6.9.04

Metsäkävelyllä

Viikonloppuna kävelin ikimetsässä, kumarruin sammalten tasolle ja näin huimia jäkälien, sammalten ja pienten sienien muodostamia pienoismaailmoja, kuin M.C. Escherin etsauksen Waterfall vasemmassa alanurkassa. Aurinko valaisi kostean sammalen pikkuruisia lehtiä, jotka hohtivat vaaleanvihreinä. Hentojalkaiset sienet kohosivat sammalesta kohtisuoraan ylöspäin, eriväriset jäkälät tarrautuivat kiviin ja ohuita hämähäkinseittejä leijui ilmassa.

Nuorempana olisin ilahtunut näkymän silkasta kauneudesta, se olisi saanut sydämeni hypähtämään riemusta. Nyt noteerasin näkymän toisin, hymyilin mielessäni, ulkopuolisena. Koko se monimutkainen biotapahtuma, kaikki ne elämänmuodot toteuttamassa sokeasti DNA:nsa käskyjä, eikä ihmisellä ole niiden olemassaoloon osaa eikä arpaa. Kun elää kaupungissa, jossa lähes kaikki on ihmisen tekemää - toisia ihmisiä varten - sitä alkaa pitää perustavalla tavalla itsestään selvänä sitä että kaikki monimutkainen on ihmisestä lähtöisin, ja luonto on vain jokin raaka-aine-entiteetti tai viihdykkeeksi rakennettu teemapuisto Tuolla Ulkona. Luonnon olemassaolo, sen moninaisuuden olemassaolo on valtaosaltaan kuitenkin on täysin riippumaton ihmisestä, ihmisellä ei ole ollut mitään tekemistä sen olemassaolon kanssa, ei maailmankaikkauden synnyn, ei elämän synnyn tai evoluution kanssa. Luonto vain on, ja koko biosfääri on syntynyt tälle planeetalle jonkin kosmisen sattuman vuoksi.

Katsoin neliömetrillä raivoavaa pienenpientä elämäntapahtumien joukkoa, nyt ajattelen revontulia Lapin taivaalla pohjoisen avaran maankamaran yllä. Kumpikin on spektaakkeli, kummankaan kanssa ei ihmisellä ole mitään tekemistä, ne eivät ole olemassa ihmistä varten, vaan ovat olemassa ihmisestä riippumatta. Jollekulle tämä ajatus on triviaali, mutta minulle se on typerryttävä, nyt kun tajusin kokemuksellisesti mitä se tarkoittaa. Ihmisellä ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Tämä kokemus pysyy mukanani vielä pitkään.

Ei kommentteja: