22.4.05

Siis tälläinen tägipuuro suorastaan kutsuu bugeja kuin feromonit antennisarvisia koiperhosia

Nyt soi TV-resistori: joku single.

Otetaan vaikka osittainen m€€mi:

2. Oletko koskaan ollut ihastunut fiktiiviseen hahmoon?


Olen, 11-vuotiaana. Hänen nimensä oli Podkayne Fries Robert A. Heinleinin kirjassa Taistelu Venuksessa. Ihastuin häneen julmetusti, koska hän osasi sanoa suomeksi "kiitos", ja oli kansikuvan perusteella kovin kaunis avaruuskypärä päässään. Podkayne oli yhtä aikaa suloinen ja sellainen jonka kanssa olisi voinut ajaa mäkiautolla kilpaa antamatta ollenkaan tasoitusta. Ajattelin häntä usein, oli todella raastavaa, että häntä ei oikeasti ollut olemassa. Heinleinia en ole sittemmin lukenut. Nuorten Tiikeri-sarjaa kyllä, siinä oli paljon hyvää scifiä. Nykyään olen pudonnut scifin kelkasta, puhelimeni arkistoon olen kyllä tallentanut kaksi kirjasuositusta: David Brinin Tähtisumu täyttyy ja Douglas Kennedyn The Big Picture. Jotenkin minusta silti tuntuu, että scifi oli vaikuttavimmillaan silloin esipuberteetti-ikäisenä, mikä on harmi, koska samanlaista taianomaisuutta ja rajattomuutta kaipaisin nytkin.

Mitä jos olisi olemassa meemi, joka hävittäisi kaikki muut meemit? Itsensäkin siis, mutta milloin? Vasta sitten kun muut meemit on tuhottu, vai heti ensimmäiseksi, sillä itsestään on helpoin aloittaa?

Haluaisin ostaa vaatteeni herrainvaatehtimosta. Vaatteissani ei saisi lukea yhtään mitään, ja niiden tulisi olla ajattomia. Ajattomia vaatteita ei ole olemassakaan.

Työpaikan kahvinkeittimen pannun seinät olivat maitomaisen sameat. Se muistutti minua lapsuudestani, minulla oli kokoelma elektroniputkia, siis niitä lasilieriöitä joita oli vanhoissa radioissa ja joiden sisällä kiilui oranssi hehku. Niiden yläosassa oli sisäpuolella peilimäinen pinnoite ja huipulla pieni lasinippa. Jos lasinipan katkaisi, putkeen pääsi ilmaa ja pinnoite muuttui hetkessä samean valkoiseksi. Jos putkesta sitten imaisi, maistoi suussaan omituisen maun. Haeskelin netistä, ja sain selville että se peilimäinen pinnoite on bariumia, joka hapettuu ilman vaikutuksesta bariumoksidiksi. Olen siis maistanut bariuminoksidin maun. Bariumoksidi on myrkyllistä, mutta minä elän yhä vain.

Nyt soi Circle. Bändillä on mitä mainioin nimi, musiikki on hypnoottisen junnaavaa ja kiertää kehää.

Radio Helsinki soitti Kauko Röyhkän biisin Olen messias. Se toi mieleeni maaliskuun 1990, joilloin kaikki oli käsittämättömän kevyttä ja valoisaa. Miten voikin olla sellaisia ajanjaksoja elämässä, jolloin kaikessa mitä näkee on erikoinen sisäinen hehku, ja kaikki säteilee merkitystä. Miksei sellaisia hetkiä tule enää? Johtuuko se siitä, että minä luulen tietäväni millainen maailma oikeasti on?

5 kommenttia:

parfej kirjoitti...

"Jos lasinipan katkaisi, putkeen pääsi ilmaa ja pinnoite muuttui hetkessä samean valkoiseksi. Jos putkesta sitten imaisi, maistoi suussaan omituisen maun."

Juuri tuollaisella kokeilunhalulla voitetaan Darwin-palkintoja, oletan.

(miten kukaan voi tulla ajatelleeksi...?)

Dyro kirjoitti...

Jaa, no, minä kyllä karsiuduin alkuerissä enkä päässyt kisakoneeseen. Yritin kyllä myöhemminkin, kaatamalla puoli kanisterillista bensiiniä betonilaatan halkeamaan ja sytyttämällä sitten halkeamasta kohoavan höyryn. Luulin että se palaisi yhtä hienolla liekillä kuin tuntemattoman sotilaan haudalla, mutta vielä mitä, kesäpäivän helteessä kaasuuntunut bensiini puoliksi räjähti. Ääni oli mahtava bassonjysähdys, mutta mitään ei mennyt rikki, eikä karvaakaan käristyt päästäni. Opetus: mitä suurempi riski, sitä moukempi tuuri.

Olen sittemmini luopunut palkinnon tavoittelusta, koska julkisuus ei olisi kunniaksi kotipaikkakunnalle ja isänmaalle, ja kunnan lahjoittama tonttikin olisi pinta-alaltaan vain metri kertaa pari metriä.

"(miten kukaan voi tulla ajatelleeksi...?)"

Tarjoan selitykseksi Y-kromosomia, koska se on miellyttävämpi kuin silkka tyhmyys. Nih.

Dyro kirjoitti...
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
parfej kirjoitti...

Ehkä selitykseksi käy sittenkin se kokeilunhalu. Sovitaanko niin?

Muistin juuri, että olen aikoinaan sulkenut itseni jääkiekkovarustekassiin niin, etten hätäännyttyäni päässyt ulos omin avuin. Ja hypännyt tahallani maassa lojuvan kylvöharavan piikkien päälle.

Aih. Jälkimmäinen teki kyllä kipeää. Ihme, kun ei otsaan jäänyt lommoa (ehkä se jäi jotenkin sisäpuolelle).

Dyro kirjoitti...

"Maailmankaikkeuden kaksi yleisintä alkuainetta ovat vety ja kokeilunhalu." Joo, kuulostaa hyvältä!

Ehkä jääkiekkokasseihin pitäisi liimata sisäpuolelle pimeässä loistava EXIT-kyltti, niin kassiin jäänyt tietäisi mihin suuntaan lähteä. Minäkin olen muuten saanut lommon otsaani, myös ulkopuolelle. Juoksin päin aitaa ja kulmakarvojen väliin jäi arpi. Toisaalta arvet kyllä komistavat.