30.9.03


Oodi plutoniumille

Oi synkeä metalli!
Sinä jonka ydinten tiheydessä
salaisesti tapahtuu:
nakerrat vuosituhansia itseäsi olemattomiin
tai sirpaloidut mikrosekunnissa maailman tuuliin

Oi kansakuntien himoitsema!
Sinä joka sisällät oman pirstoutumisesi siemenet
Joka vapautat järkkyneen materian vihan
pysy aloillasi,
emme oikein pidä röyhkeästä luonteestasi

Älkää naurako, on sitä kummallisemmistakin aiheista oodeja kirjoitettu. Pablo Neruda kirjoitti muun muassa oodin sipulille ja omille jaloilleen. Plutoniumoodini loppu lässähtää, mutta olkoon, ei se nyt niin vakavaa ole.

Kehittelin tässä syyspimeyden hiipiessä termin "fotosyntaktinen huudahdus", joka on nimitys sille "ooh"-äännähdykselle, jonka auringonvalo houkuttelee ihmisistä esiin keväällä. Englanniksi sen voisi kääntää vaikkapa muotoon "photosyntactic exclamation". Mullasta puskevat krookukset ovat muuten esiin tullessaan vähän huutomerkin näköisiä, joten nekin voisivat olla fotosyntaktisia huudahduksia tai huutomerkkejä siinä raivoisasti kevään kynnyksellä yhteyttäessään.

---

Olen ollut työelämässä nyt muutaman vuoden, ja nyt alan ymmärtää miksi opiskelijoita simputetaan koko ajan. Valmistu yliopistosta kolmessa vuodessa, verkoistoidu, älä valita vaikka inflaatio syöopintotuen arvon, opiskeluoninvestointiotasiislainaamietimitätyönantajaajatteleejaniinedelleen. Syynä ei suinkaan ole mikään taloudellinen rationalismi, vaan silkka rationaalisuuteen naamioitunut ilkeys. Työelämässä olevan asema on tylsä, vaikka työ itse ei tylsää olisikaan. Suomessa on pienet palkat, korkeat verot, korkeat elinkustannukset ja jatkuvasti huonontuvat julkiset palvelut. No, opiskelija ehkä syö tonnikalaa (delfiiniystävällistä tottakai), ja kenties potee kauhiaa parikymppisyysangstia, mutta samaan aikaan hänellä on vapaus jota muilla kansalaisryhmillä ei ole. Jokainen asioista päättävä ministeri tietenkin muistaa tämän omilta opiskeluajoiltaan, ja päättää siksi hankaloittaa opiskelijoiden elämää. Ministerillä on omakohtaista kokemusta sekä opiskelijuudesta että veronmaksajuudesta, ja on aivan selvää, että opiskelijoilla on liian hauskaa verrattona "veronmaksajiin". Termi "veronmaksaja" on muuten mielenkiintoinen, mutta siihen palaan blogissani joskus toiste. EU:n tasolla alhaisen palkan ja korkean veroasteen vittuunnuttamat kansalaiset tottakai tukevat mitä tahansa toimenpidettä, joilla opiskelijoiden elämän mukavuutta pienennetään. Suurin osa heistäkin nimittäin muistaa, miten mukavaa opiskelijaelämä oli.

Ja ei, minulla ei ole tylsä työ. Työssäkäyvän asema Suomessa on vain aika raivostuttava.

28.9.03

Tenniszpalatsissa on Game On -näyttely, johon sisältyy taideteos nimeltä "Flu_IDs". Jestas että on teoksella typerä nimi. Teoshan saattaa tietysti olla vaikka kuinka hyvä, mutta nimi on roskaa. Minua ärsyttää kaikenlainen kikkaenglanti taideteosten nimissä, olkoonkin että tässä tapauksessa teoksen toinen tekijä on englantilainen. Sanaleikin sisältävä kikkaenglanti on erittäin halvan oloinen tapa saada taideteos vaikuttamaan älykkäältä, ja ennen kaikkea sanaleikillä voidaan mukamas osoittaa, että teos on vaikkapa "monitahoinen, todellisuuden eri puolien kohtaamisten välisiä rajapintoja luotaava elämysympäristö". Kyseessä on kuitenkin pelkkä sanasumu, joka niin usein tulee taidemaailmassa vastaan.

Joka tapauksessa otaksun pelkän pöljän nimen perusteella, että teos on idealtaan huono ja teknisesti kökkö, kuten suuri osa multimediataiteesta muutenkin. Edes tekijöiden puljun Meetfactoryn (taas kirottu sanaleikki!) sivut eivät vakuuta teknisellä toteutuksellaan saati sisällöllään.

Minulla, ahkeralla Kiasman kävijällä, on jo pitkään ollut tunne, että multimediataiteilijat tekevät multimediataidetta lähinnä toisilleen. Teokset ovat sisällöltään keskinkertaista huttua, useimmiten niiden kompastuskivenä on nimenomaan teknisen osaamisen puute ja siitä(kin) kumpuava ideoiden rajoittuneisuus. Multimediataide taitaa olla ainoa taiteenlaji, jossa taiteilijoilla on hallussaan vähemmän teknistä osaamista, ideoista nyt puhumattakaan, kuin monilla muilla multimedia-alan ihmisillä. Tämä ilmenee upeasti siinä, että tietokonepelit tai demot sekä pesevät että rumpukuivaavat multimediataiteen mennen tullen ja noin niinkö ohimennen. Mutta multimediataidetta varten saa todennäköisesti apurahaa varsin helposti, ja pääseehän sitä olemaan sitten ajan hermolla oleva taidehemmo tai -hemmotar.

No, yhden hyvän multimediateoksen olen nähnyt. Googlella en löydä siitä tietoja, mutta se oli rakennettu eri kaupunkien jalkakäytäviltä löytyneiden solmujen ympärille. Maastahan löytää aika helposti kaikenlaisia solmittuja narunpätkiä, jos katsoo tarkasti. Idea oli hyvä, toteutus viimeistelty ja teos kaiken kaikkiaan mainio.


Hehe, olisipa keittokirja, jonka kirjoittajat olisivat Mysli Lahtinen ja Merete Mozzarella.

Tuo oli taatusti vanha, paitsi minulle, koska keksin sen ihan itse. Öhhöö, onpa kekseliäs olo.

Suomen kielen kirjoitusasusta voisi poistaa kaksoisvokaalit ja korjata ne unkarin tyyppisillä aksenttimerkeillä. Tähän tapán. Tosin kaksois-äiden ja öiden kanssa tulisi ongelmia, koska nítä ei tátusti löydy kaikista fonteista. Ja joka tapauksessa kaksoisvokálien kanssa tulisi ongelmia vímeistään urheilijoiden nimissä, jolloin ne näkyisivät taas muodossa aa, ee, oo ja niin edelleen, samaan tapaan kuin ä ja ö runnotaan muotoon ae ja oe. On se nyt perkelettä että yli kolmekymmentä vuotta sitten - siis 60-luvun tekniikalla - saatiin kaksi ihmistä kuuhun ja takaisin monta kertaa, mutta nykytekniikalla ei saada kahta pistettä luotettavasti pysymään kirjaimen päällä.

---

En ole kuullut hänestä viikkoon. Täydellinen hiljaisuus on rauhoittavaa.
On jokseenkin käsittämätöntä, että autoilusta tuntuu väkisin tulevan tärkeä osa tätä blogia. Merkit tietysti olivat näkyvissä jo blogin ensimmäisestä sanasta lähtien. Olen ollut autotta koko ikäni, eikä Helsingissä asuessa autoa tarvitsekaan, ellei kodin ja työ- tai opiskelupaikan välinen matka satu putoamaan joukkoliikenteen reittitarjonnan väliin. Sellaistakin tapahtuu.

No, toisaalla Helsingissä asuessani taitoin työ- ja opiskelumatkat mennen tullen julkisilla. Se oli kätevää ja nopeaa ja ennen kaikkea edullista. Tai ei se edulliselta tuntunut, kunnes muutin ja jouduin hankkimaan auton. Se vasta kalliiksi tuleekin, eikä ainoastaan kalliiksi, vaan myös hyvin epämiellyttäväksi. Ajaminen ruuhkassa on raivostuttavaa, eikä autoillessa voi juurikaan katsella maisemia. Sitä lipuu peltikotelossa pitkin tietä vailla kontaktia muihin ihmisiin, ja se näivettää sielun.

En ymmärrä miksi joukkoliikenteen lippujen hintojen noususta valitetaan. Vaihtoehtona on on vielä kalliimpi ja epämukavampi yksityisautoilu. Sitäpaitsi minun viereeni ei näinä kymmenenä vuotena ole istunut outo horisija kuin kerran bussissa, vaikka nämä avohoitopotilaat ja horisijat ovatkin joukkoliikennekritiikin peruskuvastoa. Tyyppi puhui jääkiekosta (josta en ole koskaan osannut kiinnostua), oli kai HIFK-fani, nyökyttelin ja annoin tyypin puhua.

Ajatus: aggressiivisuutta liikenteessä vähentäisi ehkä se, jos autoissa olisi kolme etulyhtyä kahden asemesta. Nyt näyttää siltä, että taustapeilistä tuijottaa kaksi kiiluvaa vihamielistä silmää.

24.9.03

Hugh Gustersonin Nuclear Rites ei oikein jaksanut kiinnostaa vuosi sitten, niinpä jätin sen kesken. Pitäisi varmaan palata siihen taas, vaikka kirja onkin toisinaan varsin junnaava.



23.9.03

Lukaisin John Hersheyn Hiroshiman. Kirja on oikeastaan painos lehtiartikkelista, joka julkaistiin The New Yorkerissa elokuussa 1946 ja joka sai aikaan suuren kohun. Aikaisemmin Hiroshiman tuhoa oli USA:ssa käsitelty lähinnä lukuina, mutta nyt tuho kerrottiin sen kokeneiden ihmisten kannalta.

Kirja sinänsä ei ole mitenkään kauhistuttava tai ihmeellinen, taitavasti kirjoitettu lehtiartikkelihan se on, mutta ei rankistele visvaisilla ruumiilla läheskään niin paljon kuin myöhemmin julkaistut kertomukset. Ehkä tuona aikana ei ollut niin tarviskaan. Näkökulma on mielenkiintoisen länsimainen: kertojista yksi on saksalainen jesuiittapappi, muutamaa muu taas kristitty japanilainen pappi. Saattaa olla, että 1946 ei muita halukkaita haastateltavia oikein löytynytkään, ainakin jos haastattelijana oli amerikkalainen lehtimies.

Kirja on painos vuodelta 1963, ja sen sivut haisevat vanhalta putkiradiolta. Miltähän vuoden 2003 kirjojen sivut haisevat neljänkymmenen vuoden päästä? Mukana myös Aikakauden Haju? Mikähän se olisi?

Hassua, että kiinnostuin bloggauksesta vasta nyt. Olen ajoittain seurannut yhtä blogia jo vuodesta 1999, mutta olen pitänyt koko bloggausideaa aika epäkiinnostavana. Bloggerin logokin on näyttänyt mielestäni vessanpöntöltä, ja näyttää yhä.

Ostin viime viikolla helvetti sentään Tekniikan Maailman, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Lehtihän sijoittuu tylsän ja pöljän rajamaille, siinä uutisoidaan Gillette Mach 3:nkin uudet kehityssuunnat ikäänkuin tekniikan riemuvoittona.
Lehdessä oli kuitenkin testi Citroën C3:sta (kumma juttu, helposti linkattavaa sivua ei löydy), joka kiehtoo minua vain ja ainoastaan ulkomuotonsa vuoksi. Autoilu ei noin yleisesti ottaen kiinnosta minua pätkääkään, mutta juuri tuossa nimenomaisessa autossa on jotakin kummallisen vetoavaa. Aikamoinen saavutus sitikan muotoilijoilta, luulin olevani immuuni autoille ja mille tahansa kikoille joilla autonvalmistajat yrittävät kulkupelejään markkinoida. Mitähän minulle on tapahtumassa? Alankohan kohta katsella autoja sillä silmällä, eli muunakin kuin kulkupelinä? Siihen ansaan en kyllä aio astua.

Mutta on se ceekolmonen vain niin nätti. Sinisenä.

21.9.03

Kiinnostukseni ydinaseisiin poiki muutamia kiinnostavia linkkejä, kuten Transhumanismiliiton sivut.

Olen suunnitellut DVD-soittimen ostamista, jotta voisin katsoa viisi ja puoli tuntia ydinräjähdyksiä, viiden DVD:n lahjapaketti on myynnissä VCE:n sivuilla. Trinity and Beyondin olen jo nähnytkin. Ydinräjähdykset ovat suunnattoman kauniita, ollakseen niin tuhoisia, enkä sano tätä hekumoidakseni aseilla. Minusta ydinräjähdykset vain ovat kauniita, "this is great physics", sanoi Enrico Fermi. Räjähteiden kokoon rutistama plutonium, käsittämättömän lyhyessä aikaskaalassa valloilleen pääsevä ketjureaktio, sokaisevan kirkas tulipallo...

Onneksi en ole ydinaseohjelmassa työskentelevä fyysikko, kykenisin lakaisemaan moraaliset ongelmat liian helposti maton alle. Jos taas työskentelisin fyysikkona minkä tahansa muiden aseiden kanssa, moraaliongelmat olisivat heti vastassa.

Radioaktiivinen partiopoika oli sekin mielenkiintoinen artikkeli.

---

Hän kertoi minulle haluavansa äidiksi. Olin aikeissa puoliksi pilailla ja ehdottaa että muuttaisimme maalle, kunnostaisimme puutalon ja perustaisimme perheen. Hän olisi tosin taatusti nähnyt vitsini läpi ja todennut että olisin ollut suurimmaksi osaksi tosissani.

20.9.03

Autot, kännykät ja lenkkarit lähentyvät muodoiltaan toisiaan. Silti liikennemerkeissä ja muissa symboleissa auto on ladamainen laatikko, ja puhelin lankapuhelimen näköinen. Junaa ilmentää höyryveturi, vaikka nykyveturit ovat muotoilultaan samaa kastia kuin autot, kännykät ja lenkkarit.

Ilmeisesti on niin, että kun jokin tekninen laite on kehityksensä keskivaiheilla, ei liian uusi eikä liian vanha, sillä on vielä omaperäinen muoto, joka sopii hyvin edustamaan laitetta myöhemminkin, kun pyöreämuotoisuuskehitys on jo päässyt vauhtiin.

---

Toisen ihmisen läsnäolon voi tuntea, samoin poissaolon. Hänen poissaolonsa on kiinteää, käsinkosketeltavaa puuttumista, kuin aavesärkyä.