1.2.05

Äänismin aallot

Haluaisin kantaa mukanani tallennusvälinettä, jossa olisi kunnon mikrofoni, siis sellainen karvaisella tuulisuojuksella varustettu zeppeliini, eikä mikään mitätön pikku kapseli jossa on solmioklipsi. Tallentaisin siihen elinympäristöni ääniä, koska äänet muuttuvat jatkuvasti, joitakin katoaa ja toisia tulee tilalle. Tiettyjä kadonneita ääniä jää kaipaamaan, kuten raitiovaunujen oranssin leimauslaitteen sirahdusta, kun sen sisäisen kellon tuntilukema vaihtuu. En kuullut sitä usein, mutta samalla se oli kuitenkin läpikotaisin tuttu ääni.

Äänittäisin kaikenlaisia perusarkipäiväisiä ääniä - vessan tuuletuskanavan vinkunaa, pöntön vetämisen ääntä (koska sekin muuttuu pönttömallin mukaan, 50-luvun kattosäiliöisissä on erilainen ääni), näppäimistön naksunaa, printterin vinkunaa kun se aloittaa tulostuksen, maakaasubussin moottorin omalaatuista kohahtelua kun kuski vaihtaa vaihdetta, liikennevalojen piipitystä, puhelimen värinämoottorin surinaa pöytälevyllä, seinäkellon viisarin väpätystä kun se hyppää uuteen minuuttiin, tietokoneen kovalevyn ruksutusta, jääkaapin hurinaa, metron kiihdytys- ja pysähdysvinkunaa, kaikenlaisten sähköisten laitteiden päästämiä ääniä, mitä ikinä. Luulen kuitenkin, että itse äänten bongaus ja äänitysprosessi olisi mielenkiintoisempi kuin äänten kuunteleminen sitten joskus vanhana. Tuskin niistä sen kummempia muistoja heruisi. Täytyisi pikemminkin tallentaa hajuja, mutta se on mahdotonta. Hajumuisti toimii omalla tavallaan, ja sen kyky tuottaa muistoja ja mielikuvia on uskomaton, kunhan vain sopiva haju menneisyydestä tulee kohdalle.

Lovelacen testin kautta pääsin iloisen syöpälääkärin sivuille, joita luin oikein ahkerasti ja kiinnostuneena. Kun olin hieman aikaisemmin todennut, että minun täytynee käydä lääkärissä tiettyjen oireiden vuoksi joita ei parane sivuuttaa, ei ollut ihme että näin unta että olin kuolemaantuomittu. Odottelin rauhallisesti jonkinlaisessa sairaalan huoneen kaltaisessa odotustilassa tappavaa ruisketta, näin korkealaiteisen sängynkin, jossa oli lenkit käsien sitomista varten. Onnittelin itseäni siitä, että en panikoinut tai hätäillyt, enkä edes ollut surullinen kuoleman edessä. Olin tyytyväinen siihen että olin niin tyyni kuin samuraitarinoissa
ikään. Eihän kuolema ole mitään muuta kuin osa elämää, yksi päätepiste muiden joukossa.

Huoneessa oli toinenkin kuolemaantuomittu vanki, joka oli ostanut itselleen viimeisenä elinpäivänään uudet lenkkarit, ja veti nyt viimeistä ateriaa hyvällä ruokahalulla naamaansa. Se oli jotakin kana-nuudeli-wokkia, herkullista ja monimutkaista valmistaa. Minäkin halusin syödä hyvän viimeisen aterian, ja sen jälkeen vielä yhden ja vielä yhden ja vielä tuhat. Silloin minua alkoi suututtaa ja surettaa että tulisin kuolemaan kohta. Samalla ymmärsin, mitä Buddha tarkoitti sanoessaan että elämänhalu aiheuttaa kärsimystä, joten elämänhalusta täytyy luopua. Heti kun halusin olla olemassa ja elossa, aloin tuntea epämiellyttäviä tunteita ja kärsiä kuoleman lähestyessä. Herkuttelevaa vankia katsellessani Buddhan viisaudet alkoivat tuntua jokseenkin hölmöiltä, hyvähän Buddhan oli selittää etusormi ojossa elämänhalusta ja kärsimyksestä, mutta minä joka olin oikeasti kuolemassa halusin elää, ja ajattelin siinä istuessani että haista Buddha paska.

Aamuherääminen tapahtui aika vaivattomasti.

3 kommenttia:

Timo Riitamaa kirjoitti...

Ameriikkalaisyhtye Matmos on tehnyt oikein kuuntelukelpoisen ja menoluonteisen California Rhinoplasty ep-levyn samplaamalla rasvaimuja ja muita plastiikkakirurgisia operatsiooneja.

http://www.brainwashed.com/common/sounds/mp3/matmos-california_rhinoplasty.mp3

Tiina Kaarela kirjoitti...

Sinulle suosittelen uutuuskirjaa "Kuultava menneisyys". Historia Mirabilis 3, Turun historiallinen yhdistys, 2005. Saapi tilata vaikka Tiedekirjasta http://www.tiedekirja.fi

Kirjassa on erittäin kiinnostavia artikkeleita juuri tuosta äänimaisemasta. Ainakin Ihmissuhteeni on ihan intsinä, harrastaa juuri tuota arjen äänten äänittämistä ja on tehnyt erilaisia "biisejä" äänittämistään keskusteluista jne.

parfej kirjoitti...

Kettunen puolestaan kehitteli jossain kirjoituksessaan hajunauhuria. Kuulemma sillä voisi nauhoittaa vaikkapa gourmet-ravintolan keittiön tuoksuja ja laskea ruoka-aikaan hajua rappukäytävään, niin naapurit eivät tietäisi, että heillä syödään taas pakastekalaa.

Hajumuistot ovat tosiaan kaikkein vahvimpia. Joku lapsuusajan shampoo voi tuoda uskomattoman määrän kuvia ja tunnelmia mieleen.