30.1.05

Tuulinen iltapäivä

Olin aikeissa kirjoittaa lapsuuteni videopelimuistoista, mutta siihen täytyy löytää jokin sopiva näkökulma, joka on vielä haussa.

Tänään kävin Ateneumissa katsomassa Edelfelt-näyttelyä, joka oli avoinna viimeistä päivää. Lauantaiaamuna jono oli ulottunut Aleksanterinkadulle saakka. Nyt ovella oli vain pienehkö jonontynkä, joka liikkui nopeasti. Minulla oli ollut koko syksy aikaa käydä Ateneumissa, mutta olin jatkuvasti lykännyt näyttelyyn menoa, koska "onhan se vielä kauan aikaa siellä". Tottakai olin sitten viimeisenä päivänä liikkeellä. Yleisöä oli aika vähän, mikä ei ollut yllätys. Hesarin valokuva lauantain jonoista oli varmaan säikäyttänyt monet jäämään kotiin.

Itse näyttely oli hyvä, en ollut tiennyt, että Edelfelt oli maalannut niin paljon muotokuvia, suuri osa naisia ja tyttöjä. Maalausten henkilöt olivat kaikki persoonallisen oloisia ja lihallisia, mikä tekee Edelfeltin muotokuvista niin kiehtovia.

Portaikossa esiintyi Grex Musicus -kuoro, jonka johtajan käärmemäiset käsienliikkeet olivat erikoisia mutta sulavia silti. Kuoromusiikki ei ole niitä musiikin lajeja joista erityisesti pidän, mutta tämä kuoro kuulosti erittäin hyvältä, kenties siksi ettei se ollut kovin suuri. Kukaan ei kehdannut kulkea portaissa, kunnes kuoro aloitti englanninkielisten kappaleiden osuuden, jolloin yleisön keskittyminen herpaantui ja trafiikki alkoi. Minulle jäi putkahti päähän soimaan Hubert Parryn Jerusalem, joka on Willian Blaken runoon sävelletty teos. Minusta se on aina ollut yhtäältä hyvin vetoava, ja toisaalta oudosti lähes fasistinen musiikkikappale, tosin sanat ja koko perusajatus ovat niin erikoiset, ettei se oikein istu ryppyotsaisen ääriajattelijan laulamaksi. Tai mistä sitä ikinä tietää. Wikipedian mukaan runon saatanalliset myllyt viittaavatkin Stonenhengeen eivätkä teollisen vallankumouksen ajan tehtaisiin. Kotimatkalla mietin, mitkä olisivat nykyajan saatanallisia myllyjä, tuskin paperitehtaat ainakaan, niillähän on kaikilla ympäristösertifikaatti ja kaikki. Lasikuutioita rakentavat huipputekniikkafirmatkaan eivät niitä ole, mutta juorulehdistö ja kaupallisten kanavien surkeimmat tosi-tv-jutut varmaan ovat.

27.1.05

Insener Garini hüperboloid

Sitä tahtoo palautetta laitteelta kun käskee sitä tekemään jotakin. Insinöörit osaavat palautemekanismeja laitteisiin rakentaakin, äänimerkkejä, syttyviä ja sammuvia merkkivaloja ja sen sellaista. Monesti kuitenkin sitä tottuu palautteeseen, jota ei ole laitteeseen vasiten suunniteltu, mutta joka on kuitenkin käyttökelpoinen. Tänään huomasin mitä tapahtuu kun kehitys kehittyy ja vekottimet hygieenistyvät niin, että tahaton palaute poistuu.

Painoin ovenavausnappia, mutta mitään ei tapahtunut. Oven lukko kyllä aukesi, mutta mikään ei kertonut siitä. En kuullut tuttua sirahdusta ja vaimeaa naksahdusta. Kolmatta kertaa nappia painaessani ymmärsin, että minun piti vain luottaa siihen että nappi tekee tehtävänsä, eikä minun oikeastaan tarvitse enempää asiasta tietääkään.

Sitten yritin faksata, mutta uusi ja komea faksi oli hiljainen. Näytöllä kyllä luki että yhteys on syntynyt ja tietoja lähetetetään, mutta minusta ei tuntunut siltä, enkä luottanut pelkkään ilmoitukseen. En ollut kuullut numerovalinnan ja datasiirron syntymisen ääniä, sitä tietoliikennekerttusen viserrystä, joka ilmoittaa että data liikkuu. Vanha faksi sentään osasi viestiä sillä tavalla.

Rautatieasemalla osasin sentään väistää pylvään takaa tulijaa hänen varjonsa perusteella. Varjoja ei onneksi voi hangata pois.


26.1.05

Askartelua ja polttoainesauvoja

Kerran eräs Vietnamin veteraani kertoi minulle pitkän tarinan sotakokemuksistaan. Hän oli palvellut laivastossa sukellusveneiden huoltoaluksessa, eikä ollut osallistunut taisteluihin ollenkaan. Suurimman osan ajasta hän oli ollut tovereineen Guamin saarella ikävystymässä, tekemättä mitään. Sukellusveneet harvoin menevät rikki sillä tavalla, että tarvitaan huoltoalusta.

Kuukausien pitkästymisen jälkeen yksi kavereista sai idean. Hän ehdotti, että koska lähes kaikki olivat insinöörejä tai teknikoita, ja laivalla oli hyvin varusteltu konepaja, he voisivat suunnitella ja rakentaa hienon metallisen lennokin. Siitä pitäisi tulla suuri ja komea, neljä moottoria ja kaikki, mutta ei ohjauslaitteita ollenkaan. Lennokin oli määrä lentää vain yksi lento suoraan merelle, niin pitkälle kunnes polttoainetta riittää. Idean keksijä oli varakas, ja lupautui rahoittamaan koko projektin tarvikkeineen.

Miehet kävivät toimeen, alkoivat suunnitella, tilasivat tarvikkeita manner-USA:sta, odottivat aina kuukauden että hidas sotilasposti saavuttaisi heidän asemapaikkansa ja toisi kaivatut paketit, joissa oli tarvittavat komponenti: polttomoottoreita, potkureita, laakereita, erityistyökaluja. Lennokki valmistui hiljalleen, ja koska miehillä ei ollut mitään muutakaan tähdellisempää puuhaa, he hioivat jokaista yksityiskohtaa ja tekivät lennokista niin hienon kuin mahdollista. Potkurit tasapainotettiin, moottoreiden kierrosluku säädettiin täsmälleen samaksi, siivet, peräsimet ja runko tehtiin sadasosatuuman tarkkuudella. Koko kolme ja puoli metriä pitkän rungon täytti polttoainetankki, jotta lento olisi mahdollisimman pitkä ja komea. Rakennusprojekti kesti kolme kuukautta - suunnittelua, rakennusta, hiomista, jo valmiiden teknisten ratkaisujen korvaamista hienostuneemmilla vain siksi, että luova kekseliäisyys oli niin hauskaa.

Kun lennokki oli lopulta valmis ja trimmattu kohdalleen, sille raivattiin rannalle kiitorata, joka tasoitettiin samalla huolellisuudella kuin mitä lennokkia oli rakennettu. Tyynenä huhtikuun aamuna lennokki seisoi kiitoradan päässä tankattuna, moottorit suristen täsmälleen samalla taajuudella. Miehet katsoivat kun polttoainemäärän raskauttama lennokki lähti hitaasti vierimään kiitoradalla, potkurit piiskasivat koneelle lisää vauhtia ja lopulta se nousi siivilleen täysin vaappumatta ja lensi luotisuoraan kohti merta pikku hiljaa korkeutta ottaen. Kone saavutti rantaviivan ja lensi meren ylle edelleen poikkeamatta vähääkään kurssistaan. Yhtäkkiä miehet näkivät kuinka suuri keltainen pistoliekki pisti esiin koneen takarungosta, lennokki alkoi vetää perässään tuli- ja savupyörrettä kunnes räjähti sekunnin päästä sirpaleiksi valtavana leimahduksena.

Rakennusprojektin rahoittaja kiljui riemusta, huusi ja nauroi. "Siistii! Siistii!". Hän oli alusta saakka halunnut nähdä lennokin räjähtävän, ja vähän ennen koneen valmistumista hän oli piilottanut sen takarunkoon polttoainetankin pään alle pienen ilotulitteista rakentamansa pommin, jonka hän viritti konetta lähetettäessä räjähtämään hetken päästä.

Muut miehet eivät olleet asiasta kovinkaan riemuissaan. Minä kyllä ymmärrän tuollaista huumoria aika hyvin.

--

Myöhemmin huoltoalukselle tuli komennus mennä korjaamaan sukellusvene, jonka reaktorissa oli häiriöitä ja päävesipumppu oli hajonnut. Tämä jutunkertojaveteraani oli mennyt pumpun luo ja irrottanut vesiputkien kymmenet mutterit. Kun hän sitten sai pumpun irti ja alkoi siirtää sitä, sieltä putosi lattialle pieni polttoainesauvan palanen. Säteilyvaroittimet olivat pärähtäneet soimaan sillä sekunnilla. Kaksikymmentä vuotta tapauksen jälkeen hän sai kilpirauhassyövän, parantui siitä sitten muutamien leikkausten jälkeen.

25.1.05

Tykkylunta

Matkalla junassa jossakin Keski-Suomen ja Kajaanin välillä. On helmikuun alku, minä ja italialainen ystäväni Claudia katsomme ikkunasta aurinkoista lumista maisemaa. Tuijotamme transsissa kun puut, kalliot, puut, kivet, tasoristeykset, ojat kiitävät ohi. Pitkän ajan päästä Claudia kysyy mitä ajattelen. Ajattelen miten mainio hiihtosää, mutta en sano sitä, vaan kysyn vastakysymyksenä mitä hän ajattelee. Eikun minun pitäisi sanoa ensin. Eikun hänen. Lopulta Claudia myöntyy, mutta aloittaa kysymyksellä.

- Koska sä näit viimeksi talon jossakin?
- Miten niin?
- No ajattele, jos tää juna hajoaa tähän, tuollahan on kauheasti metsää ja villieläimiä!

En kerro, että karhut nukkuvat talvisin pesissään.

Världens bästa Karlsson

Viulunsoittaja katolla - Katto Klassinen.

22.1.05

Coveri ei ole kaveri

Joskus hyvin harvoin jumitun kuuntelemaan yhtä ainoaa kappaletta moneksi päiväksi. Yksi sellainen on Joni Mitchellin This Flight Tonight, joka sai minut kaivamaan akustisen kitarani kaapin perältä, virittämään sen Joni-viritykseen ja soittamaan perässä. Netistä löytää onneksi tabulatuureja.

Kitarassani on reunassa syvä lommo. En muista mistä se tuli. Täytyy valuttaa siihen Eri-Keeperiä ja painaa kuoppa tasaiseksi sisältäpäin. Kielet täytyy kyllä ensin poistaa. En jaksa tehdä sitä nyt enkä kohta.

Soulseekillä etsintä paljasti, että tuota kappaletta on coveroinut muun muassa hevibändi nimeltä Nazareth. Ilmeisesti siitä tuli yksi heidän hiteistään, ja pahimmassa tapauksessa suurin hitti. On murheellista jos bändin hitiksi tulee jokin coveribiisi, silloin oma materiaali kutistuu mitättömäksi coverin rinnalla.

Nazarethin ura taitaa jatkua edelleen. Joskus 80-luvulla muistan yhtyeen taantuneen urallaan ja päätyneen lopulta soittamaan jossakin itäsuomalaisen pikkukaupungin puolitäydessä diskossa. Se vasta onkin surullista.

Mutta heviäänen kyllä haluaisin itselleni, jos olisi olemassa hyvä haltia jolta toivoa jotakin.

Edit: lisätty välilyönti akustiseen kitaraan.

Kyhnyttelyä

Blogistanissa kaveerataan sillä tavalla, että ensin laitetaan toisen blogi omaan sivupalkkiin, ja klikataan sitä, jolloin toinen huomaa sivulaskurista että tuo on nyt linkittänyt minuun. Sitten se toinen ilahtuu ja laittaa minun blogini omaan sivupalkkiinsa ja klikkaa sitten uutta linkkiä, jolloin minä näen Sitemeteristä että ahaa, tuosta blogista on nyt vastavuoroisesti linkki minun blogiini. Siten sanotaan ilman sanoja, että nyt ollaan blogikavereita. Kaikki sujuu hienotunteisen sanattomasti, kiitos Sitemeterin.

21.1.05

Kelmeä oranssi

Auringossa on tapahtunut suurin hiukkaspurkaus sitten vuoden 1989, maapallon magneettikenttä jytisee, magnetometrien käyrät vipattatavat villisti ja kaikki merkit viittaavat siihen että nyt on edessä vuosikymmenen hienoimmat revontulet.

Täällä on pilvistä. Ei näy revontulten vihreää, vaan pelkästään inha kelmeä oranssinkajo pilvikerroksesta jota katulamput valaisevat. Mie en kyl ala. Pilvetpoispilvetpoispilvetpoispilvetpois.

Birdy kirjoitti henkisestä haaremista. Olen ajatellut, että kaikki omalaatuisia ystävyysvirityksiä eli haaremimiehiä ympärilleen haalivat naiset eivät ole aina kylmän laskelmoivia ihmissuhdepelin pyörittäjiä, joiden ystävämiehet virittävät videot ja kuuntelevat murheet, ja seksikumppanimiehet taas panevat ja häipyvät. Osa tällaisen kuvion ympärilleen kehittävistä naisista on vain niin uskomattoman arkoja, etteivät he uskalla kokeilla muutakaan tapaa järjestellä ihmissuhteitaan. Arkuus ei välttämättä näy päällepäin ujoutena tai hiljaisuutena tai ihmissuhteiden puuttumisena, vaan pikemminkin niiden omituisuutena, epämääräisenä sumuisuutena.

20.1.05

Kuninkaat, kirjoittaisitte järjestyslukunne kuin kunnon ihmiset ettekä brassailisi roomalaisilla numeroilla!

Se oli kyllä noloa, kun koulussa joskus sanoi Kaarle XII:stä että Kaarle ksii eikä Kaarle kahdestoista ja Henrik VII oli Henrik vii eikä Henrik kahdeksas. Kukaan ei kyllä huomannut, paitsi minä. Varmaan kaikki muutkin lukivat roomalaiset numerot noin.

Neliöjuuri 2 oli tietysti vee kaks, ja sitäkään ei kukaan tajunnut kummalliseksi sanonnaksi.

Persuasiivisia strategioita

Tällä viikolla olen ollut jäädä kaksi kertaa suojatiellä auton alle. Ensimmäinen kerta oli klassinen tapaus, jossa suojatien eteen pysähtyi auto päästäen minut ylittämään katua, mutta viereistä kaistaa samaan suuntaan ajanut ei pysähtynytkään. Se tapahtui täoihin mennessä, ja siitä sai hienot aamuraivot. Karjuin kuin eläin ja näytin keskaria. Näytin varmaan todella idarilta. Arvasin kyllä ettei auto aio pysähtyä, ja niinpä olin varovainen, mutta annoinpa kuitenkin kuskilla varmaan aimo sydänjyskytykset.

Tänään tapahtui niin, että juoksin suojatielle vähän pöljästi bussiin ehtiäkseni. Autoilija jarrutti, ajoi sitten hitaasti viereeni ja pelkääjän paikalla ollut naikkonen kutsui minua idiootiksi. Naksautin taas aamuraivon päälle, ja ärjyin miten jalankulkija on aina ensisijainen ja idioottien tulisi pysyä kotona jos eivät sitä tajua. Bussipysäkillä minua katsottiin epäuskoisena ja huvittuneena. Bussissa vähän hävetti, kun en saanut hengitystä tasaantumaan riittävän nopeasti ja coolisti. Vaaratilanne oli nimittäin ollut todellinen.

En halunnut hukata hyvää ketutusta, ja päätin soittaa matkapuhelinoperaattorilleni ruinatakseni vanhan asiakkaan etuja. Olin sopivassa mielentilassa vaatimaan ja olemaan ystävällisen hankala. Asiakaspalveluihmistä nauratti pyyntöni saada 500 eurolla ilmaista puheaikaa, mutta kun aloittaa järjettömän korkealta, voi saadakin jotakin. Valitettavasti rauhoituin puhelun kestäessä ja sain puheaikaa vain kolmella kympillä. Jänniä strategioita palveluhenkilö käytti, tarjosi ensin liittymätyypin vaihtoa, erilaisia lisäpalveluja ilman avausmaksua, kunnes myöntyi suoraan hinnanalennukseen. Taisin antaa periksi liian aikaisin, tiedän että vanhoille asiakkaille on tarjottu sadankin euron edestä puheaikaa.

Huomenna soitan sinne uudestaan, ja jos ei tipu satasta, vaihdan operaattoria.

19.1.05

Kun ekaa kertaa puoleen vuoteen lukaisin Menopaussia, niin eiköhän Mea tarjoillut kollektiivisia sivarikehuja, mikä on tietysti näin entisen sivarin mielestä aina mukavaa.

Syy siihen miksi suurin osa sivareista tekee työnsä niin hyvin, johtuu varmaan siitä että sivari kestää vain sen yhden vuoden, eikä pieni päiväraha muutu työssä esitettyjen näyttöjen mukaan vaan omaa lakisääteistä tahtiaan. Näin ollen kaikenlainen politikointi työssä on turhaa: ei tarvitse miettiä kenen kanssa tulee tekemään työtä seuraavat viisi vuotta, mihin projektiin/ryhmään/jaostoon/mitälie kannattaa pyrkiä, miten luoda uraa ja millaiset meriitit näyttävät hyvältä kehityskeskustelussa ja palkkaneuvotteluissa. Politikoinnin jäädessä pois työ alkaa maittaa ihan pelkkänä työnä, jos se on edes suurin piirtein mielekästä (ja sivarityöt usein ovat). Löytyy uudenlainen työn ilo, joka monelta palkansaajalta on kadonnut. Työ itsensä takia on hauskaa, mutta sen kääntöpuolella on sitten tylsiintyminen ja motivaation äkkihaihtuminen, jos esimerkiksi työpaikan ilmapiirissä on jotain vikaa.

Minun sivarikauteni oli oikein hauska, motivaatiota sai joskus hakea kivenkolosta, mutta suurimmaksi osaksi työ oli kiintoisaa, ja tulokset sen mukaisia. Lopulta pääsin lentelemään business-luokassa palveluspaikan ylijohtajan ja parin virkamiehen kanssa ulkomaankeikkoja. Se oli jo todella siistiä, vaikka sivarin päiväraha riitti suurin piirtein yhteen juustohampurilaiseen. Onneksi palveluspaikka kustansi aina lounaat ja päivälliset ravintolassa.

18.1.05

Yö saaristossa

Nyt kun en jaksa ajatella, kirjoitan muiston teiniajoilta.

---

Eräänä kesänä, kun olin 15-vuotias, päätimme kahden kaverin kanssa lähteä kolmisin erääseen saareen telttailemaan. Saaressa oli mukava hiekkaranta, joka jatkui jonkin matkaa saaren sisäosiin, ja pystytimme telttamme puoliväliin metsää ja rantaa. Se oli oli vanha kupoliteltta jostakin 60-luvulta, niin vanha, että sen kepitkin olivat bambua.

Kenelläkään meistä ei ollut hakumiestä, joten emme ottaneet oluttakaan mukaan, mutta se ei haitannut, teimme nuotion ja meillä oli rupatellessa mukavaa. Myöhään illalla alkoi kuulua veneen ääntä, ja jonkin verran kauemmas ajoi kaksi jätkää, jotka olivat selvästi kännissä ja heittelivät meuhkaten leirintätarpeita rannalle.

Tunnelma meni pilalle, siitäkin syystä, että tiesimme noiden idioottien tulevan jossakin vaiheessa iltaa pummaamaan viinaa tai tupakkaa tai haastamaan riitaa. Niinpä päätimme siirtää jo kokoamamme teltan pienen niemen taakse näkösuojaan. Kokonaisen teltan siirtäminen on hankalaa, ja kun lopulta pääsimme niemen toiselle puolelle, huomasimme että teltta olisi pakko pystyttää veden rantaan, koska tasaista rantaa oli vain kapea kaistale, ja sen jälkeen kohosi jyrkkä hiekkatörmä. Siirretty teltta näytti kapealta kuin kirkontorni, mutta sinne sentään mahtui nukkumaan.

Pahat aavistuksemme kävivät toteen. Iltamyöhällä toinen jätkistä hoippui kohti telttaamme sikakännissä, ja tiedottoman määrätietoisesti, kuin automaattiohjauksella ja pysähtyi seisomaan telttamme oviaukon eteen.

- Onssteil vettä?

Olihan meillä vettä. Tarjosimme huikan.

- Me lähetää ton Antsan kans koht tuulastamaa, jätkä mokelsi.

Sen sanottuaan hän kaatui taaksepäin jäykkänä kuin lauta ja molskahti selälleen rantaveteen. Hän kellui siinä hetken, kunnes raahasimme hänet hiekalle. Piru vie, kun känniset osaavat tehdä itsestään riesan myös tajuttomina. Hetken juttelimme mitä voisimme tehdä. Teltan siirtäminen ei käynyt enää kysymykseenkään.

Puolen tunnin päästä tyyppi heräsi, kirosi ja pyysi taas vettä. Sen jälkeen hän tiedusteli kännisille ominaiseen uhmakkaan tapaan mitä jätkiä me olimme, ja mikä oli meidän keskiarvomme. Kaverit sanoivat olevansa vitosen jätkiä. Oman keskiarvoni valehtelin kuutokseksi.

- Vittu ihme hikari

Sitten tyyppi sanoi olevansa Keke ja kutsui meidät teltalleen. Lähdimme, koska emme oikein osanneet kieltäytyäkään. Keke alkoi sytyttää nuotiota, mutta ei saanut tulta pysymään yllä. Hän nappasi jostakin muovisen bensakanisterin, valeli puut bensalla ja tuikkasi ne tuleen. Liekkien koko ei miellyttänyt, joten hän valeli liekkeihin lisää bensaa. Tuli kiipesi bensavanaa pitkin kanisteriin, joka alkoi loimottaa kuin punainen lyhty, kun sen sisällä oleva bensiini syttyi. Keke katseli hehkuvaa kanisteria hetken, rääkäisi ja heitti sen käsistään. Tulen pehmentämä muovi levähti hajalle ja palavaa bensaa roiskui kaikkialle, myös Keken pohkeille, jotka syttyivät palamaan. Keke pinkoi veteen liekehtivin pohkein ja karjui mennessään. Koko ranta näytti olevan tulessa rantamäntyjen runkoja myöten, ja aloimme kiivaasti heittää hiekkaa saadaksemme liekit sammumaan. Keke oli saanut omat jalkansa sammumaan meressä ja tuli nyt meidän avuksemme. Vähitellen liekit tokenivat ja asettuivat kiltisti nuotioon.

Nuotion vieressä olevasta teltasta pisti esiin pää.

- Hö, mitä vittuu.

Emme olleet paniikissa huomanneet koko telttaa, se oli ihmeen kaupalla säästynyt bensaroiskeilta.

- Mitä tääl tapahtuu?

Kerroimme että ranta meinasi palaa ja koko metsä ja ainakin koko saari oli vaarassa ja Unsle meinasi kärventyä niin edelleen. Huomasimme, että läheisessä saaressa oli kansaa rannalla katsomassa miten meidän käy. Keke tutki hiiltynyttä puunrunkoa.

- Antsa sun farkut palo.

Antsa oli mennyt koisimaan telttaan ja jättänyt farkkunsa puun oksaan roikkumaan. Nyt ne olivat riekaleina. Antsa katsoi farkkujaan ja istahti hiekalle. Antsa ja Keke alkoivat puhua taas tuulastamisesta ja noutivat teltan vierestä Aperita-pullon, mutta huomasivat että sen korkki oli ollut auki ja nyt Aperita oli aivan hiekkaista.

Yö meni siinä jumitellessa, Antsa ja Keke eivät oikein tienneet lähteäkö tuulastamaan vai ei, varsinkaan kun Antsalla ei ollut enää housuja, ja Kekenkin housut olivat pohkeista palaneet. Antsa teki pitkähihaisesta paidastaan itselleen uudet housut ja kiristi ne kepillä, mutta ne eivät oikein pysyneet ylhäällä. Keke reteili naisjutun toisensa perään ja kertoi väliin tappelukokemuksiaan ja arvioitaan kuka paikkakunnalla oli oikeasti kova jätkä ja kuka pelkkä esittäjä. Aamuyöstä menimme omaan telttaamme nukkumaan, mutta haisimme niin savulta, että nukkumisesta ei tullut mitään.

Aamulla pääsimme onneksi lähtemään ennen kuin Antsa ja Keke heräsivät.

Kurlun kurlun

Vedentulo lakkasi taas. Jälleen putkirikko, nyt sata metriä edellisestä kohdasta länteen. Kävin väliaikaisella vesipostilla hakemassa pari pullollista juomavettä. Korjausautoja oli tällä kertaa paikalla kolme ja miehiä kuusi.

Pahaksi onneksi vedentulo katkesi kesken pyykinpesun. Saankohan puhtaita farkkuja aamuksi? Täytyy ilmeisesti varautua tuleviin vesikatkoksiin, Helsingin vesi kertoi, että putki on kuulemma hapero. Hauskaa jos näin on, aina kun se katkeaa, on 800 - 1 000 ihmistä ilman vettä. Luulisi että vesipostilla olisi jonoa, mutta siellä ei ollut ketään.

14.1.05

Hyvä Huygens!

Taivas on kirkas, ja kotiin kävellessäni bongasin saman tien itätaivaalta Saturnuksen, joka näkyykin nyt kirkaana Kaksosten tähtikuvion päätähtien Castorin ja Polluxin alla. Kello oli puoli kuusi, ja ajattelin siellä se, siellä se Huygens nyt toimittaa hommaansa.

Tietokoneeni on vanha ruispa, joka ei oikein jaksa pyörittää monta ohjelmaa jos katsoo videovirtaa, mutta ei se paljoa haittaa. Pidin Nasa TV:n päällä ja katselin Euroopan avaruusjärjestön iloista lehdistötilaisuutta. Avaruusluotainten onnistumiset ovat aina hyviä hetkiä, minäkin olen odottanut tätä Huygensin laskeutumista varmaan seitsemän vuotta. Nasa TV on usein hauskan amatöörimäinen tai arkinen, pressikonferensin päätyttyä kamera vielä kuvasi, kuinka tilaisuuden järjestäjä opasti journalisteja illallisruokalaan. Huygensissä oli ilmennyt jokin vikakin, mutta ilmeisesti ei kovin paha. Myöhemmin tänään pitäisi näkyä kuviakin Titanista. Jee jee!

Seuraava odotuksen kohde on luotain Europaan, siihen menee varmaan 30 vuotta vielä.

Google pyörittää kävijälaskuria

Googlen kuvahaussa täytyy olla jokin bugi. Olin nimittäin linkittänyt yhdessä vanhassa merkinnässäni erään Giacomettin veistoksen kuvaan, joka sijaitsi jollakin kanadalaisella palvelimella. Jos Googlesta hakee kuvia sanalla Giacometti, päätyykin minun blogiini, eikä oikeaan sivustoon, vaikka en edes ollut linkittänyt kuvaa näkyviin. Tämän seurauksena Sitemeter näyttää joka päivä kymmeniä vierailuja Google-kuvahaun kautta.

Poistin linkin toissapäivänä, ja nyt Googlesta tulee jo vähemmän hakuja tänne kuin ennen.

13.1.05

Pling sanoo stop-nappula

Uuden vuoden tekstittelijästä ei ole kuulunut mitään. Alan käydä kärsimättömäksi, mutta hillitsen nyt kumminkin itseni, enkä tekstaa hänelle minkään tekosyyn, kuten nimipäivän johdosta. Hän saa nyt tekstata uudelleen, ja kaikki kehittelemäni hienot vastineet unohtuvat kuitenkin.

Aamuisin samalta pysäkiltä kuin minä nousee bussiin usein nainen, joka työskentelee samassa rakennuksessa kuin minä, ja jää täten samalla pysäkillä poiskin. Sama toistuu kello viiden aikaan töistä lähtiessä, meillä on sama pysäkki ja bussilinja. Olemme moikkaustuttuja ja rupattelututtuja, hän istuu usein viereeni, ja matka sujuu joskus mukavasti jutellen, joskus taas kumpikaan ei keksi mitään sanottavaa, ja se on kiusallista. En tiedä onko hänen mielestään, mutta minusta on.

Luonnollisesti tällaisesta pitää kehittää ongelma. On mukavaa jutella jonkun kanssa niitä näitä, mutta joka aamu tuntemattoman kanssa rupattelu on välillä hankalaa. En edes tiedä hänen nimeään, enkä aio sitä kysyä. Hänkään ei kysy minun nimeäni, eikä yleensäkään kysele mitään - puhumme säästä tai säästä tai mistä ikinä mikä on sopivan neutraalia, kuten sähkökatkoihin liittyvistä lapsuusmuistoista. Sopivilla kysymyksillä voi tietysti aina saada keskustelua aikaan, mutta tässä tapauksessa kysymykset tuntuvat tungettelevilta. Koko bussirupattelun idea on ystävällisessä anonyymiydessä. Sen tiedän, että nainen seurustelee; naisilla on yleensä tapana tämän kaltaisissa tilanteissa ilmaista varattuusstatuksensa tavalla tai toisella, tämä nainen ilmaisi sen erikoisen myöhään, käyttämällä "me"-pronominia vastauksessaan johonkin kysymykseeni, johon ei oikein voinut vastata "minä", jos on sinkku. En oikein muista mikä kysymys se oli, en laskelmoinut asiaa niin. Kun ei tiedä toisen nimeä tai muitakaan detaljeja, ei ole kovinkaan helppoa tasapainoilla sopivan etäisen tuttavallisuuden ja tylsyyden välillä. Toisaalta hän on mukava ihminen ja meillä on usein aika hauskaa jutellessamme. Joskus hän vaikuttaa ilahtuneelta minut nähdessään.

Jo paikan valinta bussissa on hankalaa. Pysäkillä seisomme välimatkan päässä, ettei huomenien jälkeen tulisi kuollutta hetkeä. Menen bussiin edeltä, ja hän tulee perässä, hymyilee ja istuu useimmiten viereiselle penkille, toisinaan taas ei. Jos taas menen hänen perässään, tunnen velvollisuudekseni istua hänen viereensä, ja itseni epäkohteliaaksi, jos en istu. Hän todennäköisesti ajattelee samoin, joten vältämme katsekontaktia ettei tulisi sosiaalisten paineiden ohjaamaa valintatilannetta, vaan paikan valinta tuntuisi vapaalta. Toisaalta on niinkin, että jos emme osu samaan bussiin, olen vähän pettynyt.

Ehkä minun pitäisi kysyä hänen nimeään, niin tämäkin normalisoituisi yhdeksi tuttavuudeksi muiden joukossa.

11.1.05

Mäk

Apple se osaa tehdä haluttavia tietokoneita, kuten Mac minin. Tahtoo! Haluaa!

Mutta hillitsen himoni muistuttamalla itseäni, että Apple mokaa aina. iMacissa oli täysin epäergonominen hiiri ja levyasema puuttui. iPodissa ei kuulemma voi lajitella musiikkia aakkosjärjestykseen. Mac minissä täytyy myös olla jokin suuri ärsyttävyys, joka paljastuu kohta. Minä olen kettu, ja omenat ovat happamia.

Ei ole ihme, että Nokia lomauttaa multimediapuolen työntekijöitä, eikä N-Gage myy. Nokian multimediakama on kyllä kuulia, mutta ei ihanaa niinkuin iPod tai Mac mini. Minusta Nokian nykymuotoilu on muutenkin liian tylyä ja luotaantyöntävää. Saisivat ottaa oppia Applesta.

Ee on ämpee kolme

Nyt kun olen taas työelämässä, pää on iltaisin tyhjä ajatuksista, joten tämä blogikin vähitellen tylsenee.

Hesari kertoi Kotkaan suunniteltavan suojeluskuntaa, joka on avoin kaikille suomalaisille, paitsi vasemmistolaisesti ajatteleville ja ay-liikkeen jäsenille. Sivareista ei puhuttu mitään, joten sivarina olen ilmeisesti kelvollinen jäseneksi. Olen tosin myös ammattiliiton jäsen, joten ehkä he teloittavat minut kun petos käy ilmi. Suojeluskuntaa yrittää pistää kokoon joku vartiointiliikkeen omistaja, tarkoituksena tuottaa jäsenilleen "turvallisuuspalveluita". Hemmo ei kuulemma pääse toteuttamaan pyrkimyksiään - vai pitäisikö sanoa taipumuksiaan - vapaaehtoisessa maanpuolustustyössä. No ei varmaan. Aika surkuhupaisaa muuten, että aseellista toimintaa harjoittava järjestö, joka ei ole maanpuolustuksellinen ja joka karsii jäsenensä poliittisen suuntautumisen perusteella (sivarit muuten saavat osallistua vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön) tai mikäli he puolustavat omia etujaan, luo pelkällä olemassaolollaan turvallisuuspalvelujen tarpeen muille kuin jäsenilleen, erityisesti niille joita ei jäseniksi hyväksytä.

Käsittämätöntä, että joku edes haikailee nyky-Suomessa jonkin suojeluskunnan tai punakaartin perään.

Tein Soulseekissä todellisen löydön: kaksi levyä nimeltään World of Music. Niillä on kansanmusiikkia ympäri maailmaa, todellinen huippubiisi on nimeltään "Postal Workers in Ghana - Cancelling Stamps". Se on äänitetty Ghanan yliopiston postitoimistossa, ja siinä työntekijät leimaavat postimerkkejä, viheltelevät ja saavat aikaan aivan hirmuisen gruuvin leimasimia lätkyttelemällä. Pikainen googlaus paljasti, että en ole ainoa tähän biisiin tykästynyt, ja joku ystävällinen sielu on pannut kappaleen mp3-muodossa nettiinkin. Äänen laatu ei vain ole yhtä hyvä kuin minun kopiossani, joten olennainen ei välity aivan niin hyvin, mutta toivoakseni riittävästi.

Tänään mietin myös, miten havainnollistaisin aikadilaatiota siten, että se olisi helpompi mieltää kuin kuvittelemalla kellojen käymistä avaruusaluksessa. Koska en ole fyysikko, jouduin vaivaamaan päätäni aika tavalla. Sitten keksin. Oletetaan, että meillä on ilotulitusraketti, jonka rakettimoottori palaa vinkuen sekunnin ajan. Parasta varmaan olettaa havainnollisuuden vuoksi myös, että raketissa ei ole loppupamausta ollenkaan. Kun raketti ammutaan taivaalle, se kohoaa 330 metrin korkeuteen moottorin palaessa. Maan pinnalla kuunneltaessa (mutta ei katseltaessa!) moottorin paloaika tuntuu olevan kaksi sekuntia, sillä äänen nopeudesta johtuen 330 metrin korkeudesta lähtevät viimeiset vinkunat saavuttavat maan pinnalla olevat ihmiset sekunnin päästä. Toisin sanoen raketti lentää sekunnissa 330 metrin korkeuteen, mutta sieltä korkealta lähteneillä äänillä kestää toinen sekunti päästä palata maanpinnalle kuulijoiden korviin. Näinollen kuulijoista kuulostaa, että moottori palaa vinkuen kaksi sekuntia. Raketilla ratsastava muurahainen taas kokee, että moottori palaa vain sekunnin. Samoin jos raketti ei lähdekään maan pinnalta, moottori tuntuu palavan vain sekunnin.

Tässä ajatuskokeessa ei siis saa käyttää näköaistia ollenkaan, vaan vain kuuloaistia. Kokeessa itse asiassa oletetaan maailmakaikkeus, jossa mikään ei voi liikkua ääntä nopeammin. Kuulijat kuulevat raketin äänessä lisäksi doppler-siirtymän, mikä vastaa punasiirtymää. Doppler-siirtymän avulla voidaan päätellä raketin nopeus, samaan tapaan kuin valon punasiirtymästä voidaan päätellä kappaleen nopeus.

Meniköhän tämä ollenkaan sinne päin. Tätä olisi hauska havainnollistaa vaikkapa koululuokassa jakamalla oppilaat kahteen ryhmään, soittamalla kaksi eri mp3:sta ja pyytämällä heitä mittaamaan moottorin vinkunan kestoajan.

9.1.05

Äiskä juuttuu trampoliiniin

Pinseri kertoi Googlen käytöstä hakkeroinnin työkaluna. Minä olen harrastanut samankaltaista luotaamista Soulseekin kanssa. Se on yksi parhaista tiedostojenjako-ohjelmista, mutta siinä on yksi vika - sen kanssa on helppo möhlätä asiat niin, että kaikki My Documents -kansion alaiset kansiot ovat avoinna maailmalle. Tämän seurauksena Soulseekistä löytää helposti henkilökohtaisia kuvia, dokumentteja, videoita ja muuta tavaraa jota ei ole koskaan tarkoitettukaan jaettavaksi.

Yleensä dokumentit ovat tylsiä, lähinnä CV:itä, työhakemuksia ja eri oppilaitosten harjoitustöitä. Kerran löysin yhden lakiasiaintoimiston dokumentteja, mutta en sitten päässyt lataamaan niitä. Kuvat ovat nekin tylsiä ja mitäänsanomattomia muille kuin niiden omistajille. Poseerauksia, maisemia, maisemaposeerauksia ja niin edelleen. Mitään kotipornoa ei ole koskaan tullut vastaan.

Yhden mielenkiintoisen kuvan olen sentään löytänyt, sen nimi mum stuck on trampoline.jpg oli niin houkutteleva että kuva oli pakko imuroida. Maisemasta päätellen kuva se on otettu Brittein saarilla jonkin korkean mäen huipulla. Keskellä kuvaa on trampoliini, josta pyllistää vanhahkon naisen takamus ja jalat beigen värisessä hameessa. Ilmeisesti naisen pää tai hiukset ovat jääneet kiinni trampoliinin maton ja reunan väliin. Etuoikealla seisoo trampoliinia katsova nuori nainen, selkä kuvaajaan päin. Hänellä on sylissään vauva, ja sekä vauva että nainen katsovat trampoliiniin juuttunutta naista. Naisen ja vauvan asento on täysin rauhallinen, he eivät ole vielä tajunneet mitä on tapahtunut. Näkymän taustalla leviää sateen tummentama pilvinen taivas, mutta trampoliini, siihen juuttunut nainen sekä nuori nainen vauvoineen ovat vielä selvästi valaistuna. Kuvassa on niin huikean pysähtynyt surrealistinen tunnelma, että sellainen voi olla vain sattumaa.

8.1.05

Nyt tulee

Huoltomiehen neonvihreissä liiveissä luki Verkkopalvelut. Hän ähräsi aikansa rautakangella putkirikon kohdalla ja sulki kaivon kannen. Vesi alkoi taas virrata, ensin kirkkaana, sitten ruskeana ja sitten taas kirkaana.

Mietin, miltä kaupunki näyttäisi jos siitä näkisi vain vesijohtoputket. Tuhansia ja tuhansia haarautumia vaakasuoraan ja pystysuoraan, vähän kuin puun lehden suonet kolmessa ulottuvuudessa, kaikkialle tunkeutuva dendriittimäinen veden verkko. Miltähän Päijännetunneli näyttäisi? Olisiko se valtasuoni?

Tämä leuto sää tuntuu maaliskuulta, vaikka haluaisin että olisi tavallinen tammikuu, sellainen anonyymi perustalvikuukausi joka tarvitaan joulun jälkeen ennen kuin kevättalvesta voi nauttia. Ulkona on tyyntä eikä edes sada. On luvattu voimakkain myrsky sataan vuoteen, tämä on siis tyyntä myrskyn edellä. Täytyy kaivaa jostakin sääkartta josta näkyy missä matalapaine liikkuu. Tässä odottamisessa on jotakin hermostuttavaa.

Ei tu vettä, ei edes muovikasseja

Heräsin ja aioin juoda aamukahvit. Hanasta tuli kurlutusta muttei vettä.

Helsingin vesi kertoi että läheisellä kadulla on tapahtunut äsken putkirikko, ja vesi on katkaistu. Aika paljon olivat ihmiset soitelleet, mutta vikailmoituksiin vastaaja vaikutti vielä aivan kärsivälliseltä.

Tukka on sekaisin. Nyt sitäkään ei saa ojennukseen ennen kauppaan menoa. Pullovettä ei ole onneksi katkaistu.

7.1.05

Ruokalistalla tänään fibonacceja ja kuutiojuureksia

Aavistan saavani uuden vuoden tekstittelijältä vielä toisen viestin ennen kesää. Odotan rauhassa. Tiedän ettei hän nyt oikein keksi mitään sopivaa syytä ottaa yhteyttä, eikä ehkä halua muutenkaan. Oikeastaan tällainen tilanne on optimaalinen, tekstari oli pelkkä keep alive -paketti (sori, en löytänyt muuta sanastolinkkiä), josta tuli kummallekin hyvä mieli, mutta joka ei velvoita mihinkään. Ilmankos olenkin ollut niin hyvällä tuulella siitä lähtien.

Musiikkiallergiaa

Olin muutaman vuoden ajan musiikkielämässä mukana siellä sun täällä bändin kanssa, mutta yhtäkkiä kyllästyin kaikkeen ja tulin musiikille allergiseksi. Menetin mielenkiintoni musiikkiin kokonaan, enkä kerta kaikkiaan sietänyt kuunnella sitä tai seurata mitä musiikkimaailmassa on meneillään. Peruutin lehtienkin tilaukset ja lakkasin lukemasta netinkin musiikkipalstoja. Musiikitonta kautta kesti melkein tarkkaan kaksi vuotta, ja vasta Napsterin myötä aloin taas tuntea vetoa musiikin kuunteluun. Edelleenkään en osta levyjä enkä seuraa musiikkilehtiä tai mitään muutakaan foorumia, mutta nykyään noudan kyllä musiikkini P2P-verkoista.

Edelleenkin kuuntelen musiikkia lähinnä tässä kirjoittamisen ohessa. Täysin keskittyneesti kuuntelen hyvin harvoin. Minulla on kyllä MP3-soitin, mutta kuulokkeet päässä kulkeminen tai matkustaminen on jotenkin järjettömän tuntuista, sillä kävellessä soiva musiikki häiritsee hassulla tavalla asioiden näkemistä. Tuntuu kuin kävelisin saippuakuplan sisällä.

Viime aikoina olen löytänyt uudelleen Aphex Twinin, jonka brittiläinen eksentrisyys tuntuu olevan peräisin samasta lähteestä kuin Monty Python-animaatioiden tai brittiläisten 80-luvun tietokonepelienkin. Aphex Twiniä kuunnellessa tulee väistämättä mieleen Pyjamarama. Johan sen nyt näkee I Care Because You Do -levyn kannestakin että musiikin on pakko olla hyvää. Pois turha teknokuulailu ja irvilärviä kanteen.

Brittiläisten pelien kummallisuudet (ja tietokoneiden! jos joku on Spectrumia näpelöinyt) olivat kyllä toisinaan raivostuttavia. Erityisesti MikroBitissä oli tapana haukkua brittiläisiä platform-pelejä niiden turhauttavista piirteistä, kuten liian vaikeista kentistä. Toisaalta myös kaikkien aikojen paras peli, Elite, on brittiläinen, mistä hyvästä britit saavat paljon anteeksi.

5.1.05

Talouselämä ja kuolema

Hyökyaallon hukuttaminen turistien luettelot lyhenevät Ruotsissa ja Norjassa, mutta silti ruotsalaisia on kuollut enemmän kuin suomalaisia. Tämä johtuu siitä, että Suomi on maailman kilpailukykyisin maa.

Väkilukuunkin suhteutettuna useammalla ruotsalaisella on varaa matkustaa lomalle Thaimaahan kuin suomalaisella. Suomen kilpailukyky on pitkälti riippuvainen Suomen alhaisesta palkkatasosta.

4.1.05

Syödään LBJ-pillereitä ja katsellaan kûûta viikko

Uudenvuodenaattona tuli tekstiviesti taholta, jolta en sellaista olisi enää odottanut. Lähettäjänä oli nainen, jonka kanssa lopetin yhteydenpidon melkein puolitoista vuotta sitten. Hän oli varmasti humalan rohkaisemana (tai tunteellistamana) intoutunut varovasti ottamaan taas yhteyttä. Tekstarissa oli pelkkä hyvän uuden vuoden toivotus, ilman allekirjoitusta. Lähettäjä varmaan otaksui, että minulla olisi hänen numeronsa vielä puhelimen muistissa ja näkisin keneltä viesti on. No, hän oli oikeassa. En ollut siivonnut nimeä ja numeroa pois muistista vaikka joskus niin olinkin aikonut tehdä. Mutta eipä ollut hänkään minun numeroani deletoinut.

Jos olisin ollut yhtään älykkäällä tuulella, olisin toivottanut hyvät uudet vuodet sinnekin ja kysynyt anonymin lähettäjän nimeä ja niin edelleen, toisin sanoen osoittanut että tietenkään en enää säilytä numeroasi kun ei ole mitään syytä. En ollut älykäs, olin juonut hitaasti lasillisen konjakkia ja saanut aikaan juuri sopivan laiskan veltostelutilan, jossa selvyyskiintiö on täyttynyt, mutta humala ei ole aivan päässyt alkamaan. Enkä olisi ollut älykäs muutenkaan, vaikka olin mielessäni varautunut äkillisiin yhteydenottoihin ja harjoitellut ovelia sanakäänteitä. Tämän naisen yhteydenotot ovat kuitenkin merkitykseltään aivan omaa luokkaansa, ja kaikki etukäteen huolellisesti rakennellut viritykset ja ihmissuhdeshakkisiirrot unohtuivat sillä sekunnilla (ja unohtuvat varmaan aina). Niinpä toivotin hölmön ilahtuneena hyvää uutta vuotta takaisin päin, ja sain takaisin viestin jossa hän kertoi pohtineensa olemmeko vielä ystäviä ja todenneensa että olemmehan me aina.

Mutta kun. Minä erosin hänestä juuri siksi, että olemme vain-ystäviä. Se ei ollut ollenkaan sitä mitä halusin (LJBF! LJBF! the horror! the horror!) En kaipaa mitään platonisuusvirityksiä, ne ovat pahimmillaan mielipuolisia systeemejä, joissa saa esimerkiksi kuulla kuinka vain-ystävänainen onkin yhtäkkiä mustasukkainen minun työkaverinaisestani jota autoin yhden huonekalun verran muutossa. Todelliset, aidot ja rehelliset ystävänaiset ovat asia erikseen, niissä suhteissa ei ole mitään outoa, jännittynyttä tai kummallista.

Vastasin sitten, että tottakai ollaan ystäviä, jonkinlaisen kiltteyspuuskan ajamana. Sen jälkeen en ole hänestä kuullut. Olen aika tyytyväinen siitä. Toisaalta toivon, että hän tekstaisi uudelleen, jolloin voisin vastata vaikkapa Mennäänkö suihkuun? Haluaisin saippuoida sinut. Niin haluaisin oikeasti tehdäkin.

Töissä

Bah. Toista päivää takaisin töissä opintovapaan jälkeen.

Eihän tässä työssä mitään vikaa sinänsä ole, periaatteessa kiva työ, hyvä yritys ja kivat työkaverit, mutta en millään jaksaisi tai haluaisi suuntautua enää kymmenien asioiden yhtäaikaiseen mielessäpitämiseen. Opintovapaalla pystyin tekemään täysin sitä mitä itse halusin ja keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. Töissä se ei onnistu.

Tämä ei ole tottumiskysymys. Tiedän että totun pian tähän työtapaan, mutta en pohjimmiltaan pidä siitä. Opintovapaalla, kun oli mahdollisuus tehdä mitä vain, olin täysin keskittynyt ja päämäärätietoinen. Töissä teen koko ajan paljon muuta kuin itse töitä - haen kahvia, tai tarvikkeita, surffaan netissä, teen yhtä asiaa saadakseni aikaan jonkin toisen, mutta tämä yksi asia johtaa toiseen ja sieltä kolmanteen ja niin edelleen. Kaikki tämä kertoo siitä, että en oikeasti pidä huomion liiallisesta hajauttamisesta. Aikaisemmin luulin että keskittymiskyvyssäni on vikaa, mutta totuus on, että en vain pidä työni luonteesta ja yritän paeta sitä sijaistoimintoihin.

Nyt on selvää kuin pläkki, että en halua enää työskennellä näin. Olen tienhaarassa, ja minun täytyy etsiä jokin toisenlainen duuni. Jos en tartu tähän ajatukseen nyt, se painuu taustalle tuskin kuuluvaa kestotyytymättömyyden ääntä soittamaan, ja sellainen ei käy.

2.1.05

Metallia ja mekaniikkaa

Joululomalla pääsin käymään konepajalla, jossa asennettiin höyrykonetta 10-metriseen entiseen pelastusveneeseen. Siitä tulee aikanaan huvialus, vähän tämän näköinen.

Höyrykone on pieni 2-sylinterinen, 10-hevosvoimainen, ruotsalaista tekoa ja julmetun kaunis. Valmistajan kotisivuilla pääsee näkemään eri konemalleja, mutta niistä mikään niistä ei ole aivan samanlainen kuin näkemäni 2-sylinterinen. Silti kuvista välittyy kiillotetun messingin, vihreäksi maalatun valuraudan, tumman puun ja punaisen lämpöeristysnyörin mielikuvitusta kiihottava yhdistelmä. Tuollaisen koneen haluaa heti nähdä toiminnassa ja päästä hypistelemään vipuja ja venttiilejä. Koneesta ei kuulemma lähde juuri ollenkaan melua. Sekin vielä plussaa.

Opin myös muutaman detaljin. Noita kuvassa sylinterien ylä- ja alaosassa näkyviä hanoja sanotaan hikihanoiksi (tässä kuvassa osa numero 33) . Hanojen avulla poistetaan sylinteriin tiivistynyt vesi, jota kertyy aina koneen seisoessa ja joka muuten rikkoisi koneen kokonaan. Ilmiö on sama kuin se, että tähtimoottorin alimpaan sylinteriin kerääntyy öljyä, joka on laskettava pois ennen starttia. What is the sound of a conrod bending, kysyisi zeniläinen mekaanikko.

Höyrykoneisiin verrattuna polttomoottorit ovat kuitenkin tylsiä. Höyrykoneessa on kauneutta ja vääntöä, itse asiassa niin paljon, että tähän rakenteilla olevaan veneeseen täytyi valmistaa hyvin suurinousuinen potkurikin erikseen. Se olikin varsinainen vesiruuvi. Yllättäviä ovat metallin ja mekaniikan ilot.