24.5.10

Lopetus

Lienee aika panna tälle blogille virallisestikin piste. Tämä blogi toi mukanaan ihmissuhteen, joka vei kirjoittamistarpeen. Suhde päättyi, bloggauksen mielekkyys tässä muodossa ei sekään jatku, toisessa muodossa ehkä.

Nimen "Dyrokeirdon" tarkoitusta on joskus kyselty. Ei se tarkoita yhtään mitään, keksaisin sen joskus jonkin auton takapenkillä ollessani, kun odotimme punaisissa valoissa. Ihan vastikään huomasin, että neontetran latinankielinen nimi on Paracheirodon innesi. En ole akvaarioharrastaja, mutta olen varmaan tiedostamatta altistunut tuolle neontetran lajinimelle hetkeä aikaisemmin.

Se siis siitä, tämä on loppu. Ei tämä ole loppu, tämä on alku.

29.3.09

Maatunti

Earth Hour tuli ja meni. Kävin ulkona, ja ihmettelin miten hiljaista siellä oli. En tiedä, oliko hiljaisuus todellista vai kuviteltua. Näkö- ja kuulohavainnot ovat ainakin minun päässäni jonkin verran linkittyneet siten, että kun yhtäkkiä on hämärämpää tai muuten toisen näköistä kuin pitäisi, ei kuulokaan toimi vähään aikaan niin hyvin kuin normaalisti. Earth Hour on ideana mukava muustakin kuin ilmastonmuutossyistä. Valot ovat usein valosaastetta, joka peittää tähtitaivaan näkyvistä, ja jos jonakin vuonna Earth Hourin ajaksi sattuu kirkas kevättalvinen yö, voi moni yllättyä iloisesti.

Olen löytänyt täältä Porin lähistöltä muutaman hyvän ja pimeän tähtienkatselupaikan. Tässä laakeassa maisemassa on hyvätkin puolensa, vaikka siihen tottuminen kestikin jonkin aikaa. Ei laaksoa, eikä juuri kukkulaakaan, mutta toisaalta esteetön näkymä horisonttiin niin, että tähtikuviot näkyvät ympäri ämpäri. Tyttäreni on ollut usein mukana, sillä hän on niin ikään innostunut tähtien tiirailusta, ja tuntuu Stellariumin ansiosta tunnistavan tähtikuviot pienimpiä tähdistöjä myöten, myös eteläiseltä tähtitaivaalta. Paremmin kuin minä siis. Puhelimessa hän muistaa aina mainita mitä kuvioita on viime aikoina sattunut silmään, ja harmitella, ettei se ja se tähdistö näy Suomessa.Täytyy varmaan reissata joskus oikein kauas etelään, päiväntasaajan tuolle puolen, jotta nähtäisiin jotain uutta.

Olen myös alkanut vähitellen tottua television olemassaoloon. Elin puolisentoista vuotta ilman telkkaria, ja oli yllättävää, miten siitä vieraantuu, ja miten vastenmieliseltä erityisesti mainokset aluksi tuntuivat. Tunnistin niissä tunnemanipulaatiomekanismeja, ja olin ärsyyntynyt siitä, että mainoksissa kehdataan edes yrittää vedota tunteisiini. Mainoksiin tottumisen jälkeen erilaiset sarjat ynnä muut tv-ohjelmistotuotteet ärsyttivät usein nekin, ja aivan samasta syystä. Nyt sitten olen paatunut niihinkin. Erikoista on kuiten se, että olen alkanut pitää urheilun katsomisesta, mikä on aivan tavatonta. Tiedän syynkin: urheilussa ei ole ennalta käsikirjoitettua juonta, eikä sitä korostavaa musiikkia, henkilöhahmoja tai leikkauksia. Urheilutapahtuma pelkästään tapahtuu, eikä yritä olla mitään muuta. Asiat tapahtuvat, ja niitä voi sitten seurata keskittyneesti ja samalla rentouttavan etäisesti. Ei se tunteisiinkaan vetoa, sillä en ole innokas penkkiurheilija (oireita kyllä alkaa olla, eilinen Suomi-Wales-peli sai jo aikaan tuulettelua). Mukavinta urheilua on jokin täysin anonyymi ja yhdentekevä Euroopan hallikisa tai Urheilukanavan amatöörivoimin toteutettu harrastajaluokan ralliohjelma, jossa ei kerta kaikkiaan hehkuteta yhtään mitään, koska resurssit eivät taida siihen riittää, eikä tapahtumakaan ole muuta kuin pipopäämiesten puuhakerhoilua kyläteillä. Ehkä tämä on jonkinlaista lo-fi-asennetta vastapainona kaikenlaiselle hypetykselle ja kieppuville kolmiulotteisille ohjelmatunnuksille, joissa on räjähdyksiä ja liekkejä, mene ja tiedä

18.1.09

Empiiristä ruuanlaittoa

Planetaario on tämän merkinnän ajan ruokablogi, koska ruoka on hyvää, varsinkin hyvä ruoka, ja ruokaa pitää syödä.

Oma ruuanlaittoni on yleensä ollut lähinnä muistiin painuneiden ohjeiden suoraviivaista noudattamista tai improvisaatiota, jonka periaate on ollut lyhyt ja ytimekäs: ota raaka-aineita, sekoita ja kuumenna, ja ateria on valmis. Näin saadaan syömäkelpoista ja useimmiten maukastakin ruokaa. Rakastettuni on tosin hiljalleen saanut minut oivaltamaan, että aivan yksinkertaistenkin asioiden, kuten kananmunien paistamisen tai porkkanan kuutioimisen, onnistumisen takana piilee suuri määrä havainnointia, käsittelytekniikkaa ja yleistä (usein kemiaan ja fysiikkaan pohjautuvaa) viisautta, joka on syytä ottaa huomioon. Tällöin muna paistuu juuri oikein, ja porkkanat kuutioituvat parahultaisen tasalaatuisiksi tahokkaiksi.

Yksinkertaistenkin ohjeiden noudattaminen edellyttää näiden viisauksien ja tekniikoiden soveltamista. Pelkkä mekaaninen seuraaminen ei riitä, sillä lopulta yksityiskohdat ratkaisevat.

Kirjoitankin nyt tosielämään perustuvan selostuksen siitä, mitä tapahtui kun laitoin tyttären toivomuksesta wan taneja eli wuntuneja. Ohje ei kerro kaikkea, mikä hyvin huomataan.

Wan tanit Kiinasta

250 g vehnäjauhoja
1 kananmuna
suolaa
1,6 dl vettä
100g soijapavun versoja
200g porkkanoita
200g sokeriherneitä
125g salaattisipulia
2 rkl soijakastiketta
vastajauhettua pippuria
8dl kasvislientä

Laita jauhot kulhoon ja tee keskelle kuoppa. Riko kananmuna kuoppaan ja lisää suola ja vesi. Vaivaa tasaiseksi taikinaksi. Tee taikinasta pallo, kääri se kosteaan liinaan ja laita viileään 30 minuutiksi.

Huuhtele ja kuivaa soijapavun versot. Huuhtele, kuori ja leikkaa porkkanat pieniksi kuutioiksi Huuhtele ja leikkaa sokeriherneet viistosti ohuiksi suikaleiksi. Puhdista, huuhtele ja leikkaa salaattisipulit ohuiksi renkaiksi. Sekoita vihannekset soijakastikkeen kanssa ja mausta suolalla ja pippurilla.

Ripottele keittiön työtasolle jauhoja. Kauli taikina levyiksi ja leikkaa neliskulmaisiksi 6 x 6 cm paloiksi. Laita yksi teelusikallinen vihannessekoitusta jokaiselle neliölle ja taittele pieniksi nyyteiksi.

Kuumenna kasvisliemi kattilassa, lisää wan tanit ja anna kiehua hiljalleen noin 10 min. Laita wan tanit kulhoon ja lisää kasvislientä. Tarjoa vihreän teen kera.

(Lähde: joku lapsille tarkoitettu keittokirja, en nyt muista mikä)

Jauhojen määrä on liian vähäinen, ja niitä tarvitaan lisää, koska muuten taikina ei irtoa käsistä. Kun jauhoja on sopivasti, taikinasta tulee mukavan kumisen oloista ja sitkeää, mikä johtuu ilmeisesti kananmunan ja sitkoaineiden yhteispelistä. Taikinaa ei kannata kääriä aivan märkään pyyhkeeseen, sillä se alkaa jääkaapissa viiletessään valua muiden ruokien päälle.

Soijapavun versoja ei ainakaan S-Marketista saa, joten ne korvattiin pavuniduilla. Reseptissä ei kehoteta pilkkomaan niitä pienemmiksi, mutta se kyllä kannattaisi, koska muuten idut jäävät helposti törröttämään ulkopuolelle taikinanyyttiä rypistettäessä. Sokeriherneellä tarkoitetaan ilmeisesti litteää ja makeaa herneenpalkoa, mutta tätä en tiennyt, vaan korvasin ne 200 gramman pussillisella pakasteherneitä. Liekö sokerihernettäkään S-Marketin hyllyssä tähän vuodenaikaan. Salaattisipulia sentään on, ja porkkana on helppo nakki, vaikka onkin vihannes. Salaattisipulia ei kannata jättää rengasasteelle, sillä muuten sitäkin jää nyytin ulkopuolelle törröttämään. Tämän onneksi hoksasin aivan itse etukäteen. Kaikki vihannekset kannattaa pilkkoa hyvin pieniksi. Herneiden pilkkomisessa voi mennä hermot, jos pilkkoo niitä yksitellen ja yrittää noudattaa ohjetta orjallisesti ja leikata viistoon. Siksi kannattaa pilkkoa puoli pussia kerrallaan käyttäen hakkaa ja sivalla -menetelmää. Sokeriherneenpalkoja käytettäessä tilanne voi tietysti olla toinen, eikä viistoon leikkaaminen tunnu 10 vuoden sushikokin kokemusta vaativalta toimenpiteeltä.

Ohjeen mukaisilla määrillä täytettä tulee aivan tolkuttomasti liikaa. Yli jää noin kaksi kolmasosaa, mikä voi kyllä johtua siitä, että toimin arviomenetelmällä, enkä keittiövaa'alla.

Taikina kannattaa kaulia ohuen ohuksi levyksi, sillä wan tanit maistuvat sitä paremmalta, mitä ohuempi taikinakuori niissä on. 6x6 sentin palasen mittaamiseen voi käyttää viivotinta tai tulitikkurasiaa, mutta sen sivun pituus on 5 cm.

Kauliessa ei kannata käyttää paljoa jauhoja, koska nyytit sulkeutuvat paremmin, jos taikina ei ole aivan jauhoista. Taikinan kuminen koostumus auttaa sulkemaan nyytit hyvin, ja onpa taikina kestävääkin, vihannespalaset voivat kuultaa siitä läpi, eikä se mene rikki. Nyyttejä syntyy noin kuusitoista, tai ehkä pari enemmän, en laskenut.

Keittämisessä ei sentään ole mitään ihmeellistä. Knöödelit kattilaan porisemaan vain.

Sitten syödään ja havaitaan, että wan tanit onnistuivat erinomaisesti.

(Kuvituksena aikavalotusta ja tähtisadetikkuja uudelta vuodelta ihan muuten vaan)

13.1.09

Telekineettinen visio

Näin unta, että kykenin liikuttelemaan esineitä ajatuksen voimalla. Se on usein toistuva teema unissani - keskityn jonkin esineen liikuttamiseen, takaraivossa alkaa kutittaa ja yhtäkkiä esine liikkuu enemmän tai vähemmän holtittomasti sinne minne haluan sen liikkuvan. Yleensä herään riamastuneen jännityksen ja hienoisen kauhun sekaiseen tärinään.

Viime yönä en herännyt, vaikka usein unen aikana pohdinkin, mahtaako tämä nyt olla oikeasti totta vai unta, kun esineitä on niin helppo liikutella. Lisäksi homma helpottui koko ajan. Aluksi piti keskittyä kunnolla, mutta harjoituksen myötä esineitä (puista pudonneita lehtiä, kyniä, huonekaluja, viivottimia, hedelmiä, mitä ikinä) olikin helpompi ja helpompi saada leijumaan ilman halki ja kieputella menemään. Lopulta jo pelkkä idea jostakin teosta sai aikaan telekineettisiä tapahtumia, esimerkiksi ohiajavan auton sivupeilit alkoivat heilua kuin mikkihiiren korvat. Aloin jo pelätä, että kykyni karkaa hallinnastani kokonaan ja alkaa elää omaa elämäänsä, kun jollakin tavalla heräsin ja nukahdin uudestaan.

Seuraavassa unessa näin tietokonegrafiikalla havainnollistetun, suurkaupungin alle louhitun tilan, jossa säilytettiin sikareita tyhjiökaapeissa.

7.1.09

Neliö seinälle

Tuossa kadun toisella puolella asuu grafiikan vedoksia tekevä kuvataiteilija, jonka töissä esiintyy lintuja, lehmiä, musiikkia ja hienovaraista huumoria, sellaista, joka ei vesity ajan kuluessa ollenkaan (ja ilmenee yksityiskohdissa, joita kamera ei oikein tallenna).

Taiteilija pitää toisen taiteilijan kanssa näyttelyn kotonaan, menemme tiirailemaan teoksia ostoaikeissa. Seinällä on pieni vedos jalkapallomaalista, jonka päällä istuu huuhkaja. Työssä on vuosiluku 1992. Mieshän on visionääri. Katselemme tauluja, meille tarjotaan viiniä ja tyttärelle mehua. Lintutaiteilija itse on lähtenyt valokuvaamaan Israeliin, koska meneillään on jokin lintujen lopputalven muutto tai muu tapahtuma.

Rupatellaan siinä tämän nesteitä (ja keksejä) tarjoilevan toisen taiteilijan kanssa, ja yritetään kohteliaisuudesta olla kiinnostuneita hänenkin töistään, vaikka lintu & lehmäosasto kiinnostaa. Bongaan teoksen nimeltä Arktikaa Hurpussa, ja siitä havainnoin tutun näköisen pallograniittilohkareen, joka palauttaa mieleeni sen, että sellaista kiveähän itäisellä Suomenlahdella ja synnyinseudullani Kymenlaaksossa tosiaan on kaikkialla, ja Hurppukin on muistaakseni saari Virolahdella. Asiasta päätetään olla soittamatta taiteilijalle Israeliin. Ulkomaille soitettaessa artisti maksaa. Bongaan

Ei osata valita työtä, vaan tullaan seuraavana päivänä uudelleen. Sohvalla nukkuu eräänlaisen yövuoron tehnyt mies. Toinen taiteilija tarjoilee edelleen juomia ja keksejä. Valitaan teos ja leukaillaan sohvalla levyttävästä miehestä. Tulee lisää kävijöitä, ja meteli ja naureskelu yltyy. Mies yhtyy meteliin alkamalla kuorsata. Tilanteen hyväntuulinen hölmöys tarttuu kaikkiin, eikä hörötyksestä meinaa tulla loppua. Sitten loppuvat suolakeksit, ja huomaan, että on aika lähteä taulu kainalossa kotiin. Mennään, eikä ripusteta taulua aivan vielä, odotetaan että se löytäisi paikkansa itse.

3.1.09

Forismia

Kehittelin aikani kuluksi näennäisviisaan sanonnan, jonka voi tokaista, murjaista tai muuten vain valuttaa suustaan silloin, kun ei muuta keksi, tai kun ei halua jäädä sanattomaksi. Se kuuluu näin:

Kun lettu on kypsä, se on käännettävä.
Vapaaseen käyttöön.

Niinhän se on, että kun lettu on kypsä...ja niin edelleen.

31.12.08

Sähkönsaanin turvaaminen

Laitetaan kännykkä lataukseen, laitetaan heräteostoksena ostettu digikamera lataukseen, laitetaan tyttären Nintendo DS lataukseen, laitetaan amatööriradio lataukseen, kulutetaan sitä tuuli- tai ydinsähköä, hälläväliä, kunhan virta kulkee ja akku latautuu.

Pistokkeita seinään tökkiessäni mietin, mikä mahtoi olla ensimmäinen omistamani elektroniikkalaite, jossa oli ladattava akku, ja milloin sen omistin? Se saattoi hyvinkin olla työkännykäksi saamani ikäloppu Nokia 2110 vuonna 1998 tai 1999. Siitä lienee siis vain vuosikymmenen verran. Tuntuu siltä, että sen jälkeen akulliset laitteet ovat pikku hiljaa vallanneet alaa niin, että niitä on joka paikassa.

Sillä välin kun Nintendo latautuu, soitetaan nokkahuilua. Ei akkua, ei lataamista, ja kaksin soitto on mukavaa.

13.12.08

Päätöksenteollisuuden suuntaviivoja

On ilmennyt mämmikouruutta: vilkutin rakastetulleni portaiden yläpäästä, jolloin vilkutuskädessä ollut puhelimeni lipesi otteestani ja lensi korkeassa kaaressa ylöspäin ja sitten painovoiman imemänä alaspäin osuen ensin yhteen portaaseen, ja kimmoten siitä toistamiseen paraabeliradalle ja päätyen lopulta alakerran lattialle. Tämän kineettisen energian temmellyksen seurauksena puhelimesta tuli sekä kaksiosainen – kansi ja näppäimistö – että korjauskelvoton. Vakuutus korvasi muutaman kympin.

Onneksi oli varapuhelin, vanha ja uskollinen, jonka näppäinten numerotkin olivat jo kokonaan kuluneet pois ja osa ei toiminut kunnolla. Eipä siinä mitään, kyllä silläkin pärjäsi, mutta uutta puhelinta piti joka tapauksessa alkaa valita. Tällä kertaa vain ei olisi yhtään huvittanut alkaa koko hommaan. Omat päätöksentekoprosessini lähes asiassa kuin asiassa ovat aina pitkiä: on vatuloitava, eikuteltava, kerättävä tietoa, kyseltävä, testattava, pohdittava, laskeskeltava, jätettävä jäljelle pari kandidaattia ja valittava niistä toinen. Yleensä olen lopulta äkisti valinnut jonkin kolmannen vaihtoehdon täysin mustana hevosena ja intuition voimalla, ja hyvin on onnistunut. Olen ollut valintoihini tyytyväinen. Intuition saaminen toimimaan tuntuu edellyttävän suurta ja vaivalloista tiedonkäsittelyä etukäteen, mitään äkillistä fiilispohjalta valitsemista intuition käyttö ei ole.

Tällä kertaa meni vähän pieleen: koska en jaksanut paneutua asiaan, päätin puhelinmallista lähinnä hinnan ja käyttöjärjestelmän perusteella, ja lähdin suoraan (=2 viikon päästä) kauppaan. Aavistin kyllä, että minun voisi olla vaikeuksia kiintyä puhelimeen, jota en ole valinnut pitkän ja uuvuttavan prosessin jälkeen. Heti seuraavana päivänä alkoi eikuttelu, ärtymys ja vatulointi – puhelin on kyllä tarpeisiini aivan mainio, mutta toivottoman asiallinen ja business-like, eikä siinä ole edes pelejä. On aivan kuin saisin rangaistuksen siitä, että en antanut päätöksentekoprosessini kulkea omaa luonnollista kulkuaan ja intuitiosynapsian vetreytyä, vaan yritin oikoa. Teen edelleen päätöksiä puoleen ja toiseen, vaikka puhelin on jo kourassa. Tai pöydällähän se nyt tuossa on.

Niin. En halua mitään vähääkään bisnespuhelimeen viittaavaa, vaan kosketusnäytöllisen Nokia 5800:n. Tällainen uutuusvermeiden perässä juokseminen minulle aika uutta, ja on tietysti vika ihmisessä. Yleensä otan uudet tekniset völpöttimet käyttöön vain silloin, jos niistä on oikeasti minulle iloa tai edes hyötyä, eikä "uutuus" sinänsä kuulu kumpaankaan kategoriaan. On kuitenkin niin, että suuri näyttö ja kosketuksellisuus on välittömästi ilahduttava asia. iPhonekin on olemassa, mutta törkeän hintainen, joten se diskattakoon tästä pelistä. Applen lättyä hipelöidessä tuli lisäksi tunne, ettei sen konepellin alle pääse riittävän helposti. Haluan kuitenkin aina tunteen julkisivun takaisen kontrollin mahdollisuudesta, vaikken sitä sitten koskaan käyttäisikään.

Oli miten oli, päätöksenteon on annettava kulkea omaa kulkuaan, jotta päätöksen tehtyään ei tarvitsisi enää arpoa mihinkään suuntaan.

12.12.08

Riisit ja männynkävyt

Silmät harittavat - luin sanan "roskapostisuodatin" muodossa roskapostisuudelma.

Swiit.

5.12.08

Jos vaikka kuin ennen kuin

Toisinaan kissat jättävät jälkiä käännettävänä olevaan tekstiin:

"...alapuolelle ja ÄYHUUUUUUuuu-ö,mtrf 0po, and more..."