10.9.04

Syyskuun 11.

Televisiosta tulee syyskuun 11. päivän inspiroima lyhytelokuvakooste. Melkoisen hidastempoisia ovat filmit. Olenkohan muistellut syyskuun 11:ta aikaisemmin? Arkistojen perusteella en.

Syyskuun 11. 2001 olin työkeikalla puuhaamassa yhden tietokoneohjelman parissa. Työ vaati keskittymistä, joten en kuunnellut radiota. Viereisessä huoneessa, lasiseinän takana oli kaksi sovelluskehittäjää, ja iltapäivällä kuulin heidän keskustelevan lentokoneista, törmäämisestä ja World Trade Centeristä. Menin kysymään, mitä on meneillään? Arvasin, että he keskustelivat uutisista. Heidän sanojensa mukaan kaksi lentokonetta oli törmännyt yhteen World Trade Centerin yläpuolella. En edes oikein muistanut, miltä World Trade Center näyttää, joku pilvenpiirtäjähän se oli.

Menin vikkelästi paikalleni ja avasin Hesarin webbisivut. Ne toimivat vielä, ja sieltä tapahtumien todellinen laita paljastui lyhyestä uutisesta. Koko firmassa ei ollut televisiota, joten soitin veljelleni. Hänkin oli jo kuullut uutisesta ja katseli nyt BBC Newsiä. Oli nähnyt livenä toisen lentokoneen törmäyksen. Päätin lähteä kotiin saman tien, hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkea viittä kilometriä kotiin päin.

Matkalla ehdin ajatella mitä oli tapahtumassa. Oli jännittynyt olo, ei järkyttynyt, vaan epäuskoinen. Nyt tapahtuu suuria asioita, ja silti maailma näyttää samalta - aurinko paistaa, pilvet ajelehtivat taivaalla, autot ajavat, liikennevalot vaihtuvat, mistään ei huomaa että kaikki on muuttunut. Silti maailma näyttää jotenkin todemmalta. Tihentyneemmältä.

Kännykkä piippasi tekstiviestiä. Toinen torni oli sortunut äsken. Sotkin kotiinpäin yhä kiihkeämmin. Kohta sortui toinen torni, senkin kuulin tekstarin välityksellä. Pentagoniinkin on hyökätty, kertoi kolmas viesti. Silloin soitin ystävälleni, jonka arvelin vielä olevan tietämätön asiasta. Hän ei vastannut, soitin veljelleni. Puhuimme hengästyneinä siitä, kuinka nyt ollaan ydinsodan partaalla. Poljin ylöspäin jyrkkää ylämäkeä.

Kotona minulla ei tietenkään ollut BBC:tä valmiiksi viritettynä, joten ensin katsoin YLEä ja vasta pitkän ajan päästä viritin BBC:n. En kuullut iskusta suoraan uutisista, vaan sain virheellistä toisen käden tietoa, en saanut WTC:tä heti mieleeni, en nähnyt toisen lentokoneen iskua livenä, en tornien sortumisia. Kaikki meni ohi, ja tunsin menettäneeni jotain tärkeää, tilaisuuden nähdä ja kokea samanaikaisesti samaa kuin miljoonat muutkin, jotain joka yhdistää kaikki meidät tässä ajassa elävät.

Järkytys tuli vasta myöhemmin, kuten ajatus tietenkin, tietenkin ne iskevät USA:han juuri noin. Uskomatonta, ja täysin uskottavaa samaan aikaan.

Viikkoja jatkunut WTC-uutisointi olivat sitten jo ikävää, ahdistavaa ja raskasta. Tapahtuman koko vakavuutta ei pystynyt omaksumaan kuin pienissä erissä.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Iskun tapahtuessa olin lapsenvahtina ja seurasin tapahtumia irkistä. En avannut televisota lainkaan, koska lapsia olisi ollut turha pelotella asioilla, joista 2-4 -vuotiaat eivät olisi tulleet sen viisaammiksi. Joku lasten iso- tai isoisovanhemmista taisi soittaa jossain vaiheessa, mutta itse en tuntenut oloani turvattomaksi.

Dyro kirjoitti...

Miltä tuntui seurata asiaa pelkästään ircissä?

Anonyymi kirjoitti...

Ei mitään eroa, en ole mediariippuvainen.