28.4.05

Sota jokaiselle vuodenajalle

Mikähän siinä on, että muutaman vuoden tauon jälkeen aikanaan hienolta vaikuttanut ravintola onkin yhtäkkiä ihan tavallinen ja ruokakin ihan-ok, muttei mitään niin mainiota kuin edellisillä kerroilla. Ikääntymistä, leipääntymistä vai ravintolan tavallistumista? Illallisseura oli sentään mukavaa. Kuukkeligaala jäi, mutta täytyy tunnustaa että en ollut edes kunnolla kiinnittänyt huomiota minä päivänä se pidetään, koska en ehtinyt osallistua äänestykseenkään.

Illalla kotiin palattua, jonkin verran juovukkeessa, Hesben sähkeuutisista luettu "Menopaussille kultainen kuukkeli -palkinto" sai tarkistamaan muutamaan kertaan olenko hereillä vai unessa, kun tuttavan ja juttukaverin blogi mainitaan valtakunnan päälehdessä. Seuraava ajatus oli, että hetkinen, Meahan kirjoittaa anonyyminä, enkä ole koskaan häntä tavannut. Anonyymihenkilökin voi olla persoona ja tuntua tuttavalta, mikä on aika suuri saavutus. Kuukkeli pesiköön onnellisena Mean kirjahyllyssä. Mutta näyttääkö kuukkeli V-merkkiä kämmenselkä yleisöön päin, vai pitääkö se sittenkin peukaloa pystyssä? Varmaan jälkimmäinen tulkinta on oikein.

---

Inhoan esiintymistä, mutta siitä huolimatta esiinnyn töissä aika paljon. Jollakin tavalla yleisön edessä on itse asiassa oikein mukavaa, saa kymmenien ihmisten jakamattoman huomion ja hiljaisuuden, ja jos ei saa, niin ei muuta kuin asennetta peliin: Hähää, nyt ette pääse pakoon, teidän on pakko istua siinä ja kuunnella minua! Mihinkään ette pääse, perkele! Kun saan päälle oikeanlaisen esiintymisvireen, kaikki alkaa virrata täysin sujuvasti, ääneni muuttuu kantavaksi, sanat soljuvat ja tunnen kuinka voin hallita yleisöä, sen tunteita ja ajatuksia. Se on varmaan flow-tila. Harvoin sellaista kyllä tapahtuu, mutta edellä mainitsemani asenne auttaa, ja tottakai se että oikeasti hallitsee asian josta puhuu. Minulla on kokemuksia siitäkin, millainen painajainen on esiintymistilanne, jossa joutuu koko ajan improvisoimaan kun ei tiedä tai osaa tarpeeksi.

Esiintymisessä jelppivä asenteeni on peräisin bändiajoilta, jolloin yleisönä saattoi olla lauma keskisormea näyttäviä ja kaljapulloilla heitteleviä öyhöttäjäpunkkareita tai sitten kaksi kaveria ja täysin välinpitämätön kaljoittelijalauma plus pakolliset rokkipoliisit. Silloin ei auttanut nöyristellä yhtään, vaikka kuinka olisi nolottanut ja tehnyt mieli soittaa biisit pikaisesti ja poistua vähin äänin. Oikealla asenteella pääsee jo aika pitkälle yleisön hallitsemisessa.

Eilen tärkeä esiintyminen sujui kertakaikkisen mainiosti. Tänään väsytti sitäkin enemmän.

2 kommenttia:

mea kirjoitti...

Minä olen kyllä sitä mieltä, että anonyymina ja netitse minut oppii tuntemaan paremmin kuin lihaisampana versiona, sillä silloin menen lukkoon ja vetäydyn ja avaan itseäni huomattavan huonosti. Mistä seuraa, että minut Meana tuntevat tuntevat minut paremmin kuin ne, jotka "tuntevat" vain sen naisen, joka kävelee vastaan ja hymyilee.

Hyvinkin luultavasti, ellei peräti todennäköisesti, sinä tunnet minut paremmin kuin vaikka äitini tai isäni. Minun ristini on ujous ja kuoreentuminen, jotka piirteet jostain syystä eivät vaivaa kirjaimitse.

Sitäpaitsi täällä tapaa fiksumpia kavereita kuin out there.

Dyro kirjoitti...

Olen usein miettinyt, mitä toisen ihmisen tunteminen tarkoittaa. Minulla on kokemuksia hyvin intensiivisestä, pitkäaikaisesta ja kirjallisesti kunnianhimoisesta sähköpostikirjeenvaihdosta, jonka rinnalla tapasin kyseisestä ihmistä päivittäin. Sain kuulla, että hän kokee tuntevansa kaksi minua, yhden kirjallisen minän ja toisen reaalimaailman minän. Minulla oli vähän samanlainen kokemus hänestä, mutta ei läheskään niin voimakas.

Olin aika vihainen kommentista, olin ollut aina siinä luulossa, että ihminen ilmentää kirjoittaessaan samoja asioita kuin muussakin vuorovaikutuksessa, eikä mitään eroja ole. Ehkä sittenkin oli tai on, suhteemme oli todella hankala ja kompleksinen, ja päättyi lopulta, mikä taas toimi sysäyksenä tämän blogin aloittamiselle.

Onpa vielä niinkin, että tässä blogissa vältän tuomasta itsestäni ja elämästäni ilmi niitä asioita, joita ilmaisisin lihakeskusteluissa ystävien ja tuttavien kanssa. Kummallista.

Fiksuja ihmisiä täällä kyllä tapaa, se on myönnettävä, ja lopulta löytää sen oman piirinsä blogeja, joita lukee säännöllisesti, ja joiden kirjoittajat alkavat tuntua tutummilta kuin ne työkaverit, joiden kanssa käy usein lounaalla, mutta joita ei tapaa vapaa-ajalla.