä huono asia ja häviön tie.

Stellaatio / kon-stellaatio

Erikoista, miten paljon henkilöstönvaihdokset muuttavat työpaikan ilmapiiriä tiettyyn suuntaan, vaikka kaikki tekevät samoja töitä kuin ennenkin. Työpaikalla moni kokenut ja vanha työntekijä on lähtenyt, ja uusia on tullut tilalle. Samalla ilmapiiri on muuttunut, ei parempaan tai huonompaan, mutta muuttunut. Jokainen tuo oman persoonansa työntekoon, ja vaikka firmassa korostetaankin rivien välissä, että töitä ei suinkaan tehdä hyvätyyppiasenteella vaan järjen varassa, työntekijöiden persoonallisuus vaikutta koko lähipiirin työntekoon yhtä lailla rivien välissä. Uusien tulokkaiden myötä koko työnteon tähtikuvio asettuu hiukan uuteen järjestykseen. Jopa oli vertaus. Lopetan tähän.