27.5.05

pBuLiUsEtSo

On artisteja, jotka tekevät uransa alkuaikoina yhden hieman siloittelemattoman, mutta siitä huolimatta todella loistavan musiikin riemua tursuavan levyn, ja ponkaisevat sen myötä riittävän suuren piirin tietoisuuteen, jotta ura voi jatkua ja seuraavat professionaalin kuuloisemmat mutta tylsemmät levyt myyvät jokainen enemmän kun edeltäjänsä. Artistin ura kehittyy, mutta musiikista tulee tasapaksua. Siitä katoaa jokin nuorekas notkeus ja kokeilunhalu, ripaus nerouden rajamailla hiippailevaa pöljyyttä.

Steve Vain Flex-Able on sellainen levy, samoin kuin Absoluuttisen Nollapisteen Muovi antaa periksi. Flex-Ablella on kappaleet Call it Sleep ja The Attitude Song, jotka ovat niin taitavasti rakennettuja, että niitä kuunnellessa tuntuu kuin näkisi suoraan toisen ihmisen aivoissa muhiviin monimutkaisiin musiikillisiin ajatusprosesseihin, ikään kuin jonkinlaisen telnet-yhteyden kautta. Sellaista kuunnellessa naamalle leviää vähän hämmästynyt virne. Vai on teknisesti loistava, mutta Flex-Ablella kitarasankarointikaan ei ole itsetarkoitus. Myöhemmin Vai alkoi tehdä tylsempää musiikkia. Mistähän tämä tylsistymisilmiö johtuu? Tuleeko menestyksen myötä kaikesta liian helppoa, vai onko kysymyksessä pelkkä ikääntyminen?

No jaa, menen taas leikkimään arvausleikkiä Darth Vaderin kanssa.

1 kommentti:

Timo Riitamaa kirjoitti...

Joo, Absoluuttisesta 0.:stä. Eka ei vielä aivan, muovin jälkeisillä sitten enää yksittäisiä helmiä.