30.9.04

Päivähoitoa ja moraalin oikosulkua

Oletetaanpa, että Raimo Sailaksen kritiikki oikeudesta päivähoitoon aiheuttaisi Helsingissä toimenpiteitä. Jos kaupunki päättäisi, että kotona oleva vanhempi joutuu ottamaan lapsensa pois päivähoidosta, seuraisi siitä tietysti lapsimäärän lasku päiväkodeissa noin viidenneksellä. Voisi luulla, että tämä olisi ylikuormitetuissa päiväkodeissa hyvä asia, mutta näin ei ole.

Lasten lukumäärän vähenemisestä seuraisi se, että päiväkotien käyttöaste, eli hoitajien suhde lapsimäärään, olisi alle tavoitteen. Lastenhoitajia olisi siis liikaa. Täten hoitajia vähennettäisiin, ja ennen pitkää tilanne olisi taas se, että päiväkodeissa olisi liian vähän hoitajia lapsimäärään nähden. Näin saataisiin aikaan yhtäältä säästöjä, mutta toisaalta ylikuormitus ei päiväkodeissa helpottuisi, ja Helsingissä olisi enemmän työttömiä lastenhoitajia. Kahdella jälkimmäisellä seikalla ei tietenkään ole merkitystä päätöksenteossa, vaikka ne nollaisivatkin saavutetut säästöt.

---

Seurailen silloin tällöin Leena Krohnin verkkosivuston blogiosaa, joka käsittelee Teemu Mäen kissantappovideosta syntynyttä keskustelua. Onkohan olemassa nimitystä ilmiölle, jota esimerkiksi tämä Hesarin lehtileike ilmentää? On mielenkiintoista ja oikeastaan erittäin raivostuttavaa, kuinka moraalinen paheksunta asiasta A yritetään mitätöidä sen perusteella, että samalla ei paheksuta asiaa B. Jos esittää moraalisen närkästyksensä kissan tappamisesta taiteen nimissä, on huono ihminen, koska ei ole kiinnostunut maailman nälkäongelmasta. Jos kiinnittää huomiota maailman nälkäongelmaa, on huono ihminen, koska ei kiinnitä huomiota Suomen köyhien asemaan. Jos paheksuu jonkin etnisen vähemmistön kulttuurista alaluokkaisuutta ja sitä, että kyseinen kulttuuri itse asiassa estää vähemmistön nousun valtaväestön kanssa samalle tasolle, on huono ihminen, koska ei samaan hengenvetoon tuomitse valtaväestön alaluokan öyhötystä.

Tämä ilmiö lienee jonkinlainen oikosulkumekanismi, jolla yritetään päästä eroon kiusallisten moraalisten ongelmien ajattelusta kiinnittämällä huomio johonkin toiseen ongelmaan. Erityisen paljon tätä oikusulkemista näkee tietysti keskustelupalstoille, mutta kyllä siihen törmää sanomalehdissäkin.

23.9.04

Autottomuudesta ja web-sivuista

Minulla oli taannoin auto noin pari vuotta, mutta myin sen kevään korvalla pois. Autoilu Helsingissä on aivan liian kallista ja vaivalloista siitä saatavaan hyötyyn nähden. Sitäpaitsi Puksun Essolta saa tarvittaessa vuokrattua auton erittäin halvalla, yhden taksimatkan hinnalla, vaikka laskisi mukaan bensatkin. Nykyään kuljen joukkoliikenteellä, ja olen sitä mieltä, että on kokenut surullisen kohtalon, jos tarvitsee autoa Helsingissä asuessaan.

Auton kanssa pelatessa oli muutenkin tylsää kuin vain finanssipoliittisessa mielessä. Jouduin aina silloin tällöin asioimaan korjaamoilla, rengasliikkeissä ja muissa autoalan firmoissa ja nyrkkipajoissa. Autoja varten on kokonainen ei-autoilijoille tuntematon yritysmaailmansa, jossa on aivan toisenlainen meininki kuin vaikkapa tietokonekaupassa. Ensinnäkin voi lähteä aina siitä, että korjaamo yrittää huijata: joko laskuttaa liikaa tai ei saa autoa kuntoon. Toisekseen asiointi on hankalaa, kun asiakas on lähinnä haittatekijä ja välttämätön paha. Kunnon korjaamo saisi kyllä paljon asiakkaita, jos sellainen löytyisi. Autottomat eivät ehkä ymmärrä mitä tarkoitan, mutta panen tähän pari linkkiä. Näissä firmoissa en ole asioinut, mutta niiden web-sivujen taso antaa kyllä hyvän yleiskuvan siitä epämääräisestä sekavuudesta, jonka joutuu kohtaamaan autoalan firmojen kanssa asioidessaan.

Esimerkki 1.
Esimerkki 2, tämä on sitten aika karmea sivusto.

Voivathan nuo olla hyviäkin firmoja, mutta sivut ovat kamalat.



Farkkujeni vetoketju on löystynyt ja valuu itsestään auki aina silloin tällöin. Hankalaa. Ei jaksaisi koko ajan käpälöidä ja olla varmistelemassa sen kiinnioloa. Niinpä olenkin kehittänyt menetelmän sepaluksen aukeamisen huomaamiseen: kun peniksen juurta alkaa kylmätä, sepalus on varmasti levällään. Tämä toimii vain ulkona.

Tietysti jos jättäisin alushousut pois, huomaisin vetskarin aukeamisen nopeammin, kun tulisi kylmäkin nopeammin. En taida riskeerata kuitenkaan. Täytyypä käydä ostamassa uudet housut tai parit.

Tänä aamuna liikenteen melu tuntuu erityisen vastenmieliseltä. Vaikka en huomannutkaan autotonta päivää, ehdin ehkä tottua alentuneeseen melutasoon.

Eilen illalla pyörittelin mielessäni ajatusta, että mitä jos elämä alkoikin tähtienvälisissä molekyylipilvissä. Pilvissä on todistetusti mineraalihiukkasia ja jäätä. On esitetty teoria, jonka mukaan maapallolla tietyt savilajit ovat saattaneet toimia katalyyttinä, ja näin elämä on päässyt vähitellen kehittymään. Kenties jonkinlaisia itsekopioituvia molekyylirakenteita syntyy myös tähtienvälisissä molekyylipilvissä, jos siellä on joitakin katalyyttisiä mineraaleja. Ja aikaahan on, pilvet ovat hyvinkin pitkäikäisiä.

22.9.04

Kuultua ja nähtyä

Tänään oli erikoinen hetki, kun kuulin takanani jonkun puhuvan täsmälleen samalla tyylillä kuin eräs tuttavani. Puhujan ääni oli erilainen, mutta puhetyyli oli intonaatiota ja lauseen rytmejä myöten samanlainen. Tuttavani ei puhu mitään murretta, vaan ihan helsinkiläisittäin tavallista yleiskieltä, ei edes sellaista vähän löysää stadi-puhetta. On todella kummallista kuulla tuolla tavalla puhetta, joka on ääntä lukuunottamatta kuin kopio jonkun toisen puhetyylistä. Käännyin vielä katsomaankin, mutta puhuja ei ollut tuo tuttavani.

--

Rautatieasemalta Pasilaan vie monta kiskoparia, joista jokaisella on tietysti omat ajolankansa - kaksi johdinta päällekkäin vaakasuorassa, joita yhdistävät epäsäännöllisin välein toistuvat suorat, käyrät tai siksakmaiset pystysuuntaiset johdot. Katselin niitä Pasilaan matkalla olevasta junasta, ja lukuisat johtoparit, pylväät ja välilangat näyttivät aivan joltakin modernilta nuottikirjoitukselta. Musiikkia joukkoliikennematkailua varten.

Helsingin keskustassa oli tänään autoton päivä, mutta en huomannut sitä.

Junista vielä sen verran, että mikähän junissa ja rautateissä ihmisiä niin paljon kiehtoo, että esimerkiksi vaunut.org-sivulla on paljon kävijöitä ja keskustelua? Tämä ei sitten ole mitään piilokritiikkiä, vaan vain pohdiskeleva kysymys. Junalla on mukava matkustaa, mutta ainakaan minua ei VR:n kalusto sinänsä kiehdo. Kuten ei Finnairinkaan, eikä bussiyhtiöidenkään.

19.9.04

Foorumi

Lienee jo vanha tämä, mutta minulle uusi. Foorumi, josta käy selville, miten perusnaiset ajattelevat. Mainioita juttuja, usein ärsyttäviäkin, tai tragikoomisia, hähähää. Totta kai se tyyppi on uskovainen, jos se on Pohjanmaalta eikä juo viinaa. Monet viestit ovat kyllä pullollaan rasittavuuksia, kuten triidi, trädissönäl, sats ääs ja muita vastaavia. Yllättävän paljon koiranomistajia. Kekseliäitä nimimerkkejä ja siguja jonkin verran, hymiömaniaa. Ihan viihdyttävä paikka.

18.9.04

Metsän oloinen kasvillisuusalue

Kulkee niissä maisemissaan, joissa
metsätien vieri työntää kellertyvää heinää
ja maassa on litteitä kaarnanpalasia

Tätä et Suomessa pakoon pääse:
heinää, kaarnaa, metsäteitä,
kitukasvuisen sammalen sitkeyttä
pöheikön kiukkuista vihreää.

17.9.04

Sketsi-idea: maanpuolustusleikkikenttä

Sketsissä haastatellaan Yli-Rääkkölän Maapuolustusyhdistyksen puheenjohtaja Kero Kariskoskea. Maanpuolustusyhdistys on rakentanyt talkoilla kaupungin (koska mikä tahansa taajama on nykyään kaupunki) alle kouluikäisille lapsille maanpuolustusaatteen innoittaman leikkikentän.

Leikkikentällä on juoksuhauta, poteroita, pari bunkkeria, köysikiipeilyseinä, betonisia leikkimiinoja, Lappset-tyyliin kasattu komentoteltta ja pari samalla tyylillä toteutettua leikkipanssarivaunua, johon on maalattu Suomen lippu ja sanat Isänmaa - yhteinen asiamme!

Kariskoski selittää, kuinka maanpuolustushenki on luotava jo lapsesta saakka, ja mikä olisikaan parempi tapa kuin tarjota ympäristö, jossa maanpuolustustaitoja voi kehittää hauskasti leikin varjolla. Erityisesti isät ja pikkupojat - ja mikseivät pikkutytötkin voivat leikkiä yhdessä vaikkapa jalkaväkijoukkueen hyökkäystä, tai opetella miinoitteiden laittamista, sulutusta ja murrostusta.

(taustalla lapset heittelevät käsikranaatteja, juoksevat juoksuhautaan ja sieltä ylös)

Toimittaja kysyy, eikö tällainen ole hieman samanlaista kuin DDR:ssä aikoinaan. Kariskoski vastaa, että tämähän on kokonaan eri asia - Suomi on Vapaa Maa, kiitos veteraanien (liikutusta äänessä, ärrä soRahtaen), ja meidän on ylläpidettävä sotilaallista valmiuttamme. Militarismin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä. Sitäpaitsi leikkikenttä on lasten keskuudessa erittäin suosittu, ja vain jotkut pasifistivanhemmat ovat kieltäneet lapsiaan leikkimästä siellä. Ja kukapa tietää, täällä ehkä kasvaa tulevaisuuden johtaja-aines, kun lapset oppivat tiimityötä ja johtamista jo pienestä pitäen.

(taustalla lapset leikkivät rintamakarkureiden teloitusta)

15.9.04

Muutoksen havaitsemisesta

Itsessään tapahtuneen muutoksen laajuutta on vaikea havaita, ellei hankkiudu kosketuksiin niiden asioiden ja ihmisten kanssa, joiden kanssa oli tekemisissä joskus ennen.

Helsingin paikat ovat syöpynyt täyteen kaikenlaisia muistoja, mutta kun tietyissä paikoissa liikkuu päivästä toiseen, ne muuttuvat mukana, eivätkä täten aiheuta voimakkaita vaikutuksia.

Nyt kuitenkin kuljen läpi tilojen, oleskelen paikoissa joissa olin viimeksi vuosia sitten. Nämä ovat niitä rakennuksia ja kortteleita, joissa kuljin ollessani kovin kovin rakastunut kauan sitten. Varsinkin sisätilat, portaikot, käytävät, salit, huoneet ja kirjastot herättivät voimakkaita muistoja, mutta ne haalistuivat muutamassa päivässä. Olen nyt vallannut nämäkin tilat takaisin itselleni.

11.9.04

Viipuri

Lueskelin vuonna 1940 tehtyä kirjaa Karjala - muistojen maa. Se sisältää valokuvia jokaisesta Karjalan pitäjästä, ja kaupungista. Lisäksi kirjassa oli tottakai yleviä tekstejä Karjalasta, sen historiasta, paikkakunnista, asukkaista ja evakkomatkasta. Kirja on painettu Talvisodan päättymisen jälkeen, mutta siitä puuttuu melkein kokonaan Karjalan menettämisen aiheuttama järkytys. Toisaalta mitään Karjala-nostalgiaa tai revanssihenkeäkään ei ole vielä teksteissä näkyvissä. Kaiken kaikkiaan kirja on varsin elävä, matkaoppaan tyylinen johdatus alueeseen, jota ei enää ole, mutta jonka menetys on silti liian tuore asia kokonaan käsitettäväksi. Kirjassa Karjala elää jonkinlaisessa välitilassa, ikään kuin sen yhteisöt ja kaupungit vielä olisivat olemassa, ja puuhaisivat omia puuhiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suspended animation -tila siis.

Viipuria kuvaillaan sekä teksteissä että kuvissa. Yksi kuva, Vesiportinkadulta otettu, toi erittäin voimakkaasti mieleeni Eeva-Liisa Mannerin monet Viipuriin sijoittuvat novellit. Vesiportinkatua sanottiin aikoinaan Suomen kauneimmaksi kaduksi, ja se todella on kaunis pikku katu. On hyvin outoa, miten nimenomaan Eeva-Liisa Manner kykenee luomaan Viipurin ja sen tunnelman niin eläväksi mielessäni; mitkään nostalgiset muistelot eivät saa samanlaista efektiä aikaan. Olen käynyt Viipurissa kahdesti, toisen kerran kevättalvella, jolloin tutustuin kaupunkiin pintaa syvemmältä. Mielessäni oleva fiktio-Viipuri ja tosi-Viipuri ovat kaksi täysin eri asiaa, jopa kaksi kokonaan eri kaupunkia. Varmasti mielikuvani Viipurista suomalaisena kaupunkina ja aavistukseni sen tunnelmasta ovat vääränlaisia, mutta ne ovat hyvin voimakkaita mielikuvia yhtä kaikki. Minulla on oudosti ikävä Viipuria, jossa en tietenkään ole koskaan asunut, ja joka on olemassa vain erään tietyn kirjailijan aikaansaamissa mielikuvissa minun omassa päässäni. Johtuukohan Karjala takaisin -ilmiö samanlaisesta fiktiivisen onnelan jahtaamisesta?

10.9.04

Syyskuun 11.

Televisiosta tulee syyskuun 11. päivän inspiroima lyhytelokuvakooste. Melkoisen hidastempoisia ovat filmit. Olenkohan muistellut syyskuun 11:ta aikaisemmin? Arkistojen perusteella en.

Syyskuun 11. 2001 olin työkeikalla puuhaamassa yhden tietokoneohjelman parissa. Työ vaati keskittymistä, joten en kuunnellut radiota. Viereisessä huoneessa, lasiseinän takana oli kaksi sovelluskehittäjää, ja iltapäivällä kuulin heidän keskustelevan lentokoneista, törmäämisestä ja World Trade Centeristä. Menin kysymään, mitä on meneillään? Arvasin, että he keskustelivat uutisista. Heidän sanojensa mukaan kaksi lentokonetta oli törmännyt yhteen World Trade Centerin yläpuolella. En edes oikein muistanut, miltä World Trade Center näyttää, joku pilvenpiirtäjähän se oli.

Menin vikkelästi paikalleni ja avasin Hesarin webbisivut. Ne toimivat vielä, ja sieltä tapahtumien todellinen laita paljastui lyhyestä uutisesta. Koko firmassa ei ollut televisiota, joten soitin veljelleni. Hänkin oli jo kuullut uutisesta ja katseli nyt BBC Newsiä. Oli nähnyt livenä toisen lentokoneen törmäyksen. Päätin lähteä kotiin saman tien, hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkea viittä kilometriä kotiin päin.

Matkalla ehdin ajatella mitä oli tapahtumassa. Oli jännittynyt olo, ei järkyttynyt, vaan epäuskoinen. Nyt tapahtuu suuria asioita, ja silti maailma näyttää samalta - aurinko paistaa, pilvet ajelehtivat taivaalla, autot ajavat, liikennevalot vaihtuvat, mistään ei huomaa että kaikki on muuttunut. Silti maailma näyttää jotenkin todemmalta. Tihentyneemmältä.

Kännykkä piippasi tekstiviestiä. Toinen torni oli sortunut äsken. Sotkin kotiinpäin yhä kiihkeämmin. Kohta sortui toinen torni, senkin kuulin tekstarin välityksellä. Pentagoniinkin on hyökätty, kertoi kolmas viesti. Silloin soitin ystävälleni, jonka arvelin vielä olevan tietämätön asiasta. Hän ei vastannut, soitin veljelleni. Puhuimme hengästyneinä siitä, kuinka nyt ollaan ydinsodan partaalla. Poljin ylöspäin jyrkkää ylämäkeä.

Kotona minulla ei tietenkään ollut BBC:tä valmiiksi viritettynä, joten ensin katsoin YLEä ja vasta pitkän ajan päästä viritin BBC:n. En kuullut iskusta suoraan uutisista, vaan sain virheellistä toisen käden tietoa, en saanut WTC:tä heti mieleeni, en nähnyt toisen lentokoneen iskua livenä, en tornien sortumisia. Kaikki meni ohi, ja tunsin menettäneeni jotain tärkeää, tilaisuuden nähdä ja kokea samanaikaisesti samaa kuin miljoonat muutkin, jotain joka yhdistää kaikki meidät tässä ajassa elävät.

Järkytys tuli vasta myöhemmin, kuten ajatus tietenkin, tietenkin ne iskevät USA:han juuri noin. Uskomatonta, ja täysin uskottavaa samaan aikaan.

Viikkoja jatkunut WTC-uutisointi olivat sitten jo ikävää, ahdistavaa ja raskasta. Tapahtuman koko vakavuutta ei pystynyt omaksumaan kuin pienissä erissä.

9.9.04

Halpaa kaljaa

Nykyään näkee usein katukäytävälle hajonneita olutpulloja, joissa on vielä kruunukorkki kiinni. Kun kalja on halpaa ja mäyräkoirassa riittää juotavaa, ei niitä pullojakaan jakseta kanniskella niin huolellisesti kuin ennen.


7.9.04

Ostaa ja myy


I

Metsän laidassa pesä on
soo soo, sormet pois

II

Metsän laidassa kuolinpesä on
soo soo, sormet pois

Joo-o, siinä Eros ja Thanatos rinnastuvat.

Ihminen voi olla hyvä matematiikassa, tai musiikissa tai kielissä tai melkein missä vaan, mutta voikohan ihminen olla hyvä kusemaan? Siis jos vain olisi erittäin taitava kusemaan, niin että siitä tehtäisiin lehtijuttuja ja haastatteluja ja kotiin tulisi jonkin ulkomaalaisen televisioyhtiön kuvausryhmä kuvaamaan kun kusee.

Pää on olemassa siksi, että ihminen osaisi päättää

Olen saanut luultavasti kaikki Topeliuksen ja Lagerlöfin sadut kokoelmateoksina. Jos vaikka lukisi ne, kieli (käännös, tietenkin) on ainakin monipolvisen kaunista. Tai jos veisikin ne Hiltusen divariin? Maksaisikohan Seppo niistä hyvin? Ehkä. Minulla on nyt myös Seitsemän veljestä fraktuurapainoksena, tosin se näköispainos on vuodelta 1949, Gallen-Kallelan kuvittama Kalevala, sekä hirveän kokoinen ja tonnin painoinen nahkakantinen perheraamattu. Fraktuuraa en jaksa tavata, vaikka Seitsemän veljestä hyvä kirja onkin. Kalevalan voisin pitää itselläni, mutta ehkä tosiaan kiikutan nuo muut divariin.

Mutta jos nyt sitten kuitenkin ennen sitä lukisin niitä Topeliuksen ja Lagerlöfin satuja, ainakin sen verran, että tiedän pidänkö niistä.

Itse asiassa muuten Gallen-Kallelan Kalevala-kuvituksesta saisi hienoja tatuointeja. Mutta en toisaalta pidä tatuoinneista.

Mitähän sitä tekisi, jos kirjat osoittautuisivat ihan sika-arvokkaiksi harvinaisuuksiksi? Jos vaikka opettelisi lentämään? Alkaisi myrskybongariksi? Jos ostaisi skootterin tai vanhan kolikkoautomaatin (vektoripelin!)? Menisi Turun kautta Tukholmaan ja sieltä edelleen Vietnamiin?

Jos kirjoista ei saa rahaa, voisi leipoa leivän. Voisi talloa jalanjälkiä mutaan. Voisi soittaa kavereille, mennä käymään ja viedä mukanaan salmiakkia. Voisi käydä sienestämässä. Voisi ilmoittautua puukkokurssille työväenopistoon. Voisi käydä meressä uimassa, ennen kuin se jäätyy.

6.9.04

Metsäkävelyllä

Viikonloppuna kävelin ikimetsässä, kumarruin sammalten tasolle ja näin huimia jäkälien, sammalten ja pienten sienien muodostamia pienoismaailmoja, kuin M.C. Escherin etsauksen Waterfall vasemmassa alanurkassa. Aurinko valaisi kostean sammalen pikkuruisia lehtiä, jotka hohtivat vaaleanvihreinä. Hentojalkaiset sienet kohosivat sammalesta kohtisuoraan ylöspäin, eriväriset jäkälät tarrautuivat kiviin ja ohuita hämähäkinseittejä leijui ilmassa.

Nuorempana olisin ilahtunut näkymän silkasta kauneudesta, se olisi saanut sydämeni hypähtämään riemusta. Nyt noteerasin näkymän toisin, hymyilin mielessäni, ulkopuolisena. Koko se monimutkainen biotapahtuma, kaikki ne elämänmuodot toteuttamassa sokeasti DNA:nsa käskyjä, eikä ihmisellä ole niiden olemassaoloon osaa eikä arpaa. Kun elää kaupungissa, jossa lähes kaikki on ihmisen tekemää - toisia ihmisiä varten - sitä alkaa pitää perustavalla tavalla itsestään selvänä sitä että kaikki monimutkainen on ihmisestä lähtöisin, ja luonto on vain jokin raaka-aine-entiteetti tai viihdykkeeksi rakennettu teemapuisto Tuolla Ulkona. Luonnon olemassaolo, sen moninaisuuden olemassaolo on valtaosaltaan kuitenkin on täysin riippumaton ihmisestä, ihmisellä ei ole ollut mitään tekemistä sen olemassaolon kanssa, ei maailmankaikkauden synnyn, ei elämän synnyn tai evoluution kanssa. Luonto vain on, ja koko biosfääri on syntynyt tälle planeetalle jonkin kosmisen sattuman vuoksi.

Katsoin neliömetrillä raivoavaa pienenpientä elämäntapahtumien joukkoa, nyt ajattelen revontulia Lapin taivaalla pohjoisen avaran maankamaran yllä. Kumpikin on spektaakkeli, kummankaan kanssa ei ihmisellä ole mitään tekemistä, ne eivät ole olemassa ihmistä varten, vaan ovat olemassa ihmisestä riippumatta. Jollekulle tämä ajatus on triviaali, mutta minulle se on typerryttävä, nyt kun tajusin kokemuksellisesti mitä se tarkoittaa. Ihmisellä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Tämä kokemus pysyy mukanani vielä pitkään.
Tulva ei lopu

Yksi viiden vuoden ajan käyttämäni sähköpostiosoite oli suljettuna puolitoista vuotta niin, että mitään postilaatikkoa ei ollut. Pari viikkoa sitten loin tilin uudelleen, ja sain saman vanhan sähköpostiosoitteen kuin ennenkin tyhjine inboxeineen.

Ensimmäiset viestit olivat spämmiä. Osoitteeni on ollut harmillisesti näkyvillä yhdellä saitilla jo kauan, ja sieltähän spämmerit osoitteen tietysti nappasivat jo aikoja sitten. Spämmin takia en tiliä kuitenkaan aikoinaan lakkauttanut. Sitten tuli pari sähköpostilistaa, jotka olin siirtänyt uuteen osoitteeseen mutta unohtanut lakkauttaa tilauksen vanhaan osoitteeseen. Tänään putkahti vielä muutama kaupallinen tiedotelista, jotka nekin olin tilannut kolme-neljä vuotta sitten. Lukumääräisesti spämmiviestit ovat häviöllä.

Toisin sanoen spämmerit ovat spämmänneet 18 kuukautta olematonta postilaatikkoa, minkä nyt voi olettaakin tapahtuvaksi, mutta myös tavalliset postituslistat ja mainoslistat ovat singonneet viestejään olemattomaan inboxiin. Niistäkin on varmasti tullut lähettäjälle jonkinlainen viesti vastaanottajan osoitteen toimimattomuudesta, mutta tuskin postilokeja on kukaan lukenut. Sanotaan, että spämmi kuormittaa netin tiedonsiirtokapasiteettia, mutta tuskin piittaamattomat postituslista-adminitkaan aivan syyttömiä ovat.

5.9.04

Matkan varrelle jääneitä perustoimintoja

Raha-automaattiyhdistyksellä on kampanja, jossa mainostetaan Rayn tukea sotaveteraaneille. Mainokseen kuuluu kuva, jossa joukko miehiä poseeraa kameralle 40-luvun asepuvuissa, yläpuolellaan teksti "Olisiko meistä ollut siihen?" (Ovela veto sinänsä RAY:ltä, nyt kun sitä uhkaa pelimonopolin murtumien - sotaveteraanit mainitsemalla Ray pääsee taas kunnioitettujen laitosten kastiin).

Vasta erästä keskustelua seuratessani ymmärsin, että kuvan henkilöthän ovat kaikki julkkiksia. Kari Väänäsen tunnistin, kun tarkemmin kuvaa katsoin, mutta ketään muuta en. Tämä johtuu siitä, että en seuraa juurikaan televisiota (mitä nyt Blair Witch Projectin unohdin katsoa, argh) tai pysyttele kärryillä julkkisasioista enempää kuin mitä lööpeissä ja marketin kassajonossa tulee pakostakin nähtyä.

Television katsomattomuuteni ei sisälly mitään snobiutta, kuten ei sisälly siihenkään, etten lue iltapäivälehtiä tai 7 päivää:n kaltaisia tajunnantilkeriepuja. Televisiolla on vain minulle hyvin vähän tarjottavaa. En voi mitään sille, että maikkarin, subtv:n tai nelosen tarjonta kiinnostaa minua vain satunnaisesti ja harvoin. Yle Teemalta tulee kyllä usein hyvää ohjelmaa, sitä jaksan katsoa enemmänkin. Televisio ei kuitenkaan enää rytmitä elämääni, enkä edes muista, minä viikonpäivänä mikäkin sarja, talk show tai ajankohtaisohjelma lähetetään. Iltalehtiä en lue, ei niissäkään ole mitään minua kiinnostavaa. Populaarikulttuuria muutenkin seuraan varsin vähän, mitä nyt Soulseekillä imuroin koko ajan jotakin aidosti kiinnostavaa musiikkia. Sanomalehtiä kyllä luen aktiivisesti, joskus jopa kuuntelen radiota, sieltä Radio Helsinkiä.

Vaikka asunkin Helsingin keskustassa, elän hyvin etäällä siitä jokapäiväisestä mediavirrasta, jota kansalaisille tarjotaan. Kenties siitä syystä elämäni on hyvin onnellista, omaehtoista ja itseohjautuvaa (tai ainakin tuntuu siltä) - kukaan ei suostuttele, vaadi, houkuttele tai tarjoa viestintävälineiden kautta mitään. Itse asiassa olen päätynyt kuin itsestään elämään jatkuvassa mediapaastossa ainakin mainosrahoitteisen median suhteen, ja se tekee pelkästään hyvää.

Vähäisestä populaarikulttuurin seurannastani huolimatta en ole mitenkään sosiaalisesti syrjässä tai outo lintu. Kaikkea ei vain tarvitse vastaanottaa eikä vastustaakaan, joillekin asioille voi vain kääntää selkänsä.

1.9.04

Estoniakokoelma

Ruotsi on julkaissut Estonia-arkiston. Onneksi jouduin opiskelemaan pakkoruotsia koulussa ja yliopistossa, sillä sen avulla pysyn kärryillä onnettomuuden radioliikenteestä, johon nyt olen makaaberin kiinnostuksen ajamana tutustunut. Estonia oli kaamein onnettomuus mitä tiedän, mutta siitä huolimatta se kiinnostaa. Ehkä minussa asuu pieni Alibin lukija.

Äänitallenteita kuunnellessa huomaa hyvin, miten vaikeaa on saada tietoa välitettyä pelkän puheen keinoin, ja miten puhe heijastaa puhujansa kulloistakin mielentilaa. Kaikki tämän blogin lukijat (kaksiko teitä nykyään on?) varmaan muistavat Estonian perämiehen hätääntyneen "Mayday, mayday" -kutsun. Nauhoilta kuulee myös, kuinka Silja Europan radio-operaattori on kenties ensin vähän väsynyt yövuorossa, kunnes kuulee Estonian yrittävän tavoittaa häntä nimenomaan hätäsanoman vuoksi. Sitten ääni terästäytyy. Helsinki Radion radistilla taas on tyypillinen helsinkiläispuhetyyli.

Kuuntelin juuri tallenteen numero 11. Siinä Estonian uppoamispaikalle ensimmäisenä päässeelle Viking Mariellalle valkenee, että Estonia on uponnut. Hyytävää kuultavaa, radio-operaattori kertoo, kuinka meressä on paljon valoja, jotka vilkkuvat - "Här är massor med ljus på vår… som blinkar". Blinkar sanotaan epäuskoisen tyrmistyksen vallassa, taustalla joku huutaa sitä ennen "massor!". Lopuksi selviää, ettei Estoniasta näy vilaustakaan, ei edes tutkassa.

Estonian turma-aamuna heräsin myöhään, koska sinä päivänä ei ollut luentoja. Silloisella naisystävälläni oli korva kipeänä, ja hän pyysi minua hakemaan apteekista Buranaa. Minulla ei ole tapana katsella aamuisin TV:tä tai kuunnella radiota, joten lähdin saman tien matkaan. Ajoin Ruoholahdesta raitiovaunulla 8 Runeberginkadun apteekkiin, puolitangossa olevat liput läiskyivät. Onkohan joku taloyhtiöstä kuollut, ajattelin, mutta lippuja näkyi kaikkialla. Mikähän nyt on? Vähän ennen apteekkia näin elintarvikekioskin ovessa lööpin "AUTOLAUTTA UPPOSI TURUN SAARISTOSSA".

Muistan vieläkin, että ostin nestemäistä Buranaa liivatekapseleissa ja kiirehdin kotiin, matkalla vilkaisin vielä lehteä Ruoholahden metroaseman kioskin telineessä. Ai se olikin virolainen laiva joka upposi, ja keskellä avomerta. Eiväthän Siljat ja Vikingit uppoa. Ensireaktioni hävettää vieläkin.

Päivä meni epäuskon vallassa, uutiskuvissa oli hukkuneita ihmisiä, ulkona päivä oli jo seesteinen ja repaleisia pilviä kuljeskeli itäänpäin. Pari kuukautta myöhemmin matkustin autolautalla Tukholmaan. Oli erittäin kova tuuli, kaikki laivalla olivat hyvin vakavia, eivätkä yrittäneet sitä peittää. Henkilökunta yritti peittää huolestuneisuutensa. Katselimme hytin ikkunasta pimeää myrskyävää merta. Nukuimme vaatteet päällä, emme vitsailleet mistään.