11.9.04

Viipuri

Lueskelin vuonna 1940 tehtyä kirjaa Karjala - muistojen maa. Se sisältää valokuvia jokaisesta Karjalan pitäjästä, ja kaupungista. Lisäksi kirjassa oli tottakai yleviä tekstejä Karjalasta, sen historiasta, paikkakunnista, asukkaista ja evakkomatkasta. Kirja on painettu Talvisodan päättymisen jälkeen, mutta siitä puuttuu melkein kokonaan Karjalan menettämisen aiheuttama järkytys. Toisaalta mitään Karjala-nostalgiaa tai revanssihenkeäkään ei ole vielä teksteissä näkyvissä. Kaiken kaikkiaan kirja on varsin elävä, matkaoppaan tyylinen johdatus alueeseen, jota ei enää ole, mutta jonka menetys on silti liian tuore asia kokonaan käsitettäväksi. Kirjassa Karjala elää jonkinlaisessa välitilassa, ikään kuin sen yhteisöt ja kaupungit vielä olisivat olemassa, ja puuhaisivat omia puuhiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suspended animation -tila siis.

Viipuria kuvaillaan sekä teksteissä että kuvissa. Yksi kuva, Vesiportinkadulta otettu, toi erittäin voimakkaasti mieleeni Eeva-Liisa Mannerin monet Viipuriin sijoittuvat novellit. Vesiportinkatua sanottiin aikoinaan Suomen kauneimmaksi kaduksi, ja se todella on kaunis pikku katu. On hyvin outoa, miten nimenomaan Eeva-Liisa Manner kykenee luomaan Viipurin ja sen tunnelman niin eläväksi mielessäni; mitkään nostalgiset muistelot eivät saa samanlaista efektiä aikaan. Olen käynyt Viipurissa kahdesti, toisen kerran kevättalvella, jolloin tutustuin kaupunkiin pintaa syvemmältä. Mielessäni oleva fiktio-Viipuri ja tosi-Viipuri ovat kaksi täysin eri asiaa, jopa kaksi kokonaan eri kaupunkia. Varmasti mielikuvani Viipurista suomalaisena kaupunkina ja aavistukseni sen tunnelmasta ovat vääränlaisia, mutta ne ovat hyvin voimakkaita mielikuvia yhtä kaikki. Minulla on oudosti ikävä Viipuria, jossa en tietenkään ole koskaan asunut, ja joka on olemassa vain erään tietyn kirjailijan aikaansaamissa mielikuvissa minun omassa päässäni. Johtuukohan Karjala takaisin -ilmiö samanlaisesta fiktiivisen onnelan jahtaamisesta?

Ei kommentteja: